XVI.
UUSIA VAAROJA.
"Alice, koetappas taitoasi tuohon paholaiseen!" huusi hänen isänsä juostessaan tikapuille lataamaan pyssyään ammuttuaan mökkiä kohti ryömivää Shawnee-soturia. "Hänellä on jotakin kuulien suojana, mutta ehkä voit keksiä jonkun heikon paikan hänen varustuksessaan minun ladatessa pyssyäni."
Tytär oli isäänsä nopeampi, ja pistäen pyssynsä ampuma-aukkoon tähtäsi hän ja laukaisi pensasta kohti, joka oli aivan rakennuksen lähellä. Laukaus osui varmasti maaliinsa, mutta haavoittumaton soturi oli yhtä vahingoittumaton kuin ennenkin ja kiirehti heti seinän viereen alkaen sytytellä tulta.
Pudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista kasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti tuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli oppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin kiehuvasta raudasta pajan ahjossa.
Intiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin puolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo viitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen puolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan yhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat saattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta vihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua seinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.
Ampuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua nurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin paikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan ikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla voinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut hirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla yläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi vakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.
Mutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen Shawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän ladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo myöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan hämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen kummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo oli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen puolustajajoukon avuksi.
Kiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun
Shawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään.
Ääni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä
olevan tähystysaukon ääreen.
Koska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin hän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta uudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon paikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä kokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli hän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista vihollista kohti ja tappaa hänet.
Yritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään ääntä kuuluisi — mitä oli melkein mahdoton välttää — niin Shawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan. Sutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin Shawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään tuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.
Esi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset olivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan käytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut niinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee iski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain, jolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut sähköllä kyllästetty.
Punaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa tarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen nuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä. Kumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti, mutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä alkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas liekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan taivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan hämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen varjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon suojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.
Tulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat silmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan sotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän olisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.
Intiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli
juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui.
Intiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin
Julius Caesar Rooman senaatissa.
Ampuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan kykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi tuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja tähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja rinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja Shawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.
Teko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin asukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt erehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian kauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa, että shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään. Jos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän hiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen oli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja Miami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.
Luultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit kokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen menestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa hirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen laukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta metsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet tulen leimauksen luodikosta.
Kun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta sinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta mainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne kokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja tyhmistynyt kuin toisetkin.
Oli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä. Siihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että puolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen, kun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.
Metsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian todellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli luonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla Nukkuja.
"Sytyttäkää nuotio", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.
Se oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä metsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat voineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet, oli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit voineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle kokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja joukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös ystävämme Scipio.
Kaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn päällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla tuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi siitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen julman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän — vaikka hän ei näyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut kuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.
Päällikön käskystä sytytetylle nuotiolle oli luultavasti kokoutunut noin kolmisenkymmentä soturia, joiden kasvoja tulen hehku valaisi. Useimmat olivat asettaneet pyssynsä läheisiä puita vasten nojalleen, sillä lukuunottamatta äskeistä järkyttävää tapahtumaa ei mitään hyökkäystä ollut pelättävissä. Kymmenkunta miestä pysytteli luultavasti mökin välittömässä läheisyydessä estääkseen puolustajia mitenkään käyttämästä hyväkseen tätä huomion kääntymistä toisaalle, josta majan asukkaat tuskin tiesivät mitään.
"Urhoollisen veljemme", sanoi Haw-hu-da sotureille kaikkien katsoessa häntä, "on metsästä ammuttu kuula surmannut."
"Valkonaamat ovat majassa", sanoi Miami-päällikkö nimeltä Wath-tre-hi eli Huuhkaja; "kuinka olisi laukaus ammuttu metsästä?"
"Eikö metsässä olekaan valkonaamoja?" kysyi Mul-keep-mo tyynesti tuikealla äänellä.
"Metsässä niitä ei ole, vaan taloissa ja uudisasutusten varustuksissa", vastasi Huuhkaja.
"Valkonaamoja voi verrata lehtiin", lisäsi Kalkkarokäärme; "heitä on kaikkialla; he tunkevat punaisen kansan yhä kauemmaksi lännen suurta vettä kohti, jonka syliin aurinko yöksi vaipuu; kuinka olisi mahdollista, ettei heitä olisi metsässä uudistaloa piirittävien miamien ja shawneitten läheisyydessä?"
Tämän kysymyksen päätarkoitus oli julistaa läsnäolijoille, että
Sutherlandin avuksi oli saapunut hänen omia kansalaisiaan.
"Onko veljeni nähnyt valkonaamoja läheisyydessä?" kysyi Haw-hu-da katsoen läpitunkevasti Miami-soturia.
"Kalkkarokäärmeen ei tarvitse nähdä heitä — hän tietää."
"Mistä hän on sen tiedon saanut?"
"Hän näki erään valkonaaman meitä lähellä vähän aikaa sitten."
"Jos Miami näki hänet, niin miksi sallit hänen paeta?" jatkoi Shawnee säälimättömästi kuulusteluaan.
"Valkonaama oli nuori ja väkevä; Mul-keep-mo ei ehtinyt siepata puukkoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Mutta hän on aivan lähellä."
"Kalkkarokäärmeen kieli ei ole haarainen eikä vilpistelevä", sanoi päällikkö. "Uudistalon asukkailla on soturijoukossa joku ystävä, mutta hän on soturi. Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta hänen sydämensä on valkoinen. Tuokoon Kalkkarokäärme pyssynsä tänne, että Haw-hu-da voi koettaa, onko se ladattu."
Miami-soturi otti sanaakaan sanomatta lähimmän puun luota erään luodikon, ja astuen nuotion kirkkaaseen valoon ojensi hän aseen vihastuneelle päällikölle. Viimemainittu ei voinut hillitä vahingoniloaan, kun hän kohotti pyssyn ja nosti hanan. Hän oli varma siitä, ettei Miami-soturi voisi mitenkään selviytyä ansasta, johon hän oli joutunut.
Mutta, kas ihmettä, luodikkohan olikin latingissa! Menetellen aavistamattoman rohkeasti ja ovelasti oli kalkkarokäärme ottanut puun luota erään toisen soturin luodikon. Hänen oma pyssynsä ei ollut ladattu (sillä hän ei ollut ehtinyt tehdä sitä kaikessa kiireessä), ja jos hän olisi antanut sen päällikölle, niin mikään ei olisi voinut pelasta häntä omien kansalaistensa kostolta.
Vaihdettu pyssy oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ettei kukaan epäillyt petosta, ja Miami pelastui sillä kerralla. Mutta täperällä se kuitenkin oli. Voidaan todellakin sanoa hänen pelastuneen kuin ihmeen kautta, sillä oli aivan hiuskarvan varassa, ettei Shawnee-päällikkö huomannut petosta. Kävisiköhän ensi kerralla yhtä onnellisesti? Saammehan nähdä.