XV.
PIIRITYS UUDISTUU.
Silas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden. Hän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut Shawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän pahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota ihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä murhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.
Noustuaan illallispöydästä kurkisti uudisasukas ahtaasta tähystysaukosta oviseinässä ja näki tumman joukon oven edessä. Vihollisilla ei näyttänyt olevan mitään murtoaseita, vaan aikomus näkyi olevan painaa ovi miehissä sisään. He kyllä tiesivät, etteivät he jaksaisi murtaa ovea auki salvan ollessa paikallaan, mutta nähtävästi he olivat toivoneet uudisasukkaan ottaneen sen pois heidän läsnäolostaan tietämättä, joten he, ennenkuin hän ehtisi korjata erehdystään, olisivat päässeet sisään puukkoineen ja sotatapparoineen.
Ojentaen hiljaa kätensä otti Sutherland nurkasta luodikkonsa, ja viritettyään hanan pisti hän pyssynsuun ulos ahtaasta tähystysaukosta, jonka raskas luukku oli vedetty hiukan sivulle. Hän ei voinut nähdä intiaaneja oikein hyvin, mikä ei ollut tarpeellistakaan, ja hän painoi liipasinta tarkemmin tähtäämättä. Päättäen kirkaisusta, joka rikkoi hiljaisuuden, oli laukaus sattunut, ja soturit hajautuivat joka taholle ikäänkuin pommi olisi pudonnut heidän keskellensä. Alice oli kiirehtinyt toiselle tähystysaukolle, ja vedettyään luukun sivulle näki hän muutamia pakoon rientäviä olentoja. Hänen mielestään oli paikallaan vahvistaa ensimmäisen laukauksen vaikutusta ja hän laukaisi pyssynsä lähintä kohti. Hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa soturia, vaan ainoastaan saattaa hyökkääjät pakokauhun valtaan, ja pian ei aukeamalla näkynyt enää yhtään vihollista.
"Lataa pyssysi", sanoi isä tyynesti kaataessaan ruutisarvesta ruutia kämmenelleen. "Ensimmäinen työ, kun laukaus on ammuttu, on pyssyn lataaminen uudelleen."
Kumpaankin pyssyyn kuului oma ruutisarvensa ja kuulapussinsa, ja Alice tiesi kyllä, miten hänen piti menetellä. Hän kaatoi vasemmanpuoleiseen valkoiseen käteensä sopivan määrän noita mustia hiekkajyvän kaltaisia hiukkasia, jotka kädestä kaadettiin pyssynpiippuun. Ruudin päälle lyötiin latasimella lujaan vaatetukko ja sitten painettiin kuula pyssynpiippuun. Sytytysreikään kaadettiin ruutia ja työ oli valmis. Saatuaan pyssynsä valmiiksi katsoi Alice isäänsä hymyillen.
"Olen valmis, isä. Mitä käsket?"
"Ammu jokaista intiaania, jonka näet. Ja vaikka meillä on kyllin ampumavaroja, niin älä tuhlaa ruutia ja kuulia; ammu kerralla kuoliaaksi", lopetti uudisasukas painavasti.
"Onpa harmillista, ettei meillä ole enemmän pyssyjä", lisäsi hänen vaimonsa, joka oli yhtä rauhallinen kuin hänen miehensä ja tyttärensäkin; "olisimme näyttäneet Haw-hu-dalle ja hänen roistojoukollensa."
"Tulemme näinkin hyvin toimeen", sanoi isä hilpeästi, "vaikka eihän haittaisi, jos meitä olisi täällä useampia."
"Yö joutuu ja meidän on nyt mietittävä, mitä tehdään", sanoi äiti.
"Siihen miettimiseen ei meidän tarvitse tuhlata aikaa, sillä muuta emme voi tehdä kuin — olla varuillamme ja toimia niin, että tämä hyökkäys käy punanahoille mahdollisimman kalliiksi. Tätä kynttilää emme tarvitse, siis sammutan sen!"
Hän otti kynttilän käteensä ja puhalsi sen sammuksiin yhdellä henkäyksellä. Hehkuvasta sydämestä nousi keltainen savujuova kattoa kohti ja tupaan levisi palaneen talin tuttu haju, kun uudisasukas laski kynttilän paikalleen. Lieden hehku valaisi juuri niin paljon, että jokainen saattoi nähdä toisten kasvot ja kaikki esineet huoneessa.
"Olkoot astiat pöydällä, kunnes tulee sopivampaa aikaa korjata ne pois", huomautti äiti hymyillen.
"Mielestäni on yläkerta sopivampi tämän neuvottelun pitoon", sanoi isä miettiväisesti. "Olemme varustaneet täällä joka paikan mahdollisimman huolellisesti ja ylhäällä voimme toimia paremmin. Kuten tiedätte, on siellä runsaasti ampumareikiä ja sieltä voi turvallisemmin tähystellä."
Se oli kaikille selvää. Alakerran huoneesta saattoivat puolustajat nähdä ulos ainoastaan siten, että joku noista raskaista tähystysaukkoja sulkevista luukuista vedettiin syrjään. Aukot olivat niin suuria, että oli hyvin vaarallista pistää pyssynpiippua niistä ulos. Puolustajat olivat myöskin varmoja, että viholliset huomaisivat heti sellaisen yrityksen. Ampuminen niistä aukoista saattoi käydä ampujalle itselleen sangen turmiolliseksi.
Yläkerran pienemmät ampuma-aukot olivat siinä suhteessa turvallisemmat. Niistä oli kylläkin ahtaampi näköala, mutta sen haitan korvasi toiminnan suurempi turvallisuus.
Perhe meni siis ylös. Isä astui harkittuun tapaansa tikapuita myöten yläkertaan vaimonsa ja tyttärensä seuraamana, joka viimemainittu riensi vanhempiensa jäljessä kevyesti kuin lapsi.
"Nostanko portaat tänne?" kysyi tyttö pitäen kädellään kiinni tikapuista.
"Ei, siihen on kyllä aikaa sitten, kun vihollinen on tunkeutunut alakertaan. Mutta toivon voivani tehdä niin sitkeää Vastarintaa, etteivät he sinne pääse."
Kuten on aikaisemmin kerrottu, oli yläkerrassa kolme huonetta, jotka olivat melkein yhtä suuria. Järjestettiin niin, että jokainen perheen jäsen saattoi toimittaa mahdollisimman huolellista vahdinpitoa. Yhtään ohjetta ei unohdettu eikä vahdinpidon valppaudesta puuttunut mitään piirityksen ensimmäisenä yönä. Myöhemmin piirityksen jatkuessa saattoivat he laskea toisiansa lepäämään tarpeen vaatiessa.
"Muista, Alice", sanoi hänen äitinsä heidän seisoessaan yksinään vähän aikaa isän mentyä viereiseen huoneeseen, "että sinun täytyy intiaania ampuessasi koettaa osua maaliisi. Jos epäilet taitoasi, niin anna luodikko minulle."
"Odottakaahan, äiti kulta. Tuskinpa näette minun epäröivän", Vastasi tytär merkitsevästi.
Yläkerrassa oli pimeää, mutta hiilos alakerran liedessä valaisi heikosti porrasaukon kautta. Voimakkaampi valaistus ei olisi käynyt päinsä, sillä ampuma-aukoista näkyvä valo olisi mainiosti ohjannut vihollisen tarkka-ampujien tulta.
Muutamia minuutteja sen jälkeen kuin perhe oli noussut yläkertaan, saivat he kokea, kuinka vaarallista olisi ollut pitää valoa huoneissa. Paettuaan suin päin mökin luota ampuivat punaiset miehet umpimähkään muutamia laukauksia sitä kohti sillä seurauksella, että eräs kuula tuli sisään ampuma-aukosta ja upposi vastapäiseen seinään aivan uudisasukkaan vaimon läheisyyteen.
"Se oli sattuma", huomautti uudisasukas kuullessaan kuulan napsahduksen, "jota todennäköisesti ei tapahdu toista kertaa."
Sutherland oli asettautunut vahtimaan talon etupuolta, ja katsellessaan kuun valaisemaa aukeamaa huomasi hän kaksi olentoa, jotka olivat täysin näkyvissä. He seisoivat muuten liikkumattomina, paitsi että he liikuttelivat käsivarsiaan, kuten keskustelevilla ihmisillä on tapana.
"No paremminpa ei voi käydä", tuumi uudisasukas itsekseen pistäessään pyssynsuun ampuma-aukkoon ja tähdäten tarkasti. "Tosin en näe oikein hyvin, mutta heidän keskustelunsa aion lopettaa."
Hän laukaisi syvän hiljaisuuden vallitessa ja pyssyn terävää paukausta seurasi intiaanin kauhistunut huudahdus. Vetäen nopeasti pyssynsä sisäpuolelle kurkisti Sutherland ulos ja näki intiaanin, jota hän oli tähdännyt, makaavan maassa. Kuolinhuuto oli kajahtanut tuskallisesti tyynessä yössä, ja punainen mies ei liikahtanut enää. Laukaus oli tosiaankin osunut paikalleen.
Hiukan myöhemmin katosi tuo eloton soturi. Joku hänen toverinsa oli ryöminyt lähelle ja vetänyt ruumiin metsän pimentoon. Sellainen on tapa kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa, että kuolleet ja haavoittuneet viedään pois, jos se vain käy päinsä.
Puolustajien alusta alkaen päättäväinen menettely vaikutti piirittäjiin, niin että he varoivat mahdollisimman huolellisesti joutumasta puolustajien ampumatauluksi.
Kukaan ei ymmärtänyt sen paremmin kuin uudisasukas, ettei tämmöinen tilanne voinut kestää kauan. Niin kauan kuin intiaanit laukoivat pyssyjään rakennuksen hirsiseiniin, ei ollut mitään vaaraa, mutta alkuasukkailla oli muita vaikuttavampia keinoja, joita he varmasti yrittäisivät, ennenkuin he ajattelisivatkaan poislähtöä.
Äiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He kulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä ampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan yhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.
Viimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.
"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi", sanoi isä.
"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?"
"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että vaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on melkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun; kunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on. Kaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti." —
"Alice, tule tänne! sukkelaan!" kuiskasi hänen äitinsä. "Katso tuonne!"
Tyttö oli samassa hänen vieressään.
"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hän meistä välittää."
Tuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän tähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli oikein "intiaanipanos".
"Sivu meni! kuten arvelinkin", huokaisi äiti pettyneesti.
"Mutta katsopas, kuinka hän pelästyi!" lisäsi Alice nähdessään punanahan kiirehtivän suojaan minkä jaloista pääsi.
Äiti ei olisi ollut niin pahoillaan, jos hän olisi tiennyt, että tuo kuin ihmeen kautta pelastunut intiaani oli Mul-keep-mo, joka oman henkensä uhalla oli tullut heitä vapauttamaan. Lukijalle on jo kerrottu, kuinka Miami-soturi säikähtyi laukauksesta.
Puolta tuntia ei ollut tästä kulunut, kun Sutherland huomasi aukeaman yli hitaasti siirtyvän pensaan. Liike suoritettiin intiaanien sotataidon luontaisella varovaisuudella. Hän piti vähän aikaa silmällä pensasta, joka lähestyi tuntiviisarin hitaudella. Hän näki sen pysähtyvän, kunnes kuun ohitse purjehtiva pilvenhattara loi aukeamalle synkän varjon, jolloin pensas siirtyi taas pari kyynärää eteenpäin.
"Arvelen nyt olevan sopivan ajan huomauttaa sinua läsnäolostani", päätteli uudisasukas, joka viivyttelemättä tähtäsi ja laukaisi siihen kohtaan pensasta, jossa hän otaksui liikkeelle panevan voiman piileskelevän.
Vaikka laukaus oli ollut hyvin tähdätty, ei se tuottanut mitään vahinkoa. Peitteet, joilla shawnee suojeli itseään, olivat kyllin paksut estämään kuulaa tekemästä mitään vahinkoa niiden alla virnistelevälle intiaanille, joka tietäen olevansa turvassa ei yrittänytkään enää salata tarkoitustaan. Vielä kyyristyneenä hän lähestyi entistä nopeammin riemuiten tehtävästään, joka oli varmasti onnistuva huolimatta puolustajien ponnistuksista estää sen toimeenpanoa.
Tällä Shawnee-soturilla oli se ainoa ase, jota Sutherland pelkäsi: intiaani aikoi sytyttää uudistalon palamaan!