XXI.
PAKO.
Istuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton
Ripley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.
Muuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki muutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä vartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi ollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta niin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka kiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he kutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan pääjoukon luo.
Mutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet arvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli laskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä ryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän ei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa, melkoinen taakka.
Tuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein vankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti väittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.
Toiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan kysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti huomaisivat heti vangin liikkeet.
"Heidän puhettaan en ymmärrä", tuumi Brayton, "mutta uskallan panna pääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä, tapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa kidutettavaksi."
Maailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden pitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta viimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun pyssyn suu on silmäin edessä.
"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta intiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan", lisäsi hän katkerasti, "ei asemani ole juuri nykyistä parempi."
Samassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.
"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani", sanoi neekeri, "mutta hän ei miellytä minua."
"Kuinka niin?"
"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty lurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa."
Brayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten, mutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.
Tulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan päinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan omia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista tehtävää.
Hän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea, ettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys oli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja ymmärsivät täydellisesti.
Ilmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä, sillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin kunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele sillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.
Mul-keep-mo lausui vain muutamia lauseita, kääntyi sitten ympäri ja astui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan, että Scipion hampaat kalisivat. "Se aikoo kirvestää meidät molemmat. Oi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin selittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä tullut ja etten tahdo palkkaakaan."
"Vaiti!" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee tarpeetonta sanoa.
"Veljeni on suuri akka", sanoi Kalkkarokäärme, "kun punainen mies sai hänet vangiksi."
"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni pahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä."
"Nuo haluavat polttaa sinut."
"Minkälainen on päätös?"
"He antavat minun lausua tuomion."
"Ja tuomio kuuluu?"
Kalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta. Hän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki viimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä tutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.
Tuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet noissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on luotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät valkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa Miami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.
"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman kuolemaa?"
"Kuka on mennyt hakemaan hänet tänne?"
"Kun lausun jotakin oikein kovalla äänellä — intiaanien kielellä — niin sieppaa pyssy ja juokse tiehesi niin nopeasti kuin suinkin jaksat."
"Tahdon tehdä niinkuin Mul-keep-mo sanoo", vastasi Brayton; "mutta tiedättehän, etten pääse pariakymmentä askelta, ennenkuin minut ammutaan."
"Valikoimisen varaa ei ole. Joko teet kuten sanoin — tahi kuolet."
"Noudatan neuvoanne, tahi ainakin koetan, Miami." Siepaten veitsen vyöstään astui Kalkkarokäärme askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aikonut iskeä sen vangin rintaan.
"Tee kuten sanoin — juokse nopeasti", sähähti hän hampaittensa välistä.
"Lupaan sen", vastasi Brayton pannen kätensä ristiin ja katsoi
Kalkkarokäärmettä kuin armoa rukoillen.
Eräs läsnäolija oli tästä kaikesta niin hämmästynyt, että hän siveli otsaansa mutisten:
"Joko olen tulemaisillani hulluksi ja silmäni ja korvani valhettefevat hirvittävästi, tahi sitten on tämä esitys suurinta huijausta mitä milloinkaan on nähty ja kuultu."
Koska yksikään intiaani ei ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan, pitivät valppaat vartijat ilveilyä täytenä totena, ja koska neekeri ei lausunut tavuakaan, lienee hän ollut varma aivojensa petollisuudesta.
Mul-keep-mo kääntyi poispäin kuin peläten, ettei hän kykenisi hillitsemään raivoaan, ja astui toisten häntä pelokkaasti katselevien intiaanien luokse. Heille hän sepitti suurenmoisen jutun, kuinka vanki oli niin liikuttavasti rukoillut henkensä edestä (kuten he olivat omin silmin nähneet), että hän oli päättänyt antaa raukan olla, kunnes Haw-hu-da ja toiset soturit olivat tulleet saapuville.
Hän lupasi hakea heidät pian ja poistui.
"Nyt, Scipio", kuiskasi Brayton. "Olet ystäväni ja haluan, että autat minua."
"Jos vain kykenen. Mistä on kysymys, massa Ripley?"
"Aion hetken päästä yrittää päästä karkuun. Haluan, että pysyt hiljaa paikallasi etkä liiku tahi muuten ilmaise hämmästystä, kunnes olen mennyt."
"Luulenpa voivani tehdä tuon, kun olen nyt jo kuullut ja nähnyt kaikenlaista."
"Jonakin päivänä sopivan tilaisuuden sattuessa selitän Mul-keep-mon käytöksen, joka ei sitten enää tunnu niin oudolta kuin nyt."
Brayton istui hyvässä asennossa eteenpäin nojaten kyynärpäät polvilla katsellen huolettomasti ympärilleen. Sanomattakin on kuitenkin selvää, että hänen huomionsa oli kiintynyt Miamiin, joka poistui arvokkain askelin ja oli pian kadonnut näkyvistä.
Braytönin täytyi ponnistaa kaikki tahdonlujuutensa näyttääkseen välinpitämättömältä. Hän onnistui täydellisesti, ja nojaten vielä enemmän eteenpäin oli hän sellaisessa asennossa kuin pikajuoksija, joka odottaa lähtömerkkiä.
Nuo neljä intiaania jatkoivat väittelyään, mutta hillitymmin kuin äsken. Miamin lausumassa päätöksessä ei ollut riitelemisen varaa ja tämä uudistunut väittely oli vain äskeisen myrskyn maininkia, joka pian loppui itsestään.
Brayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He olivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät, mutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.
Äkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli muutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista huutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta vaarasta.
Kaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto oli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.
"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan", kuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti, jonka luona hänen pyssynsä oli.
Intiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden kuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen, ja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.
Hän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi yrityksessä tahi menettäisi henkensä!
Mul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys ja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa, vaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.
Brayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan hän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin hänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei hänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle kuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille. Kohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton jalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta lehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa uskaliaan pakoyrityksen.