XXII.
TAKAA-AJO.
Elämässähän on asian laita usein siten, että tapaus, joka näyttää onnettomuudelta, onkin sallimuksen oikku, jonka merkitys saattaa olla äärettömän suuri ja jota ei milloinkaan muistella tuntematta lämmintä kiitollisuutta.
Samassa kuin Braytonin jalka tarttui viiniköynnökseen, kohotti Shawnee-intiaani, joka oli koko ajan erikoisen tarkasti vartioinut häntä, pyssyn poskelleen ja laukaisi. Juuri silloin kompastui pakenija melkein polvilleen ottaen käsillään vastaan ja hänen päänsä oli niin alhaalla, ettei kuula tehnyt mitään vahinkoa, vaikka se lävistikin hänen lakkinsa. Jos pyssy olisi lauennut pari sekuntia aikaisemmin tahi myöhemmin, niin nuori mies olisi kuollut kuin salaman iskusta.
Hän hyppäsi ylös ja riensi nopeasti kuin hirvi Ohio-virralle päin kadoten sukkelaan intiaanien näkyvistä.
Intiaani, joka juuri oli laukaissut pyssynsä, päästi kovan huudon ja syöksyi pakenijan jälkeen niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi. Hänen kumppaninsa oli melkein hänen rinnallaan, ja intiaanien tavan mukaan nuo kaksi takaa-ajajaa juoksivat eri tahoille estääkseen nuorukaista poikkeamasta oikealle tahi vasemmalle.
Nopeita juoksijoita kun olivat, luulivat he varmasti saavuttavansa vangin, ennenkuin hän oli ehtinyt kauaksikaan.
Toiset kaksi intiaania olisivat mielellään yhtyneet jahtiin, ellei heillä olisi ollut toista vankia vahdittavanaan. Vaikka neekeri olikin heidän mielestään paljon vähäarvoisempi vanki kuin valkoinen mies, niin he eivät kuitenkaan tahtoneet saattaa häntä kiusaukseen yrittää lähteä käpälämäkeen. Mutta yksi soturi ladattuine pyssyineen olisi kylliksi vartioimaan Scipibta.
Niin ajatteli neekeriä lähinnä oleva intiaani; mutta kun hän aikoi lähteä ystäviensä jälkeen, käski hänen toverinsa hänen pysyä paikallaan, ja hän totteli.
Mul-keep-mo oli tuskin huutanut merkkihuudon, joka oli aiheuttanut sellaisen hämmingin, kun hän syöksähti pensaikosta säikähtyneen näköisenä.
"Mitä Kalkkarokäärme kuuli?" kysyi toinen soturi melkein yhtä peloissaan kuin hänkin.
"Eräs toinen valkoinen mies hiiviskelee metsässä, mutta hän oli jo ehtinyt mennä, etten voinut ampua häntä. Haw-hu-data täytyy varoittaa. Kiirehdi ilmoittamaan hänelle, että läheisyydessä on muitakin valkonaamoja."
"Mutta meidän vankimme on karannut", sanoi soturi.
Miami silmäsi ympärilleen ikäänkuin hän ei olisi ennen huomannutkaan valkoisen miehen poissaoloa, jota kohtaan hän oli juuri äsken käyttäytynyt niin uhkaavasti.
"Mene ilmoittamaan Haw-hu-dalle, mitä olen sanonut", ärjäisi hän kiukkuisesti. "Minnepäin valkonaama juoksi?" Molemmat intiaanit viittasivat kädellään. "Toinen jääköön tänne tätä vankia vahtimaan, toinen kiirehtiköön Haw-hu-dan luokse. Minä lähden auttamaan ottamaan kiinni valkonaamaa, joka karkasi neljältä soturilta, kun heidän silmänsä olivat kiinni."
Miami oli menemäisillään, kun hän kiivaasti kääntyi Scipioon päin, ja lähestyen häntä yhtä uhkaavasti kuin Brayton Ripleytä heristi hän puukkoaan ja sanoi:
"Kuule, mies, jonka kasvot ovat mustat kuin yö. Odota, kunnes jäljellä on vain yksi intiaani: iske hänet maahan — sieppaa pyssy — juokse, jos elää tahdot."
Sanottuaan nämä merkilliset sanat katosi Miami kuin tuulispää ja Scipio jäi istumaan käsi poskella.
"Nyt ovat asiat niin sekaisin, etten tiedä, onko minun nimeni Scipio vai kenraali Yrjö Washington. Ellen ymmärtänyt väärin, niin Kalkkarokäärme sanoi haluavansa minun lentävän tuon intiaanin niskaan heti kun olemme jääneet kahdenkesken. No hyvä on. Ellen minä väännä häneltä niskoja nurin, niin syy on siinä, että hänen kaulansa on tuoretta mäntyä sitkeämpi."
Sillä aikaa juoksi Brayton Ripley eteenpäin minkä jaloista pääsi. Olemme kertoneet, että hän oli oivallinen voimailija, jonka vertaista juoksijaa tuskin oli rajaseuduilla. Hänen vainoojansa olivat luultavasti hyvin hämmästyneet, kun he juostuaan noin parisataa kyynärää huomasivat, ettei välimatka ollut ollenkaan lyhentynyt, vaan että he päinvastoin olivat kadottaneet jäljetkin.
Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että he olivat juosseet eri tahoille. Sellaisessa kiivaassa kilpailussa vaikuttaa ratkaisevasti, kun jompikumpi pääsee hituistakaan voitolle.
Brayton koetti päästä vainoojainsa näkyvistä. Silloin hän voisi yhtäkkiä muuttaa suuntaa, mikä oli mahdotonta huomata niin pian, ettei hän olisi ehtinyt jotenkin hyötyä siitä.
Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta hän ei päässyt kyllin kauas vainoojistaan voidakseen olla varma onnistumisesta. Hän katsahti silloin tällöin salavihkaa taaksensa ja näki joka kerta noiden kahden intiaanin vilahtavan näkyviin takaapäin. He olivat kyllä edempänä kuin äsken, mutta kuitenkin näkyvissä.
Varovaisinkin henkilö voi toisinaan laiminlyödä seikkoja, jotka tyhminkin älyäisi. Brayton teki sen erehdyksen, että hän juoksi suoraan Ohio-virtaa kohti, kun hänen olisi päinvastoin pitänyt pyörtää oikealle tahi vasemmalle. Silloin hän olisi juossut melkein joen suuntaan, joten hänen ei olisi enää tarvinnut tehdä äkkikäännöstä päästyään jokitörmälle.
Hän ei huomannut turmiollista erehdystään, ennenkuin joki melkein näkyi. Asema oli hyvin vaarallinen. Kääntyipä kumpaan suuntaan hyvänsä, niin ainakin toinen takaa-ajaja oikaisisi metsästä hänen tiellensä.
Ajattelemiseen ei ollut aikaa. Käsittäen vaaransa täydellisesti juoksi pakenija eteenpäin, kunnes hän näki veden pinnan välkehtivän puiden välistä, jolloin hän äkkiä pysähtyi, kääntyi ympäri ja laukaisi lähintä intiaania kohti, joka laukaisi samassa häntä kohti. Molemmat ampuivat sivu.
Kaikilla kolmella oli lataamattomat pyssyt. Brayton hyppäsi lähimmän puun taakse ja alkoi ladata asettaan. Hän oli aivan rauhallinen, mutta lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän olisi voinut toimia juuri joutuisammin.
Intiaanit tekivät samoin. Kumpikin piileskeli niin paksun puun takana, että he olivat molemmat kokonaan piilossa, ja iskivät panosta pyssyynsä sellaisella kiireellä kuin olisi heidän henkensä ja elämänsä ollut sen varassa, kuka noista kolmesta ehtii ensiksi valmistua.
Tilanne oli omituinen ja kaikesta päättäen olivat punanahat varmasti voitolla, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan, ja he olivat miamien ja shawneitten taitavimpia metsämiehiä. Yhtä vastaan tiesi nuori Ripley kyllä pitävänsä puolensa, mutta näin ollen ei tulos ollut varma.
Hän aikoi jatkaa pakoaan, mutta kuten on selitetty ei se hyödyttäisi sen enempää. Nopeat takaa-ajajat pääsisivät vain niin lähelle, että he varmasti kaataisivat hänet luodikoillaan.
Eräs seikka saattoi Braytonin erittäin levottomaksi. Nuo kaksi soturia seisoivat ainakin sadan askeleen päässä toisistaan ja toinen tahi toinen olisi voinut ampua hänet kaikesta varovaisuudesta huolimatta, ellei puu, jonka takana hän seisoi, olisi ollut niin paksu.
"Juuri mitä odotin", mutisi hän hetkistä myöhemmin, kun oikealla puolella oleva intiaani hyppäsi toisen puun taakse kyyristyen sinne, ennenkuin nuorukainen sai pyssynsä valmiiksi.
Vihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi sivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa, jolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän koettaisikaan suojella itseään.
Kaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa tehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se onnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit hiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa, josta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen. Oli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä mitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se näytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia siirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.
Kaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä, joka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän pani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella intiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää onnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä petetty niin kouraantuntuvalla tavalla.
Brayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi Vasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan, kun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli taitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin hän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa ladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.
Tilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla suoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta. Vanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin hänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.
Sopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella piileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi tavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.
Jos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema olisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä. Jos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan shawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille. Toinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.
Vasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin pensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta kohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin askeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia vihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.
Samalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti metsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti kiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että näyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.