XXIII.
PELASTUS
Kolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui, oli Mul-keep-mo.
Ensin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan tarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän siirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten lähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä nuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton rupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään rauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei Brayton tuhlannut sekuntiakaan.
Hyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti, jonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen tempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän suistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen kädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin valkoinen mieskin.
Brayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään, kun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.
"Miami", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi kätensä, "se oli miehen työ — henkeni pelastitte."
"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli kuolemaisillaan."
"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että hyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo aikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne."
"Asian laita ei ole niin", vastasi intiaani yllättävästi; "kun valkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä milloinkaan korvata."
"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he voisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?"
"Mene ottamaan punaisten miesten pyssyt", keskeytti Miami niin terävästi, että Brayton totteli sanomatta sanaakaan. Tultuaan maassa makaavien miesten luo otti hän molemmat pyssyt, mutta ei koskenut muihin varusteisiin.
"Toivon, että Silas Sutherlandilla olisi nämä molemmat", ajatteli hän palatessaan Miamin luokse. Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksensä, johon hän niin kiihkeästi toivoi vastausta, huomasi hän, että Kalkkarokäärmeen huomio oli kääntynyt muualle. Intiaanin asento osoitti hänen seuraavan jotakin äärimmäisen tarkkaavaisesti. Hän seisoi paikallaan pää hiukan eteenpäin kurotettuna ja toinen käsi ylhäällä, kämmen Braytoniin päin.
Brayton pysähtyi ystävänsä eteen. Kalkkarokäärme katsahti häneen salamannopeasti ja sanoi:
"Juokse — riennä — kuin leimaus rantaan! Shawnee on heti täällä!"
Mitään kysymättä tahi sekuntiakaan viivyttelemättä lähti nuorukainen kolmea pyssyä kantaen juoksemaan joelle, joka oli lähellä, kuten muistettaneen.
"Pelkäänpä, että Mul-keep-mon sekautuminen asioihini saattaa hänet selkkauksiin oman väkensä kanssa", mietiskeli sankarimme, joka ei ollut ollenkaan hyvillään, että hänen tummasta ystävästään oli joka tapauksessa tullut kansansa luopio, vaikka tämä luopumus olikin tapahtunut juuri nuorukaisen välityksellä.
Nuori Ripley oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Miami lopetettuaan lataushommansa saattoi kohdistaa kaiken tarkkuutensa pensaikosta kuulemaansa lehtien kahinaan. Ääni kuului vasemmalta käsin ja katsoen sinnepäin näki hän Haw-hu-dan lähestyvän, tuon hirmuisen Haw-hu-dan, joka oli shawneitten sotapäällikkö, molempien partiojoukkojen johtaja ja eräs valkoisen rodun katkerimpia vihollisia mitä milloinkaan on elänyt.
Intiaanisoturin julma hymy ennusti taistelun olevan tulossa ja
Kalkkarokäärme varustautui sen varalle.
"Kuinka veljeni Kalkkarokäärme on yksinään", kysyi Shawnee pysähtyen Miamin eteen noin kymmenen jalan päähän. Vasemmassa kädessä oli hänellä luodikko ja oikea käsi nojasi vyöhön pistetyn metsästyspuukon kahvaan. Mustat silmät iskivät tulta, ja vaikka hän oli rauhallisen näköinen, saattoi kuitenkin huomata, että hän vaivoin kykeni hillitsemään kuohuvaa vihaansa.
"Kalkkarokäärme on samasta syystä yksinään metsässä kuin Valveilla
Nukkujakin — sillä se miellyttää häntä."
Vastaus oli kieltämättä hieman nenäkäs, vaikka ei suinkaan uhmaileva, mutta se ärsytti kuitenkin päällikköä ja muistutti häntä tehtävästään. Miami ei pelännyt Shawneeta ollenkaan tämän kamalasta kuuluisuudesta huolimatta, ja kun he kerran olivat joutuneet kahdenkesken, niin hän päätti lopettaa teeskentelyn. Toisten läsnäollessa oli teeskentely ollut välttämätön ja asianhaarain vaatima, mutta nyt se ei ollut enää tarpeellista, sillä Suuri Henki oli vain näkemässä, mitä heidän välillään tapahtui.
"Kaksi soturiani makaa maassa", sanoi Haw-hu-da. "Kuinka he ovat kuolleet?"
Hän heilahdutti kättään puhuessaan, niin ettei voinut epäilläkään, ketä hän tarkoitti. Mul-keep-molla ei ollut juuri halua sanoa, että hän oli surmannut toisen heimolaisensa, mutta samalla hän oli kuitenkin kahdenvaiheella, hyödyttikö mitään kieltää asian oikeaa laitaa.
"He ajoivat takaa valkonaamaa", sanoi Miami katsahtaen noita hengettömiä ruumiita, "mutta hän oli heitä nopeampi ja hänen silmänsä olivat tarkemmat ja hän tappoi molemmat."
"Kalkkarokäärmeen kieli on kaksihaarainen ja hän puhuu sen mukaan!" vastasi Shawnee ja hänen rintansa nousi ja laski pidätetystä vihasta — "hän valehtelee! Juuri hän ampui toisen soturin."
"Shawneen kieli rakastaa totuutta ja hän puhuu oikein", vastasi Kalkkarokäärme kylmästi päättäen saattaa asian ratkaisuun. "Valkonaama on Mul-keep-mon ystävä ja hän ampui toisen soturin; sitten syöksyi esiin toinen soturi iskeäkseen häntä sotatapparallaan; silloin Kalkkarokäärme laukaisi pelastaakseen ystävänsä hengen."
Kynällä ei voida kuvata Shawnee-päällikön vihaa ja raivoa kuullessaan tuon vilpittömän tunnustuksen. Hän ei ollut siihen saakka aivan varmaan voinut uskoa, että joku hänen väestään olisi tehnyt sellaista anteeksiantamatonta rikosta. Jos hän olisi ollut niin lähellä, että hän olisi nähnyt tuon katalan työn, niin hän olisi myös sekautunut asiaan ja tehnyt sen varmasti lännessä raivoavien hirmumyrskyjen kiivaudella.
Mutta kuten lukija muistanee, vihasi Haw-hu-da jo ennestään sanomattoman katkerasti miami Mul-keep-mota. Vaikka viimemainittu olikin viekkaudella selviytynyt tuosta murhapolttajan ampumisjutusta, ei Haw-hu-da ollut hetkeäkään uskonut, ettei Kalkkarokäärme ollut sittenkin oikea syyllinen. Hän päätteli, että Miami oli ehtinyt joka tapauksessa ladata aseensa ennenkuin hänet vangittiin, kuten voi sanoa, mutta kukaan ei milloinkaan huomannut Mul-keep-mon tilaisuudessa tekemää ovelaa ja yksinkertaista temppua.
"Sinä Miami-koira", sähähti Shawnee hampaidensa välistä; "sinä valkosydäminen intiaani; sinä todellinen kalkkarokäärme, jonka iskua ei kukaan edeltäkäsin aavista! Sinun täytyy kuolla!"
Tuo raivostunut päällikkö heitti pyssynsä edemmäksi ja sieppasi metsästyspuukkonsa siten tehostaen uhkaustaan. Miami teki yhtä nopeasti aivan samat liikkeet, ja nuo kaksi intiaania varustautuivat taisteluun kuin kaksi suokukkoa.
Kumpikin soturi piti oikeassa kädessään pitkäteräistä, terävää metsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he hitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä kaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he siirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi sopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun salamannopealla iskulla.
On mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt, jollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja taitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi iskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja Miami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin hänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun aikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään kaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua Kainin merkki otsallaan.
Kolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain, kissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty. Molemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan silmästä silmään.
Äkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen olevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään hiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri, mutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut milloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa nyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle polvelleen.
Samassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski ylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten hänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla puukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.
Miami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin hänen päällänsä.
"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!" sähisi Shawnee ja hänen kasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. "Hänen ei suotu laulaa edes kuolinlauluaan."
"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin. "Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on joutunut hänen armoillensa?"
Mul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka soturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa hän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka hänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut pyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki mitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen voittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan raivoon.
Shawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa kuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi koettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.
"Kalkkarokäärme nimittää itseään soturiksi, mutta hän onkin vain poikanen, jonka nuorinkin shawnee heittää milloin hyvänsä nurin. Hän ei osaa tapella; hänen sydämensä on liian valkoinen."
"Haw-hu-dan sydänhän vapisee kuin jonkun ämmän. Mieltään rohkaistakseen täytyy hänen keksiä tuommoisia juttuja. Hän ei tohdi iskeä, koska hän tietää, ettei Miami-soturi pelkää häntä."
"Haw-hu-da ei pelkää sataakaan Kalkkarokäärmeen kaltaista Miami-soturia, sillä hänen tarvitsee vain polkaista jalkaansa tappaakseen heidät!"
Kulkiessaan Ohio-virran rantaa kohti alkoi Brayton Ripley aavistaa pahaa ja hänen pelkonsa lisäytyi joka askeleella. Päästyään törmän alle kätki hän molemmat voittosaalispyssyt varmaan talteen, josta hän saattoi löytää ne milloin hyvänsä. Sitten hän latasi oman pyssynsä.
"Miami teki kunnon työn auttaessaan minua ja pelkäänpä hänen joutuneen sen takia suureen vaaraan. Ilman häntä ei matkastani tänne olisi mitään hyötyä enkä minä voi sietää ajatusta jättää häntä yksinään."
"Mutta mitä olisi nyt paras tehdä?" murahti hän kärsimättömästi. "Täällä ei ole ketään, jota voisin pyytää apuun, enkä yhdelläkään iskulla voi auttaa ystäviäni tuolla. En tiedä, voinko auttaa heitä muualla kuin aukeaman läheisyydessä, jossa jouduin sellaiseen suureen vaaraan, mutta joka tapauksessa: siellä on paikkani ja sinne menen." Kaikista esteistä huolimatta ei hän tahtonut enää olla vain joutilas katselija, vaan hän tahtoi toimia.
Huulet yhteenpuristettuina nousi hän varovasti törmän päälle ja lähti kulkemaan samaan paikkaan, jossa hän oli eronnut Miami-ystävästään.
"Luultavasti hän on poistunut, ja jos menen aukeamalle takaisin, voin joutua jälleen ikävyyksiin. Halloo!"
Nuorukaisen henki salpautui, kun hän näki edessään olevan näyn. Mul-keep-mo makasi selällään maassa ja hänen leppymättömin vihollisensa oli hänen päällänsä veitsi valmiina iskemään. Selityksiä ei kaivattu. Tilanne oli selvä. Hän kuuli noiden kahden pilkkasanat eikä hän tarvinnut tulkkia kääntämään sanoja.
"Näyttää siltä kuin voisin heti korvata Miamin äskeisen hyvän työn", ajatteli sankarimme aivan oikein, ja hän toimi aina ripeästi, kun velvollisuuden täyttäminen oli kysymyksessä.
Mul-keep-mo nousi maasta hymyillen ja ojensi kätensä nuorelle ystävälleen.
"Veljeni pelasti minut. Mul-keep-mo hyvin kiitollinen."
"Eipä kannata puhua. Tein vain saman kuin te äsken soturin hyökätessä minua kohti, kun vielä latasin pyssyäni."
"Lataa nyt jälleen", neuvoi Miami ja nuorukainen totteli viivyttelemättä.
"Ota talteen tuokin pyssy", lisäsi Miami osoittaen asetta vähän matkan päässä. "Missä muut pyssyt?"
"Kätkin ne jokirantaan."
"Pane tämä samaan paikkaan."
"Sen teen. Jos asiat kehittyvät näin, niin minulla on pian kokonainen asevarasto, oikea arsenaali."
Miami ei ymmärtänyt täydellisesti tuon puolileikillisen lauseen merkitystä, vaan sanoi:
"Odotan tässä, kunnes veli tulee takaisin?- älä viivy kauan."
"En varmastikaan."
Brayton lähti pitkin, nopein askelin kätköpaikalle, johon hän oli piilottanut nuo kaksi pyssyä. Mul-keep-mo otti maasta rauhallisesti pyssynsä ja puukkonsa, joka oli kirvonnut hänen kädestään pitkän matkaa, kun hänen jalkansa luiskahti, jolloin hänelle oli vähällä käydä huonosti. Aseistettuaan itsensä entiseen tapaansa katseli hän Haw-hu-dan hengetöntä ruumista niin julmasti, että hän oli enemmän jonkun villipedon kuin ihmisen näköinen. Samassa hän sieppasi veitsensä riistääkseen kaatuneen vihollisensa päästä höyryävän voitonmerkin; mutta ennenkuin hän ehti panna päätöksensä toimeen, kuuli hän Brayton Ripleyn hyvin tunnetun merkin kutsuvan häntä.
Miami riensi rannalle kuin pyssyn laukaus ja näki saavuttuaan ystävänsä luokse, että Brayton oli tehnyt merkillisen huomion.