XXIV.
PIIRITETTYJEN LUONA.
Palaamme kertomuksessamme muutamia tunteja taaksepäin. Muistettaneen, etteivät nuo yhdistyneet partiojoukot onnistuneet yrityksessään murskata uudistalon ovea. Miamin ampuma laukaus vaikutti osaltaan synnyttäen pakokauhua, josta on kerrottu, ja yleisessä hämmingissä kiintyi huomio poikkeuksetta rakennuksen puolustajiin.
Oli vielä eräs vaikuttava keino pakottaa pieni puolustajajoukko alistumaan ja näytti omituiselta, ettei sitä koetettu. Joku soturi olisi voinut suojata itsensä niin hyvin huopapeitteillä, etteivät mitkään laukaukset olisi häneen pystyneet. Hän olisi ryöminyt mökin seinän viereen ja sytyttänyt tulen semmoiseen paikkaan, etteivät mökin asukkaat olisi voineet sitä sammuttaa. Onhan vielä tuoreessa muistissa tapaus, joka osoittaa, että keino kyllä saattoi onnistua.
Jollakin merkillisellä tavalla, jota on vaikea selittää (ehkä se oli Miami-soturi Mul-keep-mon ansiota), pääsi sellainen käsitys valtaan intiaanien keskuudessa, että metsässä aivan lähellä piileskeli joukko valkoisia miehiä. Mul-keep-mo oli puhdistautunut niin taitavasti Haw-hu-dan syytöksistä, että yllämainittu johtopäätös oli välttämätön. Murhapolttoyritys olisi voinut toistua, mutta tiedettiin sen toimeenpanijan joutuvan suureen vaaraan, joka ei uhannut häntä mökin asukasten puolelta, vaan heidän salaperäiset ystävänsä metsässä saattoivat hyvin tähdätyllä laukauksella jälleen surmata uskalikon. Koko intiaaniparvessa, joka oli kokoutunut tuon ilmeisesti häviöön tuomitun rakennuksen ympärille, ei ollut ketään, joka olisi ollut halukas toimeenpanemaan yritystä, joka olisi taannut talon nopean tuhoutumisen.
Ketä hyvänsä nuo ystävät olivatkaan, eivät he voineet ilmeisestikään toimia yhtä hyvin päivällä kuin yöllä. Päivällä he joutuisivat helposti intiaanien käsiin, joita harhaili siellä täällä ja kaikkialla.
Puolustajat olivat varuillaan. Vahdinpito oli tarkkaa, ja liikkuen yläkerrassa huoneesta toiseen ja ampuma-aukolta toiselle huomasivat puolustajat heti, jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Sutherland lisäsi puita alakerran liedessä palavaan tuleen, sillä olo tuntui hauskemmalta huoneen ollessa valoisan ja lieden hehku valaisi yläkertaankin näkymättä silti ulos.
Hetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten alakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että hän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois ja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä, johon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla keskeytynyt.
Nurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se näytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita ikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli sovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa hyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan yläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden aloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.
Heikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja äidin tulevan alas.
"Päivä sarastaa", sanoi isä, "ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen, ettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin."
"Intiaaneista on yöaika sopivin", sanoi hänen vaimonsa.
"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä rohkenevat hyökätä päivälläkin", huomautti Alice totuuden mukaisesti.
"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin mielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta. Vaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan notkistettu."
Liedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä valollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki sieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei kaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua perheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan kasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä varjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala saattoi sen tehdä.
Aika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista juhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas Sutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen Jumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan unohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei horjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.
"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni", sanoi hän, kun he olivat istuneet pöydän ääreen, "uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä."
"Kuinka ajattelet niin, isä?"
"En voi sitä selittää. Olen melkein varma siitä, että ennen auringonlaskua olemme joko pelastuneet tahi saaneet kutsun toiseen maailmaan, miten Herramme hyväksi näkee, kiitetty olkoon hänen nimensä."
Tämä ei ollut tekopyhää puhetta. Elämä oli Silas Sutherlandille yhtä kallis kuin jollekin toisellekin eikä kukaan isä voinut olla häntä hellempi, mutta hänen elämänsä korkein toivo oli koettaa nuhteettomasti palvella Jumalaa, joka hänetkin oli luonut. Tämän hän asetti kaikkien pyrkimyksiensä tueksi ja niistä jaloimmaksi.
"Voithan olla oikeassa, mutta voit yhtä hyvin olla väärässäkin", sanoi hänen vaimonsa. "Minä en hämmästy, vaikka olisimme pakotetut olemaan täällä useampiakin päiviä, ennenkuin ratkaisu tapahtuu, mikä se sitten lieneekin."
"Onpa onni, että meillä on niin runsaasti ruokatarpeita ja vettä", lisäsi Alice katsahtaen nurkassa olevaan vesisaaviin. Yläkerrassa oli samanlainen, kuten muistettaneen. "Sen puolesta voimme olla täällä vaikka pari viikkoa."
"Mikäli he eivät toista murhapolttoyritystä. Siinä on vaara, jota saamme varoa."
"Mihin luulet Scipion joutuneen?"
"Hän on varmasti joutunut intiaanien kynsiin."
"Luuletko heidän surmanneen hänet?" kysyi Alice hiljaa.
"En tiedä varmaan, mutta olen melkein varma, etteivät he ole vielä tehneet sitä. Intiaanit eivät pidä neekereistä, mutta Scipio on vahva ja hyväluontoinen mies ja luulen heillä olevan hänestä hyötyä. Sitten kun hänen palvelustaan ei enää tarvita, käy hänelle kuten kaikille sellaisille vangeille. Olen pahoillani miesraukan takia, mutta me emme voi auttaa häntä."
Voidaan huomata, että uudisasukas oli oikeassa Scipioon nähden, jota hän ei ollut unohtanut rukouksissaan armoistuimen edessä.
"Ja nyt", lisäsi perheen pää, kun ateria oli lopetettu ja hän oli katsahtanut ulos, "emme jaksa kauan lepäämättä ponnistella ja on siis parasta, että nukkuu, kun siihen on vielä tilaisuutta. Minusta tuntuu, että meitä ei häiritä moneen tuntiin, ja sentähden paneudun nukkumaan. Vahtikaa valppaasti sillä aikaa, ja jos huomaatte jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, niin teidän täytyy herättää minut. Jos ette näe mitään sellaista, niin antakaa minun nukkua pari tuntia. Sitten voitte te vuorostanne mennä levolle."
Ehdotus hyväksyttiin ja nukuttuaan kaksi tuntia tunsi uudisasukas taas jaksavansa vaikka seuraavaan päivään levähtämättä.
Hän oli paneutunut alakerrassa olevalle vuoteelleen ja vaipunut heti sikeään uneen, josta hän heräsi noin kahden tunnin kuluttua. Hänen perheensä ei ollut aikonut herättää häntä, ellei olisi pakko niin tehdä, mutta onhan yleisesti tunnettua, että jos levolle mennessämme toivomme heräävämme jollakin määrätyllä kellon lyönnillä, niin melkein varmaan avaamme silmämme joitakin minuutteja ennen ajateltua kellon määrää.
Mitään epäilyttävää ei ollut näkynyt. Pari kertaa oli kaksi intiaania näyttäytynyt vilahdukselta metsän reunassa, mutta he olivat heti kadonneet näkyvistä yrittämättä mitään. Kaikkialla näytti vallitsevan suloinen rauha. Äiti ja tytär menivät nyt levolle ja uudisasukas jäi ensi kerran yksin vahtimaan kotoansa. Hän kulki verkalleen huoneesta toiseen ladattu pyssy kädessään, hän katseli ulos ampuma-aukoista ja oli siinä vahvassa uskossa, josta hän oli puhunut, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin pian.
Hän huomasi, että kaikki yöllä kaatuneiden ruumiit oli viety pois, todennäköisesti sillä aikaa kuin perhe piti hartaushetkeään tahi oli aterialla. Hän iloitsi siitä, sillä näky oli ilkeä, vaikka hän olikin karaistunut rajan asukas. Oli sanomattomasti hauskempaa katsella ulos aukeamalle, kun kuolleiden ruumiit oli korjattu pois.
"Polly ja Alice raukat!" sanoi hän pysähtyessään hetkeksi heidän makuuhuoneensa ovelle ja katsahtaen sisään. "He saavat nukkua huomiseen saakka ennenkuin herätän heidät."
Kello oli noin yhden tienoissa päivällä, kun Sutherland, katsoessaan ulos eräästä ampuma-aukosta talonsa takapuolella, näki suureksi ihmeekseen erään valkoisen miehen seisovan metsän reunassa puunrungon suojassa. Vieras tarkasteli majaa niin innokkaan ja jännitetyn näköisenä, ettei ollut epäilystäkään hänen tarkoituksestaan. Hän tahtoi jollakin keinolla päästä uudistalon asukasten yhteyteen.
"Tuo ei ole Brayton Ripley", sanoi hämmästynyt uudisasukas. "Kuka se mahtanee olla? Ah, nyt tunnen hänet!" huudahti hän ja hänen äänensä värähti ilosta.