XXV.
APU.
Totellen ystävänsä Miami-soturin neuvoa lähti Brayton Ripley jokirantaan pannakseen kolmannen luodikon samaan piilopaikkaan kuin toisetkin, josta aseet voitiin hakea, milloin he vain niitä tarvitsivat.
"Jos Miami ja minä olisimme nyt uudistalon tuvassa mukanamme nämä pyssyt, niin Voisimme tehokkaasti auttaa ystäviämme. Mutta enhän tiedä, olisiko Kalkkarokäärme halukas esiintymään niin julkisesti rotunsa vihollisena, vaikka hän onkin ystäväni — halloo!"
Braytonin valikoima piilopaikka oli tiheässä pensaikossa, johon joki näkyi selvästi. Mutta pariin minuuttiin ei hän katsonut sinnepäin, sillä hänellä oli vielä muuta tekemistä. Sitten hän kääntyi ja kuljettuaan muutamia askelelta rantaan päin huomasi hän rannalla kanootin, jonka shawnee- ja miami-soturit olivat varmaankin jättäneet siihen Kentuckyn puolelta tultuaan.
Kanootti oli vedetty hiukan maalle eikä sitä ollut yritettykään piilottaa, koska kenenkään mieleen ei voinut johtua, että se olisi ollut tarpeellista. Nuorukainen oli tuskin ennättänyt huomata kanootin, kun hän sanomattomasti hämmästyneenä näki joella lautan tapaisen venheen, jota kumpaankin päähän kiinnitetyillä suurilla meloilla voimakkaasti melottiin rantaa kohti.
Nuorukainen ihmetteli, että nuo kömpelöt airot saattoivat liikkua melkein narisematta ja synnyttämättä juuri mitään loisketta, josta hänen muussa tapauksessa olisi jo aikaisemmin pitänyt huomata vieraan tulon. Hän näki neljä miestä — jokaista airoa hoiti yksi — melovan lauttaa taitavasti ja niin voimakkaasti rantaa kohti, että se varmasti tulisi maihin hämmästyneen katselijan läheisyydessä.
Lautta olikin vain lautan tapainen suuri tasapohjainen alus tahi lotja, ja siinä oli muitakin matkustajia kuin nuo neljä miestä. Laidan ylitse näkyi päitä ja hartioita, joten tuossa kömpelössä aluksessa oli tavallista lukuisampi miehistö.
Oli itsestään selvää, että tulijat olivat ystäviä, sillä oli aivan mahdotonta ajatella muuta. Näky oli kuitenkin niin odottamaton, ettei Brayton Ripley pariin minuuttiin päässyt asiasta oikein selville, ja hän kutsui tumman liittolaisensa luoksensa.
Mul-keep-mon tultua oli alus jo niin lähellä, että nuorukainen taivutti pensaat sivulle ja huusi:
"Halloo siellä!"
Miehet taukosivat heti melomasta ja kaikki venheessä olijat kääntyivät katsomaan henkilöitä, jotka olivat huutaneet heille. Sellainen tervehdys merkitsi siihen aikaan tavallisesti, että vaara oli tarjona, sillä Simon Girty ja muut hänen tapaisensa konnat olivat hyvin tottuneita houkuttelemaan virralla matkaajia rannalle saattaakseen heidät läheisyydessä väijyvien intiaanien kynsiin.
"Keitä olette?" kysyi aluksen perässä seisova pitkä mies katsoen kiinteästi valkoista miestä ja intiaania, jotka häämöittivät pensaiden takaa.
"Olen Brayton Ripley. Mutta — Simon Kentonhan se on!"
"Niinhän minua on nimitetty ja juuri sinua olen halunnut tavata", huudahti toinen naurahtaen. "Mutta, Ripley, kuka on tuo punanahka vieressäsi?"
"Ystävä. Häntä ei tarvitse pelätä."
"Mutta kuka hän on?" koveni tuo kuuluisa metsämies katsoen tarkkaavaisesti intiaania pyssy valmiina, jos Miami-soturin käytös kävisi uhkaavaksi. "Tiedäthän ajan olevan vaarallisen, ja liian varovainen ei voi olla. Onko lähelläsi muitakin punanahkoja?"
"Ei, hän on ainoa. Hän on miami nimeltään Mul-keep-mo eli
Kalkkarokäärme —"
"Tunnen miehen", keskeytti Kenton ravistaen päätään ikäänkuin tiedonanto ei olisi oikein miellyttänyt häntä. "Taistelimme kerran elämästä ja kuolemasta alhaalla Hocking-joella ja enpä ole eläessäni ollut niin lujilla. Olin tuntevinani hänet nytkin sotamaalauksesta huolimatta. No niin, hän on uljas soturi, ja jos hän on todellakin ystäväsi, niin voit vilpittömästi onnitella itseäsi."
"Mutta mikä tuo sinut tänne, Kenton?" kysyi Brayton.
"Tiedäthän Silas Sutherlandin uudistalon olevan tässä aivan lähellä?"
"Kyllä, sinnehän on täältä vain neljännes."
"Hänen veljensä on mukanani — selitän kaikki aivan heti", sanoi metsästäjä ruveten auttamaan soutajia melomaan alusta rannalle.
Tämä tasapohjainen venhe oli niitä kömpelöitä aluksia, joilla uudisasukkaat 18:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan alkupuolella laskivat Pittsburgista ja muistakin paikoista Ohio-jokea alas. Ne olivat tehdyt vain myötävirtaa kulkua varten eikä niiden kauneutta voinut juuri kehua. Uudisasukkaat, jotka perheineen ja tavaroineen lähtivät matkalle Ohio-virtaa alas, tiesivät kyllä, kuinka suuri vaara heitä uhkasi joen molemmilla puolin asuvien villien intiaaniheimojen taholta.
Siitä syystä olivatkin venheen laidat kuulan läpäisemättömät ja koko alus oli mahdollisimman lujasti rakennettu. Kummassakin päässä oli kaksi pitkää airoa kuten lautoissa, jotka keväisin laskevat Delaware-, Susquehanna- ja muita jokia alas. Niiden avulla saa aluksen kulkemaan missä asennossa hyvänsä myötävirtaa.
Koska tuommoinen raskas ja kömpelö lautan tapainen venhe saattoi vain tehdä yhden matkan myötävirtaa niin omistaja purki sen perille päästyään ja käytti aineet vaatimatonta majaansa rakentaessaan.
Alus tarttui pohjaan rannan lähellä ja Brayton sitoi hänelle heitetyn nuoran erään jalavan runkoon, joten alus pysyi varmasti paikallaan. Kahdeksan tuimannäköistä uudisasukasta hyppäsi toinen toisensa jälkeen rannalle ja jokainen puristi vuoronsa mukaan nuoren Ripleyn ja Miami-soturin kättä.
Simon Kenton oli joukon johtaja, sillä hänen taitavuutensa ja rohkeutensa tunnettiin kaikkialla ja hän tunsi hyvin nämä lännen seudut.
"Tämä mies", sanoi hän laskien kätensä erään toverinsa olkapäälle, "on Hugh, Silas Sutherlandin veli. Näetkös, asian laita on näin: Hugh perheineen ja pari muuta perhettä lähtivät Pittsbnrgista joitakin viikkoja sitten asettuakseen asumaan tänne Silasin läheisyyteen. Saavuttuaan varustuksen luo, jonka tiedät olevan noin viisikymmentä penikulmaa täältä ylöspäin, kävivät he luonamme vierailulla.
"Nyt sattui niin hyvin, että M'Arthur, eräs toverini, (Suuren Lännen kuuluisimpia metsästäjiä) oli juuri saapunut kotiin tuoden sanan, että intiaanit olivat kaivaneet maasta sotatapparansa ja tuho uhkasi kaikkia alhaallakin asuvia. Asiat olivat todellakin niin hullusti ja Hugh seuralaisineen päätti siirtää muuttonsa, kunnes olot rauhoittuivat.
"Koko matkue tuli maihin kaikkine varusteineen ja he päättivät jäädä varustukseen, kunnes rauha oli palautunut, mikä ei todennäköisesti tapahdu vielä tovin aikaan.
"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa sinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt siellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin, olivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja tyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt mutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja päätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon asioista.
"No niin, juuri hänen lähdettyään tuli tieto, että punanahat valmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua, olisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa yhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen pian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla, etteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli mukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä katsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia."
"Todellakin hyviä uutisia", sanoi Brayton iloissaan, "sillä kiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme kertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania piiritti mökkiä viime yönä."
"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä", oikaisi Miami.
"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti", selitti Ripley, "ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten piirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen."
"Sepä hauskaa", sanoi Kenton. "Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme selvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin urhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää vielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan nyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua."
Brayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka lukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja hetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta. Kertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi Kalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan, olivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia, joka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien kömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta mielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän seisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin sydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.
Hän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja ystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän intiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman Shawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka viimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt korvaamattomia palveluksia valkoihoisille.
Miami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen ansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan tuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli johtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut kiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt ensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.
Tapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja Kenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori Ripley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut Miami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen voivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi edelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten puolesta.