XXVI.
ROHKEA KENTON.
Kuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa Daniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka oli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu, osoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.
Naurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän näköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa en ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin hurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon Girty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu kidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista miestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole milloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä."
Miami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas mainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.
Mainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili Miamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin itserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa kohtaan tuntemaa kunnioitusta.
"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni", sanoi Kenton hymyillen, "päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut viimeinen otteluni."
"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi", sanoi Stanwood, eräs metsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.
"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä voimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa kissaeläintä", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja Burrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten Kalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa ymmärrettiin antaa hänelle arvoa.
"Siitä ei ole epäilystäkään", jatkoi Kenton nyökäyttäen päätänsä merkitsevästi. "Kuultuani nuorelta Ripleyltä, että hän oli löytänyt Kalkkarokäärmeen ja hoivannut hänen hervotonta jalkaansa, vapisin ajatellessani, kuinka minun olisi käynyt, jos minun jalkani olisi silloin mennyt poikki. — Tämä nuorukainen teki sinua kohtaan hyvän työn, Miami."
Punaisen miehen kasvot hehkuivat niin, että se näkyi maalauksesta huolimatta, ja hän katsoi punastuvaa nuorukaista sanoen:
"Mul-keep-mo rakastaa veljeään — Mul-keep-mo antaa henkensä hänen puolestaan."
"Tiesin sen — tiesin sen", sanoi Kenton taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle. "Näetkös, Miami, sanon sinulle erään salaisuuden, jota minä en kuitenkaan voi pitää salaisuutena. Brayton Ripley tuossa on iältään ja näöltään vielä nuorukainen, kuten kaikki voimme todistaa; hän ajattelee ja rakastaa Sutherlandin tytärtä yhtä paljoni kuin sinä rakastat tätä nuorukaista, ja jos tahdot tehdä hänelle hyvän työn, niin auta meitä pelastamaan tuo uudistalon suloinen tyttö."
"Minä tiedän sen", sanoi Miami iskien silmää niin hilpeästi hymyillen, että koko joukko nauroi vilpittömästi, ja nuorukainen kääntyi poispäin tulipunaisena kasvoiltaan.
"Ja luonnollisesti tahdot auttaa meitä?" jatkoi Kenton.
"Tahdon."
"Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lyömme! veljen kättä,
Miami."
Kentonin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi.
"Tiesin sen", sanoi Kenton. "Asemasi on sellainen, että voit aikaansaada paljon enemmän kuin meistä kukaan. Emme tahdo taivuttaa sinua hyökkäämään kanssamme punanahkojen kimppuun. Vaikka intiaanin ystävystyminen miellyttääkin, niin minun täytyy myöntää ihmetteleväni, että intiaani taistelee omaa rotuansa vastaan. Luulen, että voit parhaiten hyödyttää meitä, kun menet takaisin shawneitten ja miamien joukkoon ja koetat kaikin tavoin peloittaa heitä."
Huomattuaan, ettei hänen tarkoitustaan ollut täysin ymmärretty, selitti Kenton suunnitelmansa, joka oli kylläkin nerokas. Mul-keep-mo palaisi takaisin aukeaman läheisyydessä oleilevan piiritysjoukon luokse ja esiintyisi edelleenkin valkonaamojen katkerana vihollisena. Samalla hän levittäisi huhun, että suuri joukko valkoisia miehiä piileskeli läheisyydessä. Hän oli nähnyt jälkiä ja merkkejä, joista ei voinut erehtyä, ja hyökkäys saattoi todennäköisesti tapahtua milloin hyvänsä. Huhu aiheuttaisi hämminkiä, joka kehittyisi pian pakokauhuksi. Jos sitten hyökkäys tehtäisiin sopivalla hetkellä ja oikein, niin intiaanit säikähtyisivät joksikin aikaa valkoisten ja intiaanien lukumäärän suuresta erotuksesta huolimatta.
Nyt pitää muistaa, että vaikka kaksitoista metsänkäyntiin tottunutta valkoista miestä juuri jaksaa pitää kurissa kaksi kertaa suuremman intiaanijoukon, niin yhdeksän uudisasukasta ei sentään kyennyt ajamaan pakoon viisi kertaa lukuisampaa shawnee- ja miami-joukkoa, kun täytyi taistella metsässä, jossa intiaanit ovat kotonaan. Mainitut heimot olivat yhtä rohkeat ja urhoolliset kuin myöhemmin etelän apachi-heimot. Tiedämmehän kaikki, kuinka vaikeaa heidän kurissa pitämisensä oli.
Sentähden täytyi uudistaloa piirittävät intiaanit valmistaa sopivalla tavalla tuon kauhean hyökkäyksen varalta, ja tämä annettiin Miamin erikoiseksi tehtäväksi. Hänellä oli siinä auttajia, mitä lukija mahdollisesti ei voi aavistaakaan, mutta mikä kyllä käy aikanaan selville.
Oletettiin intiaanien pakenevan ensin, mutta vähän ajan kuluttua he huomaisivat kepposen ja ryntäisivät takaisin. Siinä välissä täytyi Sutherlandit saada pelastetuksi, tahi muuten oli yritys mennyt hukkaan.
Suunnitelma oli sellainen, että samassa kuin odotettu pakokauhu alkaisi, ryntäisivät mökin asukkaat ovesta pihalle ja kiiruhtaisivat jokirantaan metsästäjien suurelle venheelle. Valkoiset peräytyisivät mahdollisimman nopeasti samaan suuntaan suojellen samalla perheen tahi oikeammin naisten pakoa, sillä Sutherland itse liittyisi tietysti taisteleviin. Päästyään venheeseen he sysäisivät sen menemään myötävirtaa ja uhmaisivat sataakin intiaania.
Tämä oli Kentonin suunnitelma lyhyesti kerrottuna, ja Brayton Ripley, kaikki metsästäjät ja Mul-keep-mo hyväksyivät sen. Siihen tarvittiin kylmäverisyyttä ja rohkeutta, taitoa ja kykyä empimättä käyttää hyväkseen jokaista sattumaa, mihin mikään joukko ei ollut niin sopiva kuin tuo, joka nyt oli koolla Simon Kentonin ympärillä, ja Simon Kenton oli kaikkien erämiesten ja uudisasukasten ihanne.
Oli kuitenkin toivottavaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä, päästä jotenkin yhteyteen Sutherlandin kanssa. Jos suunnitelma voitaisiin ilmoittaa hänelle, niin hän voisi olla valmiina aukaisemaan ovensa ja syöksymään ulos viivyttelemättä. Silloin saattoivat sekunnitkin olla kalliita ja säästämällä siten aikaa voitiin tämä kysymys elämästä ja kuolemasta ratkaista onnellisesti.
Mutta kuinka voitiin saada sana piiritetyille?
"Siinäpä onkin todellakin kysymys", sanoi Brayton, sillä tehtävän vaikeus oli kaikille selvä.
"Eikö Mul-keep-mo voisi viedä viestiä?" kysyi Luff Johnson, eräs retkikunnan hartaimpia jäseniä.
"Tuskinpa", vastasi Ripley hymyillen; "hän viivähti aukeamalla viime yönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan mökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn kantamalle hänet ammutaan."
"Aion yrittää itse", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.
"Sinäkö?" kysyi hämmästynyt Ripley. "Et sinä voi mennä. Heti kun näyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi."
"Voinpahan koettaa", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen keskustelun. "En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan kuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä ja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu Kalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin tehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme."
Suunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu, että Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja aloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta. Sillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli turvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja siitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.
Mutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä sattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi Kenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin vaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen tärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.
Kun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi vaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään eteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin kanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi valkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut luultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin teroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui Kenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen aukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä vain ajatella saattoi.
Niin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa aukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen yrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi sattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman toiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin päivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.
Kenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen kohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan selvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin, jos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.
"Kuinkahan kauan minä saan odottaa", ihmetteli Kenton, kun noin neljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi nähty tahi tunnettu. "En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä punanahat voisivat huomata minut."
Kuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti hämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä tarkkaavaisesti.
"Niin totta kuin elän, se on Kenton", sanoi hän vavahtaen ilosta; "mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että intiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää, kuinka he eivät ole jo nähneet häntä."
Metsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi mahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään puun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä häntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin. Mutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä vaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.
"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin", päätteli Sutherland.
"Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa."
Sutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän nyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu puhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli Kentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla sisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja päälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä tottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta Sutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.
"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa", sanoi hän hetken päästä. "Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata luulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä näyttää."
Isä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa tyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi huoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.
Toisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice alkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli seurannut Kentonin merkkikieltä.
Kenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen kaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä hän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä huuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän "äänettömän puheen".
"Hän tahtoo tulla sisään", sanoi Alice.
"Oletko varma siitä? Mutta niinhän onkin asian laita, nyt minäkin ymmärrän hänen tarkoituksensa. Menen alas aukaisemaan oven ja kun huudan, niin käske hänen tulla."
Kentonin ehdotuksessa ei ollut mitään vaaraa uudisasukkaalle, sillä hän saattoi helposti avata ja sulkea oven. Mutta Simon Kenton oli suuressa vaarassa.
"Kaikki reilassa", sanoi isä alhaalta matalalla äänellä.
Pannen suunsa ampuma-aukkoon sanoi Alice niin kovasti, että metsästäjä kuuli sen hyvin:
"Kaikki hyvin, mr Kenton; isä odottaa ovella."
Metsästäjä ilmestyi metsästä yhdellä hyppäyksellä ja juoksi niin nopeasti kuin hän suinkin voi nurkan ympäri raollaan olevalle ovelle. Hän odotti useamman vihollisen ampuvan häntä ja ehkä lähtevän ajamaan häntä takaakin, mutta laukaustakaan ei pamahtanut eikä hiiskahdustakaan kuulunut. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään.
Piirittäjät odottivat mökin asukasten koettavan päästä mökistä karkuun, mutta he eivät aavistaneet kenenkään pyrkivän sisälle.