XXVII.
SCIPION PAKO.
Kertomuksessani on eräs vaatimaton henkilö, jota kohtaan muutamat lukijat ehkä tuntevat mielenkiintoa, ja kerron siis lyhyesti, mitä hän on toimittanut sitten kun viimeksi tapasimme hänet.
Muistettaneen, että neekeripalvelija Scipio jäi kahden intiaanin vartioitavaksi, kun Brayton Ripley lähti karkuun. Miami-soturi Mul-keep-mo oli antanut hänelle ohjeita, mikäli mies todellakin tahtoi paeta vankeudestaan, ja Scipio oli valmis antautumaan samaan vaaraan kuin toisetkin.
"Kalkkarokäärme sanoi minulle, että kun vain yksi intiaani on jätetty minua vartioimaan, niin iske hänet maahan ja pakene. Tahdon koettaa, jos vain kaikki käy yhtä mukavasti, mutta niitä hyväkkäitä on luonani vielä kaksi."
Istuutuen entiselle paikalleen puunrungolle, josta hän oli noussut
Ripleyn paon aiheuttamassa hämmingissä, tarkkasi Scipio punaisia
Vartijoitaan salavihkaa.
"Voisin ottaa toista sääristä ja lyödä hänellä tuota toista", suunnitteli hän. "Silloin hän kaatuisi, ja kun hän nousisi jälleen, niin löisin hänet uudestaan tantereeseen, ja jatkaisin sitä peliä niin kauan, kunnes molemmat olisivat halukkaat päästämään minut mielihyvällä menemään."
Mietittyään asiaa hiukan enemmän huomasi Scipio pian, että tämän suunnitelman toimeenpanossa oli paljon vaikeuksia.
"Pelkäänpä, ettei se onnistu", päätteli hän. "Mistähän minä saisin tukevan kepin, jolla voitelisin noita molempia ja pakottaisin heidät myöntymään tuumaani? Sekään ei käy päinsä, koska tässä lähellä ei näy kasvavan tarkoitukseen sopivia puita."
Näiden mietteiden hitaasti vaeltaessa neekerin aivoissa joutuivat vahdit riitaan jostakin asiasta, ja sanottuaan jotakin myrkyllistä kääntyi toinen intiaani ympäri ja poistui. Hän lähti epäilemättä viemään pääjoukkoon sanaa valkoisen miehen paosta ja kaikesta mitä oli tapahtunut.
Siten Scipio jäi vain yhden vahdin huomaan. Muutos oli tapahtunut niin äkkiä, että hänen henkensä aivan salpautui.
"No nyt, Scipio", mutisi hän rohkaisten mieltään edessä olevan tärkeän yrityksen varalle. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän nousi rauhallisesti ja asteli tyynesti intiaanin luo nuotiolle kuin tulta kohentaakseen.
Intiaani ei voinut ilmeisesti aavistaakaan vankinsa mustia tuumia, sillä hän tuskin huomasikaan neekeriä, vaan tuijotti vain sinnepäin, jonne Ripley takaa-ajajineen oli kadonnut.
Scipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut uskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio kahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta kuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.
Hän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan sellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä kiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi kertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin ankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä tahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä; mutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta huomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt ajoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat kaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui ilmoille äänekäs voihkaus.
Intiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan noustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän saaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa vesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua neekerin rautaisesta otteesta.
Siihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen pyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi sotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen neekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta hän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.
Pysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet maahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän sammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa on liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta jonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.
"Siinä sait", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella ylpeydellä. "Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että voit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen mukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään. Sitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi puukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani."
Riistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän ollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka todennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli lähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää mitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän joutuisi vielä heidän kynsiinsä.
"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut löytävätkin", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille ilmansuunnille. "Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja kätkeä siten jälkeni."
Hän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän riensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on nähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien huonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.
Scipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin, mutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta tietä joelle.
Vihdoinkin hän saapui kuitenkin tuon kauniin joen rannalle, ja katsottuaan taaksensa hän huokaisi helpotuksesta, kun hän ei huomannut yhtään vihollista.
"Luulenpa olevani perillä", sanoi hän, "ja jos olen yhtä viisas kuin tavallisesti, niin kyllä minä nyt selviän tästä."
Hän pelkäsi jonkun teräväsilmäisen alkuasukkaan pääsevän hänen jäljilleen. Ne olivat häntä parempia juoksijoita eikä hän voinut olla rauhallinen, ennenkuin hän oli ainoalla käytettävänä olevalla tehokkaalla menettelyllä kätkenyt jälkensä.
"Kahlaan vedessä huikean matkan, ja jos vainoojani seuraavat jälkiäni vedenrajaan saakka, niin he luulevat minun uineen toiselle rannalle. He huomaavat silloin olevan toivotonta ajaa minua takaa, kyllästyvät koko hommaan ja lähtevät kotiin."
Scipio toimeenpani suunnitelmansa siekailematta. Vesi oli matala rannan lähellä ja kahlattuaan niin syvälle, että vesi ulottui juuri polviin, huomasi Scipio, että hän saattoi kulkea eteenpäin pensaiden ja oksien alla, jotka reunustivat rantoja kätkien hänet toisella rannalla vaanivan vihollisen katseilta.
Miehellämme oli sinä päivänä tavattoman hyvä onni, sillä kahlatessaan varovasti eteenpäin näki hän intiaanikanootin, joka oli tarttunut rannan pensaisiin.
"Mainiota!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen kanoottia; "näyttää siltä kuin yhtään intiaania ei olisi lähimaillakaan."
Päästyään varmuuteen, että joitakin punanahkoja oli tullut sillä toiselta rannalta, tarkasteli Scipio sitä suuremmalla varovaisuudella.
Pitkälapainen mela oli kanootin pohjalla, joten mitään ei puuttunut, jos tahtoi käyttää alusta hyväkseen.
Neekeri oli ollut kyllin kauan tuolla aarniometsien sydämessä oppiakseen melomaan kanoottia, mikä ei ensi yrityksellä luonnistu taitavallekaan soutajalle. Irroitettuaan kanootin rannan pensaikosta nousi hän siihen ja työnsi sen edemmäksi rannalta alkaen meloa varovasti eteenpäin. Edellisenä yönä olivat Miami-soturi ja Brayton Ripley matkanneet samalla kanootilla samaan tapaan rantojen suojassa.
"Koska minulla nyt on venhe", ajatteli Scipio, "niin mikä estää minua melomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa intiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa Vaivaa." Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän joutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen mielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen päätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä puuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli juuri äsken poistunut.
"Ihme ja kumma!" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman todellakin olevan hiukan nurinkurisen. "Mistä tuo venhe mahtaa olla kotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko intiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia."
Scipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti uskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin kasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi huutaa: "halloo!"
Hän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän meloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän huomasi pian sen olevan aivan tyhjän.
"Sinua en enää tarvitse", sanoi hän katsellen kanoottiaan. "Saat mennä." Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.
Scipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja hän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas tekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko valkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä mitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.
"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää."
Ja ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja nukkui pian sikeästi.