XXVIII.
MUL-KEEP-MO VAARASSA.
Miami-soturi Mul-keep-mo poistui hiukan huonoin aavistuksin Kentonin ja hänen ystäväinsä luota yhtyäkseen uudistaloa piirittävään intiaanijoukkoon.
Hän tiesi pelaavansa hyvin vaarallista peliä toimimalla niin tehokkaasti valkoisten puolesta, joiden leppymätön vihollinen hän teeskenteli olevansa omiensa luona ollessaan. Hänellä täytyi olla satumaisen hyvä onni voidakseen näytellä osaansa edelleen asian todellisen laidan tulematta ilmi.
Miami ajatteli erästä aamupäivän tapahtumien kohtaa, joka oli todellakin merkillinen ja joka oli hänen levottomuutensa pääsyy. Vain kaksi intiaania oli ajanut takaa Brayton Ripleytä. Kuinka oli sitten selitettävissä, että Haw-hu-da, Shawnee-päällikkö, ilmestyi näyttämölle juuri ratkaisevimmalla hetkellä? Mul-keep-mo ei voinut sitä ymmärtää.
Hän uskoi Haw-hu-dan epäilleen hänen uskollisuuttaan ja vilpittömyyttään ja sentähden oli Haw-hu-da hänen aavistamattaan vakoillut hänen toimintaansa. Varmuuden hankkiminen tästä seikasta ei ollut kuitenkaan tarpeellista, koska päällikön mielipidettä asiassa ei voitu enää kuulla.
Lähistössä piileskelevät intiaanit olivat kaikesta päättäen saaneet heti tiedon Braytonin paosta. Siitä oli nyt kulunut useita tunteja eikä voinut uskoa, ettei karkulaista olisi koetettu ottaa kiinni.
Juuri tämä todennäköisyys sai Miamin pelkäämään, että joku takaa-ajaja oli huomannut hänen petoksensa ja paljastanut liiton, jonka hän oli solminut valkoihoisten kanssa. Mutta hän oli ollut vaaroissa ennenkin ja kulki nyt eteenpäin puiden välissä vähääkään arastelematta. Hänen mustat silmänsä välähtelivät oikealle ja vasemmalle ja hänen korvansa erottivat heikoimmankin risahduksen. Voidaksemme ymmärtää seuraavat tapaukset täytyy tietää, että Sutherlandin talon etupuoli oli länttä kohti ja eteläinen pääty siis Ohio-virralle päin. Koillisella suunnalla vähän matkan päässä paloi nuotio, jonka luota Brayton Ripley ja Scipio pakenivat. Kuten muistettaneen, oli nuotion luona vain joitakin intiaaneja; jos asian laita olisi ollut toisin, niin ei noilla kahdella vangilla olisi ollut paon toivoakaan. Melkein yhtä pitkän matkan päässä luoteisella suunnalla paloi oikea leirinuotio, jonka läheisyydessä suurin osa piirittäjäjoukkoa vietti enimmän aikansa. Sieltä oli tulinuolet heitetty ja useimmat luodikon laukaukset ammuttu.
Erottuaan Kentonista ja hänen kumppaneistaan suuntasi Miami-soturi kulkunsa viimemainitulle paikalle Päivällinen oli syöty Kalkkarokäärmeen tullessa nuotion lähelle, jonka savun hän oli nähnyt ennenkuin hän huomasi tulen. Hän ei ollut vielä nähnyt ketään nuotiolla, kun hän kuuli risahduksen takaapäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri.
Hän oli kuullut lehtien kahinaa ja näki Wath-tre-hin, Huuhkajan, lähestyvän. Intiaani käveli huolettomasti, mutta oli tulossa Ohio-joen suunnalta. Tuo viekas Miami epäili heti, että häntä oli vakoiltu, mutta nyt oli liian myöhäistä vaatia häntä edesvastuuseen tahi koettaa tehdä hänet vaarattomaksi.
Mul-keep-mo oli tuskin astunut tulen ääreen, jonka luona oli vain kolme soturia, kun punaisia sotureita alkoi ilmestyä metsästä ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet hänen saapumistaan. Tämä näytti jo uhkaavalta, mutta Miamin kasvoissa ei värähdyskään ilmaissut, että hän ajatteli niin. Neljännestunnin kuluttua oli ainakin kolmekymmentä miestä koolla Mul-keep-mon ympärillä. Toiset puhelivat hänen kanssaan ja toiset keskustelivat keskenään. Huuhkaja ja pari muuta intiaania vaikenivat synkästi.
Ei voi sanoa intiaanien olleen iloisia. Muutamia heidän parhaita sotureitaan oli kaatunut ja heidän hengettömät ruumiinsa makasivat maassa nuotion lähellä, josta ne pian vietäisiin kukin kotiinsa ja haudattaisiin juhlallisesti.
Hyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli vahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten mökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.
Piiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin äänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat ehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin syvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä, kunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti joutuisi heidän kynsiinsä.
Mutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin hidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin varmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.
"Metsässä on paljon valkonaamoja", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön keskustelu näytti keskittyvän häneen.
Tämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma mökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.
"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät metsässä?"
Kysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä kylmästi silmiin.
"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä on tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja, jotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida surmata soturimme."
"Montako he ovat ampuneet?" kysyi Huuhkaja.
"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän latasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi lähellä suuren joen rantaa."
Kalkkarokäärme pysähtyi hetkeksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki. Hän näki kuulijoiden kasvojen ilmeestä, etteivät he tienneet asiasta mitään. Huuhkajan katseessa oli kuitenkin jotakin, mistä saattoi päätellä hänen tietävän hiukan enemmän kuin muut.
"Sitten Haw-hu-da, shawneitten suuri sotapäällikkö, ja Kalkkarokäärme lähtivät valkonaaman jälkeen, joka juoksi kuin hirvi. He olisivat saaneet hänet kiinni ja tuoneet hänet takaisin tänne, jotta soturit olisivat voineet sitoa hänet paaluun ja sytyttää tulen ympärille, mutta toiset valkonaamat tulivat ja —"
Miamin ääni värähti ja sortui ja hän painoi päänsä alas kuin suruansa tukahduttaakseen. Oliko milloinkaan nähty hävyttömämpää tekopyhyyttä?
Liike oli vaikuttavampi kuin mitkään sanat. Jokainen soturi tulkitsi sen oikein ja heidän maalatuilla kasvoillaan kuvastui kauhu. Heidän kuuluisa johtajansa, Haw-hu-da, oli kuollut. Vihatut valkonaamat olivat tappaneet hänet.
Vähän aikaa vallitsi syvä hiljaisuus ja sitten kuulosti siltä kuin koko joukko olisi raskaasti huokaissut. Vaikka nuo punaiset miehet olivatkin tuimia ja säälimättömiä, niin he surivat mahtavan päällikkönsä kuolemaa, päällikön, joka oli uljuudellaan ansainnut kauhistavan maineensa vihollistensa keskuudessa.
Miami-soturi seisoi alaspainunein päin pitäen vasenta kättä silmillään ikäänkuin hän olisi odottanut saarnaajaa lukemaan siunausta, mutta hänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Hän katseli terävästi eteensä ja molemmille puolille tarkastellen huolellisesti, minkä vaikutuksen hänen tiedonantonsa heidän kuuluisan päällikkönsä kuolemasta oli heihin tehnyt.
Voidaan sanoa, että näky oli yleensä tyydyttävä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Huuhkaja oli pannut pyssynsä pois ja seisoi nyt hajasäärin käsivarret rinnalla ristissä kuin varustautuen odotetun syytöksen varalle. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta hän ei ollut niin tarmokkaan ja voimakkaan näköinen kuin Mul-keep-mo. Muistettaneen hänen kuuluvan samaan heimoon kuin Mul-keep-mo, jonka harras ja lämmin ystävä hän oli ollut vielä kaksikymmentäneljä tuntia sitten.
Huuhkaja seisoi liikkumatonna kuin pronssipatsas. Hän katseli kiinteästi Mul-keep-mota ja tutkisteli noiden kuparinväristen kasvojen ilmeitä kuin koettaen löytää selityksen johonkin arvoitukseen, joka ei antanut hänelle rauhaa.
Samalla hän oli Kalkkarokäärmeen tarkan tutkimuksen alainen. Seisoessaan pää kumarruksissa saattoi Mul-keep-mo nähdä, Huuhkajan mokkasiinit, säärystimet, mekon ja rinnalle ristityt käsivarret, mutta hän ei tohtinut kohottaa päätänsä ja katsoa heimoveljeänsä suoraan silmiin, vaan hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa hänen kasvoihinsa. Siinä olikin tarpeeksi ja Mul-keep-mon levottomuus kiihtyi yhä. Hän oli epäillyt Huuhkajaa aina siitä lähtien kuin Huuhkaja oli ilmestynyt näkyviin metsästä hänen selkänsä takaa.
Ei pidä luulla, että Mul-keep-mo pelkäsi soturia. Mikään ei tosiaankaan olisi ollut hänestä niin mieluista kuin kohdata vastustajansa yksinään metsässä, jossa ratkaisu saattoi tapahtua ilman todistajia.
Mutta jos Huuhkaja oli todellakin ollut näkemässä aamupäivän tapauksia, joissa Kalkkarokäärmeellä oli niin tärkeä osa, niin hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen, että Miami-soturi oli alusta alkaen toiminut valkonaamojen eduksi.
Itse Haw-hu-da oli viime yönä lausunut tämmöisen syytöksen, jonka Mul-keep-mo viekkaalla kepposella todisti perättömäksi. Jos syytös nyt uudistettaisiin ilman sitovia todistuksia, niin Kalkkarokäärme selviäisi kyllä jutusta, mutta jos syytös näytettäisiin toteen, niin loppu olisi onneton.
Intiaanit kostaisivat julmasti petturille.