XXIX.
OVELA KEPPONEN.
Miami-soturi oli siksi taitava näyttelijä, ettei hän pitkittänyt surukohtausta sopimattoman kauan. Oli aika jo lopettaa, sillä liioittelu vahingoittaisi hänen asiaansa.
Lyhyen, mutta kohtuullisen ajan kuluttua otti hän kätensä silmiltään ja katsoi ympärilleen. Hänestä oli omituisten asianhaarojen vaikutuksesta tullut neuvottelukokouksen johtaja tahi neuvonantaja.
"Suremme nyt uljasta Haw-hu-data ja kaatuneita sotureitamme", sanoi Mul-keep-mo sointuvalla äänellään, joka värähteli hieman, "mutta meillähän ei ole mitään puutetta urhoollisista päälliköistä ja sotureista. Ken meistä on urhoollisempi kuin Wath-tre-hi, Huuhkaja, ja sopivampi päälliköksi kuin hän?"
Tämä oli mestariteko. Yhtä vähän kuin Yrjö Washington istuessaan
Amerikan kongressissa oli osannut odottaa tulevansa nimitetyksi
isänmaan ystävien armeijan päälliköksi, yhtä vähän aavisti Miami-soturi
Huuhkaja, että häntä ehdotettaisiin piiritysjoukon johtajaksi.
Yllätys oli niin odottamaton, että tuo rautahermoinen soturi hätkähti huomattavasti. Hän tuijotti puhujaan niin hämmentyneen näköisenä, että useilla maalatuilla kasvoilla vilahti hymy. Mul-keep-mo jatkoi:
"Haw-hu-da oli shawnee, Huuhkaja on miami, mutta shawneet ja miamit ovat ystäviä. Pottawatomiet, wyandotit, delawaret ja he ovat veljiä ja he ovat valmiit uhraamaan henkensäkin karkoittaakseen valkonaamat metsästysmailtaan ja ajamaan tungettelijat aina suuren veden rannoille saakka.
"Veljet, meitä johti päällikkö, joka kuului shawneitten mahtavaan heimoon. Jos Haw-hu-da ei olisi kaatunut, niin hän olisi päällikkömme koko elinaikansa, mutta hän on mennyt autuaammille metsästysmaille ja meidän on valittava itsellemme toinen. Valitkaamme Huuhkaja. Kuullessaan hänen nimeään mainittavan kalpenevat ja vapisevat uudisasukkaat majoissaan."
Tämä oli Huuhkajasta puhuttuna kouraan tuntuvasti liioiteltua, sillä luultavasti vain noin viisi tahi kuusi valkoista miestä tunsi hänet, mutta tuommoinen suurenmoinen puhetapa on Amerikan intiaaneille ominainen eikä kukaan kuulijoista ajatellutkaan, ettei puhe olisi ollut täysin paikallaan.
Huuhkaja olisi todennäköisesti kieltäytynyt hänelle siten tarjotusta kunnia-asemasta, jos hänellä olisi ollut aikaa punnita asiaa. Mutta epäilläänkö imartelijoita? Mul-keep-mo olisi ollut itseoikeutettu ehdokas ja hänen viekas ja suloinen puheensa oli huumannut Huuhkajan.
Kaikki kuulijat hyväksyivät ehdotuksen valita miamin joukon johtajaksi. Miamit olivat olleet uskollisia liittolaisia ja he olivat kunnioittaneet Haw-hu-data kuin heimonsa jäsentä. Vaikka Mul-keep-mo olikin heimonsa keskuudessa niin huomattava henkilö, että hän oli melkein päällikön asemassa, niin ei hän eikä kukaan muukaan ollut omaksunut mitään erikoisasemaa tällä sotaretkellä. Kalkkarokäärme oli todellakin viime yönäkin Haw-hu-dan syyttäessä häntä kavalluksesta käyttäytynyt yhtä nöyrästi kuin vaatimattomin soturi konsanaan.
Sitäpaitsi oli Huuhkaja rotunsa komeimpia edustajia. Vaikka hän ei ollutkaan muita merkillisempi viisautensa tahi entisten urotöittänsä tähden, niin hänellä ei ollut kuitenkaan mitään syytä kavahtaa vertailua kenenkään kanssa, paitsi juuri Kalkkarokäärmeen.
"Veljet", sanoi Kalkkarokäärme ja katseli hetken vaieten ympärilleen kuin keskittääkseen sanoihinsa mahdollisimman suuren vaikutusvallan. "Huuhkaja olkoon johtajamme, hän olkoon myös miamien päällikkö. Kotiin tultuamme kerron Huuhkajan urotöistä ja sielläkin hänet valitaan päälliköksi. Jos he tahtovat tiedustella kertomukseni todenperäisyyttä, niin lähetän heidät veljieni shawneitten luo. Teenkö niin?"
Viekas Mul-keep-mo oli varma nähdessään kaikkien läsnäolevien nyökäyttelevän päätään ja kuullessaan joka taholta hyväksyvää mutinaa, että hän oli osunut oikeaan.
"Veljet", sanoi hän, "Huuhkaja on sotaretkemme johtaja."
Hovimiehen suloudella tervehti Mul-keep-mo sirolla kädenliikkeellä hymyillen Wath-tre-hi'a ja astui sivulle ikäänkuin luovuttaakseen päällikön paikan seuraajalle. Huuhkaja tunsi hetken tulleen, jolloin hänen täytyi hyvän tavan mukaan lausua heikko vastalause. Liikkumatta paikaltaan kääntyi hän miehiin päin ja sanoi hiukan hämillään:
"Veljet, Kalkkarokäärmeen puhe on liikuttanut sydäntäni. Huuhkaja ei ole hänelle osoittamaanne kunniaa ansainnut. Kalkkarokäärme sopisi paremmin päälliköksenne —"
"Ei veljeni, ei; se ei käy päinsä", keskeytti Kalkkarokäärme ravistaen päätään. "Shawneet ja miamit ovat sanoneet: Huuhkaja on päällikkömme."
Hyväksyvät huudot tukivat näitä sanoja ja Huuhkaja ei voinut salata mielihyväänsä. Hän oli pelännyt päällikön arvon siirtyvän kuin siirtyvänkin kaikesta huolimatta tuolle ovelalle Mul-keep-molle, mutta nyt oli vaara ohitse. Voidaan sanoa valtiopäiväkielen tapaan, että ehdotus oli ollut uudelleen käsiteltävänä, ratkaisu oli ollut myöntävä eikä päätöstä voitu enää purkaa.
Jos Kalkkarokäärme olisi tehnyt itsestään sotaretken päällikön, niin Huuhkajasta olisi tullut hänen verivihollisensa, minkä Kalkkarokäärme tiesi hyvin.
"Veljet", lisäsi uusi päällikkö, "Huuhkaja on nyt johtajanne, koska olette niin tahtoneet; hän tahtoo uhrata henkensä kansansa edestä ja hän rakastaa shawneita kuin olisi hän heidän heimoaan. Olemme sotureita, tappelemme paremmin kuin jaarittelemme. Mitä meidän on tehtävä? Voiko sitä kukaan muu meille paremmin neuvoa kuin viisas Mul-keep-mo?"
Huomio kääntyi vielä kerran Kalkkarokäärmeeseen. Sanottakoon, että sitä tuo ovela miami oli odottanutkin, ja asiain kulku tyydytti häntä täydellisesti.
Tilanne oli arkaluontoinen, mutta Kalkkarokäärme osoittautui olevan mestarillinen asianajaja. Häneltä oli kysytty neuvoa, mutta hän oli liian viisas heikontaakseen vaikutusvaltaansa ilmaisemalla todellisia tarkoitusperiään. Sanomatta sanaakaan hän käänsi kasvonsa uudistaloa kohti, jonka kattoa hiukan näkyi puiden välistä. Hänen silmissään leimusi synkkä viha, joka kuvastui hänen kasvoillaankin maalauksesta huolimatta; hän viittasi kädellään aukeamaa kohti ja hänen äänensävynsä oli tavallista vaikuttavampi, sillä se oli kuin kaukaisen ukkosen jyminää. Sanat lausuttiin matalalla äänellä ja harvakseen.
"Tuo talo on hävitettävä. Shawneitten ja miamien on saatava kynsiinsä talon kaikki asukkaat, jotka sitten poltetaan kuoliaaksi! Mitä veljeni siitä sanovat?"
Nuo peloittavat sanat sytyttivät intoa. Kuulijakunta puhkesi hurjaan ulvontaan ja Huuhkaja huusi kaikista kovimmin kohottaen kätensä ylös.
"Mutta, veljeni", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen kasvoillaan, "meidän pitää olla viisaita."
Hän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa osoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen. Uhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa antautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia kaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.
Uusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla toimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän muurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta, niin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.
Huuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän vapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin puolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.
Mutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen, että koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos johtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin hän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa? Hänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka todennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua taisteluun.
Kuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi ja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme jatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin muuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että räjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka oli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.
Kalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen, että pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.
Ehdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin häntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty. Huuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen, olisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka vaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla olevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti, ammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.
Kukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan. He käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät maassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin lyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he olisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät hyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari kolme soturia sortuisi vielä.
Joku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien ympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi neuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin merkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän. Siten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.
Pimeässä saattoi tuo keino käydä hyvin päinsä, koska puolustajat silloin eivät voineet tähdätä oikein tarkkaan, mutta kirkkaassa auringonpaisteessa saattoi jokainen aukko, oli se kuinka pieni hyvänsä, käydä turmiolliseksi. Jokainen kuula saattoi sattua arkaan kohtaan.
Nyt oli siis ratkaistava, tahtoivatko hyökkääjät vangita vihollisensa menettämällä puolikymmentä soturia vai oliko heistä parempi käyttää muita keinoja, jotka eivät käyneet niin kalliiksi.
Kalkkarokäärme esitti asian niin kylmästi ja ankarasti, että hän voitti lopulta kaikki puolelleen, myöskin Huuhkajan.
Oli päätetty kutsua apua, ennenkuin ryhdyttiin mihinkään hyökkäystoimenpiteisiin. Samalla sovittiin, että lopullinen, ratkaiseva hyökkäys tehtäisiin tulevana yönä, mikä oli rodun sodankäyntitavan mukaista.
"Kuu peittää kasvonsa ensi yönä", sanoi Miami, joka oli ihmeteltävän taitava ilmanennustaja kuten kaikki hänen heimolaisensa ja rotunsa jäsenet. "Taivaalla on pilviä, jotka kulkeutuvat kuun eteen, niin että 'pitkäpuukkoiset' eivät voi nähdä yhtä hyvin kuin viime yönä. Soturit onnistuvat varmasti eikä heidän ystäviensä tarvitse surra enempää."
Oli onni, että kaikki merkit ennustivat ilman muutosta. Jokainen soturi saattoi nähdä sen yhtä selvästi kuin Kalkkarokäärmekin. Tämä seikka oli ratkaisevampi kuin mitkään Miamin puheet, vaikka hän olikin taitava ja ovela taivuttamaan toiset mielensä mukaan.
Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta mistä piti apujoukon tulla?
Se oli ikävä kyllä verraten lähellä. Silas Sutherlandin Kentuckyn puolella näkemässä intiaanijoukossa oli noin sata miestä, joten puolet lukumäärästä oli vielä siellä.
Nämä olivat jääneet sinne siitä yksinkertaisesta syystä, että Haw-hu-da ei ollut luullut tarvitsevansa heitä. Hän oli viidenkymmenen miehen keralla mennyt virran poikki ja uskonut, että talon tuhoaminen ja asukasten vangitseminen oli pieni asia. Haw-hu-da oli siinä yrityksessä menettänyt henkensä, useita hänen sotureitaan oli kaatunut ja mökki uhmaili vieläkin piirittäjiä.
Kentuckyn puolella jonkun matkan päässä joesta oleilevan joukon tarkoitus oli pysyä paikoillaan, kunnes ryöstöjoukko oli palannut Ohion puolelta, jolloin he lähtisivät hävittämään rajaseudun uudisasutuksia.
Tämä shawneitten ja miamien varajoukko oli Kentonin ja hänen ystäviensä onneksi leiriytynyt niin kauas joesta, että heidän suurta venhettään ei huomattu ollenkaan. Intiaanit olivat luultavasti luopuneet odottamasta sen saapumista, sillä muuten he olisivat huomanneet sen.
Amerikkalainen intiaani on maailman laiskin ihminen. Tappelu ja metsästys on hänen mielityötään, mutta naiset pakotetaan tekemään kaikki raskaammat työt. Kotosalla ollessaan hän viettää päivänsä maassa lojuen ja nukkuen. Hän voi vetelehtiä nälkäisenä päivän tahi parikin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on liian laiska noustakseen makuulta ja lähteäkseen metsästämään. Kun hän nälän pakottamana pyydystää jonkun riistan, niin hän ahmii kuin jättiläiskäärme ajaen vatsaansa vaikeasti sulavaa ravintoa sellaisen annoksen, että se tuottaisi kuoleman kenelle muulle hyvänsä. Villissäkin tilassa elävälle ihmiselle pitäisi sellaisen kohtuuttoman äkillisen syömisen olla turmiollista.
On ehkä todettu, että tämä täydellinen laiskuus ei aina ole turmellut punaista miestä. Toisinaan hän on toimelias ja valpas ja etenkin sotapolulla ollessaan on hän sukkela ja ketterä kuin pantteri. Vaikka Ohio-joen eteläpuolella oleileva intiaanijoukko ei ajatellutkaan lähteä pohjoisrannalla sotivan osaston avuksi ennenkuin heitä pyydettiin, niin ei tarvinnut epäilläkään, oliko vastaus myöntävä vai ei.
Olisi ollut helppoa lähettää sananviejä toiselle puolelle esittämään tilannetta, mutta olihan helpompi ja sukkelampikin keino. Intiaaneilla on oma sananlennättimensä.
Kun päätös oli tehty, alkoi joukko sotureita koota lehtiä puista. Niitä ei otettu latvoista, joissa lehdet olivat kuivia kuin taula, vaan alhaalta läheltä maata, missä ne olivat saaneet kosteutta. Ne paloivat hitaasti ja vankasti savuttaen, mikä oli tarkoituskin.
Nuotiota hoidettiin huolellisesti, kunnes saatiin kasa hehkuvia hiiliä, joiden päälle mätettiin lehtiä, kunnes musta savupatsas nousi syksyn tyyneen ilmaan kuin jostakin tehtaan piipusta.
Neljä intiaania tarttui huopapeitteeseen kukin kulmastaan ja pitelivät sitä nuotion yläpuolella kuin estääkseen savua nousemasta. Kun tuli näytti sammuvan ja tukahtuvan, nostettiin peitto heilahduttaen sivulle, jolloin musta savukiehkura yhtenäisen patsaan asemesta pöllähti taivaalle ja hitaasti häipyi kuulakkaan ilmaan latvojen yläpuolelle.
Temppu uudistettiin, kunnes kymmenkunta savukiehkuraa, jotka olivat kuin suunnattomia palloja, oli säännöllisin väliajoin kohonnut ilmaan metsän yläpuolelle ajelehtimaan. Toiset painuivat oikealle, toiset vasemmalle ja eräs pallero pysyi paikallaan kuin ankkuroitu ilmapallo.
Tällä tavoin lennätettiin sana tuolle noin penikulman päässä etelässä päin majailevalle joukolle. Eikä kauan viipynytkään ennenkuin vastaus tuli. Kolme samanlaista savukiehkuraa pöllähti metsästä "kauhun ja veren maan" puolelta, ja useampaa ei näkynytkään. Siinä olikin kylliksi, sillä piiritysjoukko tiesi nyt, että heidän pyytämänsä apujoukko saapuisi.
Nyt oli tilanne mitä arveluttavin. Jos Sutherland perheineen ei pääsisi pakoon ennen apujoukon saapumista, niin sitten oli myöhäistä enää yrittääkään.
Tällöin ilmestyi odottamatta eräs eteläisen joukon sanansaattaja leiripaikalle. Hänet oli lähetetty ennen lennättimen käyttöä kuulemaan, kuinka piirittäjät tulivat toimeen, ja hän oli hiipiessään metsän läpi huomannut savumerkit.
Mutta tulija toi hälyttäviä uutisia. Juostessaan huoletonna vaaraa ajattelemattakaan ammuttiin häntä kohti laukaus aukeaman lähellä ja hän pääsi hädin tuskin hengissä pakoon. Silmäiltyään ympärilleen ei hän nähnyt vain pari kolme, vaan ainakin parikymmentä valkoista miestä hiipivän eteenpäin puiden suojassa ja lähestyvän nopeasti leiripaikkaa!