XXX.
PAKOSUUNNITELMIA.
Intiaanit olivat vähitellen kaikki kokoutuneet nuotion ympärille Miami-soturi Mul-keep-mon luo syvällä mielenkiinnolla kuulemaan neuvottelua, ja siten on selitettävissä, että Kenton oli kenenkään huomaamatta päässyt pujahtamaan itäpuolelta aukeaman poikki uudistalon ovelle, jonka Silas Sutherland aukaisi hänelle. (Muussa tapauksessa se olisi ollut mahdotonta.) Nyt oli todellakin niin, ettei yksikään punanahka ollut nähnyt häntä. Hän olisi Voinut huoletonna kävellä ovelle, ojentaa nimikorttinsa ja odottaa turvallisesti, kunnes suvaittiin laskea sisään.
Voidaan kuvitella, kuinka sydämellisesti metsästäjä toivotettiin tervetulleeksi. Alice tuli kiireesti alas ja miesten sydämellisesti tervehtiessä toisiaan heräsi talon emäntäkin, joka hämmästyneenä yhtyi ryhmään.
"Kun viimeksi kävin luonanne", sanoi Kenton tervehdittyään jokaista erikseen, "niin elämä oli hiukan toisenlaista. Painoin itse salvan auki, mutta nyt oli linkku otettu pois. Kuinka voitte, Silas, Alice ja Polly?"
"Emme voi sanoin kuvata iloamme", vastasi uudisasukas, jonka mielestä kaikki oli kuin unennäköä. "Voin tuskin uskoa silmiäni huomatessani sinut metsän reunassa."
"Näytti siltä kuin olisit vasta kotvasen kuluttua tuntenut minut ja luulin saavani astua majaasi kuulien viheltäessä."
"Mutta kuinka sinua kohti ei ammuttu laukaustakaan?"
"Punanahat ovat kokoutuneet neuvottelunuotiolle aukeaman toiselle puolelle; tuolta voit nähdäkin tulen vilkkuvan."
"Ehkä olisi parempi, että menen ylhäältä katsomaan?" sanoi Sutherlandin varovainen vaimo astuen askeleen tikkaita kohti.
Mutta Kenton viittasi hänet takaisin.
"Olkaa vain rauhassa; siellä ei ole mitään tekemistä vähään aikaan, mutta sitten seuraa sellaista, mitä ette voi aavistaakaan."
Vieras istui lähimmälle tuolille. Toiset tekivät samoin, katsoen häneen hehkuvin kasvoin ja kuunnellen innokkaasti hänen jokaista sanaansa. Kenenkään mieleen ei olisi voinut juolahtaa, että tuo ryhmä oli vihollisten saartama.
"Juuri äsken erosin nuorukaisesta", sanoi Kenton silmäten merkitsevästi
Aliceen, "jota kohtaan luulen sinulla olevan hiukan mielenkiintoa.
Ainakin hän on kovin huolissaan tähtesi."
"Kuinka, mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka sopi huonosti hänen punehtuviin kasvoihinsa.
"Kas, kas; mitäkö tarkoitan", naurahti Kenton ojentaen pitkän kätensä ja taputtaen tyttöä leikillisesti poskelle. "Brayton oli surra itsensä kuoliaaksi tähtesi, mutta nyt hän on jälleen mitä parhaimmalla tuulella."
Kenton kertoi kaikki, mitä hän oli kuullut saavuttuaan maihin, ja selitti sitten suunnitelman, joka oli tehty Sutherlandin ja hänen perheensä pelastukseksi.
Uudisasukas hämmästyi kuullessaan veljensä olevan niin lähellä, ja hänen hämmästyksensä kasvoi vielä, kun hänelle kerrottiin, että niin monta rohkeaa ystävää odotti vain merkkiä antautuakseen hengenvaaraan ihmisten puolesta, jotka olivat heille enimmäkseen outoja.
Tuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli luultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe tunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen ystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet kuoliaaksi viime yönä.
"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!" sanoi hän huokaisten helpotuksesta toisten nauraessa.
"Huono ampuja et ole", huomautti isä, "mutta sinä satuit laukaisemaan hiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia vähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme."
"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?" kysyi mrs Sutherland tuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.
"Sitä ei tarvitse epäilläkään", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. "Vuosi sitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten häntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän, minkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan saavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä."
"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan
Braytonin ansio?" huomautti uudisasukas.
"Osuit oikeaan. Ohoh", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin äkkiä, että toiset hätkähtivät, "olinpa unohtaa jotakin!"
"Mitä sitten?" kysyi säikähtynyt Alice.
"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen erehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä."
Nuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä, rupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut vielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät äänettöminä.
Perheen jäsenet lausuivat vuorotellen ruokasiunauksen ja tällä kertaa oli Alicen vuoro lukea sopiva kiitosvärssy. Kenton painoi päänsä alas ja sanoi luvun loputtua hartaasti: "Amen." Tämä kuuluisa metsästäjä (jota tunnustan rajattomasti ihailevani) oli ollut jo vuosia harras uskovainen; ja kuten olen sanonut, eli vielä vähän aikaa sitten miehiä, jotka muistivat, kuinka hän lauloi ihmeteltävän kauniisti kokouksissa, joita suuressa lännessä pidettiin leiritulien luona viime vuosisadan alkupuolella.
Mrs Sutherland nousi vaimoväen tapaan pöydästä ennen aterian loppua ja kiiruhti yläkertaan katsomaan ampumarei'istä joka taholle ympäristöön.
"No mitä näit?" kysyi Kenton, kun hän tuli alas hymyillen ja asettui paikalleen pöydän ääreen.
"En mitään mainittavampaa."
"Tiesinhän sen", murahti Kenton käyden toisen aikamoisen paistinviilun kimppuun. "Kalkkarokäärme on näetkös paraikaa intiaanien luona aiheuttaakseen puheillaan ja neuvoillaan mahdollisimman suurta häiriötä ja pakokauhua heidän keskuudessaan. Kun hän antaa merkin, niin pojat hyökkäävät ja alkavat ampua. Silloin on meidän lähdettävä ja riennettävä suoraan joelle. Olen sanonut tämän jo pari kolmekin kertaa, mutta eihän siitä ole kenellekään vahinkoa, että kerron sen vieläkin kerran, jottei kukaan sitä unohtaisi."
"Sinä ja Silas saattelette meitä sitten koko matkan, vai kuinka?" kysyi emäntä.
"Ei aivan; seuraamme niin pitkälle, että näemme teidän voivan turvallisesti jatkaa matkaanne yksinännekin. Käännymme sitten takaisin ja otamme osaa konserttiin."
"Iskemme niin, ettemme ole milloinkaan niin tapelleet", sanoi Sutherland, joka tunsi vaaran suuruuden. "Vaikka se onkin paras pelastuksen keino, niin onnistumismahdollisuudet ovat mielestäni sangen vähäiset. Kun intiaanit huomaavat hyökkääjien harvalukuisuuden, niin mitäs sitten?"
"Mitäkö sitten?" toisti Kenton ikäänkuin kysymyksestä hämmästyneenä. "He palaavat tietysti takaisin ja huomattuaan, ettei mökissä olekaan enää naisväkeä, elleivät he ole huomanneet sitä jo ennen paluutaan, lähtevät meitä takaa-ajamaan."
"Siis huomaattehan, Polly ja Alice, että kun olemme lähteneet täältä, niin takaisin emme voi tulla."
"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?" kysyi Alice.
"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa palata tänne seinien suojaan."
"Voin luvata sinulle", lisäsi äiti, "ettemme palaa takaisin, ellei se ole viimeinen keino henkemme pelastukseksi."
"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa", lisäsi Kenton, joka lopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli kuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. "Teidän täytyy muistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian kiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut näkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen."
"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä", sanoi isäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.
"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli. Eihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he tietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon."
"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?" kysyi
Alice.
"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni mahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä hetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa olemme teidän ja punanahkojen välissä."
Huomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt peloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella puolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.
"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa", huomautti mrs Sutherland.
"Eipä ole. Luultavasti teidän ei tarvitse odottaa kauan. Luonnollisesti voitte tähystellä ulos, mutta aika rientää ja on parasta olla valmis."
Valmistukset olivat niin vähäiset, ettei niihin kulunut kuin jokunen minuutti. Mitään kannettavaa ei voitu ottaa mukaan, sillä paon täytyi tapahtua nopeasti, ja sen menestys oli sen varassa, kuinka sukkelaan naiset pääsisivät venheelle.
"Nyt", sanoi Kenton astuen ovelle, "ei meillä ole yläkerrassa mitään tekemistä. Meidän on vain vartioitava talon etupuolta ja minä voin sysätä tämän salvan juuri niin paljon sivulle, että voin kurkistaa ulos."
"Minä katson täältä", sanoi Sutherland työntäen ikkuna-aukon suojaluukkua jonkun tuuman sivulle.
"Ellen pahasti erehdy", sanoi Kenton katsottuaan ulos, "niin nyt on aika meidän lähteä täältä ja sukkelaan."
Hän oli oikeassa.