XXXI.
KOTOA LÄHTÖ.
Yhtä tyynesti ja kylmästi kuin hän oli alusta alkaen toiminut katseli Kalkkarokäärme noita neljää soturia, jotka touhusivat savumerkkien antamisessa joen etelärannalla oleville tovereille. Hän tiesi, että merkit saattaisivat paikalle viitisenkymmentä hurjaa soturia parin tunnin kuluttua, minkä ajan kuluessa uudistalon asukasten kohtalo oli ratkaistava.
Kentuckyn puoleiselta rannalta pöllähtelivät vastausmerkit ilmaan toinen toisensa jälkeen ja avunpyytäjät näkivät ne selvästi. Mutta Miami ei antanut vieläkään mitään määräyksiä.
Simon Kenton ja Silas Sutherland katsoivat jännittyneinä ulos. He näkivät vilahdukselta intiaaneja liikehtivän puiden suojassa, mutta eivät voineet nähdä heitä sen tarkempaan. Kenton sanoi useamman kerran, että häntä halutti koettaa ampua heitä, vaikka matka ei ollutkaan varma.
Savumerkkien anto, josta on kerrottu, oli jo lakannut, kun ystävämme katsahtivat ulos. Nuotion yläpuolella häilyvä savupilvi nähtiin kyllä, mutta se oli jo kadottanut merkityksellisen muotonsa ollen nyt aivan tavallisen nuotiosavun näköinen, joka ei herättänyt katselijan epäluuloa.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sutherland siirtämättä katsettaan aukosta, josta hän katseli aukeamaa. "Tuopa näyttää kummalliselta."
Eräs intiaani ilmestyi metsästä, joka oli leirinuotion ja aukeaman välissä, ja tultuaan kokonaan näkyviin seisahtui kiinteästi tarkastamaan mökkiä. Hän oli yksinään ja hänen tekonsa oli niin yllättävä, että kannatti kyllä kysyä sen tarkoitusta.
"Kalkkarokäärmehän se on", huudahti Kenton — "Alice ja Polly, tulkaa tänne. Jos haluatte nähdä ystävänne, niin nyt on hyvä tilaisuus."
Kenton astui sivulle ja salli tuon nuoren neitosen katsella aukosta soturia, jota kohtaan kaikki tunsivat syvää mielenkiintoa. Sutherland salli samoin vaimonsa kurkistaa ikkuna-aukosta.
Sellaisissa tilanteissa, joista olemme puhuneet, tuntuvat minuutitkin pitkiltä, mutta Mul-keep-mo seisoi ainakin pari minuuttia niin liikkumatonna kuin olisi hän ollut taiteilijan mallina.
Hänen asentonsa oli miellyttävä. Hän seisoi oikeaan jalkaansa nojaten, vasen jalka hiukan etuviistossa huolettomassa asennossa. Pitkää luodikkoaan hän piti poikittain edessään, oikea käsi puristi asetta lukon vaiheilta ja vasen käsi piteli kiinni suupuolelta. Mokkasiineineen, säärystimineen, metsästysmekkoineen, vöineen, pitkine hiuksineen, joihin oli kiinnitetty väritettyjä kotkansulkia, ja maalattuine kasvoineen hän oli komeimpia Amerikan intiaaneja mitä milloinkaan on nähty.
Seisoen siten kuunteli Miami joen eteläiseltä rannalta saapuneen sanansaattajan kertomusta. Hän kuuli intiaanin kertovan paristakymmenestä valkoisesta metsästäjästä, jotka hän oli nähnyt lähellä metsässä ja jotka pian hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Tämä oli Miamille kohtalon sallimus, sillä muutoin hänen olisi ollut melkein mahdotonta pelästyttää soturiveljiään pakosalle.
Äkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja näytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää mikään voinut hillitä.
"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!" huusi hän ukkosen tapaisella äänellä. "Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään valkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan suuren suolaisen meren rannoille!"
Ja ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja laukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama mies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.
Laukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös olevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.
"Merkki on annettu!" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä. "Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen sotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!"
Sanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää pauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot säestivät.
"Oletteko valmiit?" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.
"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä", vastasi Alice hilliten voimallisesti kiihkoaan.
"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta äärimmäisessä hädässä."
Kääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt ikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton:
"Aukaise ovi, Silas."
Uudisasukas hätkähti kuullessaan käskyn. Hän katsahti ympärilleen kuin hiukan hämmentyneenä; sitten hän asetti pyssynsä ikkunan viereen seinää vasten ja nosti raskaan salvan paikoiltaan. Kun tämä oli tehty, tarvitsi vain painaa linkku auki ja astua ulos.
Metsässä oli ampuminen käynyt entistä kiivaammaksi ja siihen sekautuivat myös taistelevien huudot. Kenton seisoi nyt ovella, joka oli juuri sen verran auki, että hän saattoi nähdä kaikki mitä talon edessä tapahtui.
Silloin tällöin hän näki puiden välistä vilahdukselta ystäviään, jotka olivat hyökänneet leiriin ja ajoivat intiaaneja edellään. Samassa he katosivat näkyvistä jokea kohti peräytyvien punanahkojen kintereillä.
"Tuotahan minä pelkäsin", sanoi Kenton. "Ne pakanat pyrkivät joelle, jonka yli ne todennäköisesti aikovat mennä alempaa. Nyt menkää, naiset; tien jokirantaan tunnette, mutta juoskaa tavallista enemmän vasemmalle pysyäksenne loitolla intiaaneista."
Silas Sutherland syleili nopeasti vaimoaan ja tytärtään ja suuteli kumpaistakin kuiskaten: "Jumala teitä varjelkoon!" Sitten aukaisi Kenton oven ja naiset astuivat ulos.
Ilma oli lauhkea, ja kuten olemme sanoneet, ei kummallakaan ollut mitään kannettavan tapaista. Olihan kotona useita heille kallisarvoisia ja rakkaita esineitä, jotka he olisivat ilolla vieneet mukanaan, mutta Kenton oli taipumaton eikä antanut heidän ottaa mitään taakkaa.
He olivat pukeutuneet miellyttäviin kotikutoisiin pukuihinsa, jaloissaan heillä oli vahvat kengät ja päässä kotona valmistetut myssyt, minkä kaltaisia päähineitä nykyäänkin välistä nähdään niillä seuduilla. Äidillä oli käsivarrellaan villapeite, mutta mitään muuta hänellä ei ollut mukanaan paitsi välttämättömiä vaatteita.
Alicella ei ollut peitettäkään, pyssy hänen kädessään painoi kylliksi. Hän aikoi ottaa mukaansa myös ruutisarven ja kuulapussin, mutta Kenton ja hänen isänsä ravistivat kieltävästi päätään.
"Jos sinun täytyy käyttää pyssyä, niin kerkeät ampua ainoastaan yhden laukauksen, olitpa kuinka vikkelä hyvänsä", huudahti metsästäjä. "Jos sinulla on ampumatarpeita mukanasi, niin luulet olevasi vahvempi kuin oletkaan. Minä taas tahdon saada sinut ymmärtämään, että ainoa pelastuksen mahdollisuus on juosta henkensä edestä jokirantaan minun suurelle venheelleni."
Pakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan, etteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta tapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän ja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa määrätystä suunnasta.
Tämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen peräytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset, niin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut luultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin lehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä oli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.
Täytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön hyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta joelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland perheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein kaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton ja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä liian aikaista erota toisistaan.
Vaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että joku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet kaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla aukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin että joku punanahka ampuisi heitäkin.
Tämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat miamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset miehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton oli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin seurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.
"Hiukan enemmän vasemmalle", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään metsän suojaan. "Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on juostava minkä jaloista pääsette."
Toivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he kiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina, pääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin varjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.
Alice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina vähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi kiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä, vaikka hänkään ei juossut hitaasti.
Lähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät huomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta suunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.
"Arvelen olevamme kyllin etäällä", sanoi Kenton, kun oli juostu neljännes matkasta joelle. "Meidän täytyy palata poikia auttamaan."
Uudisasukas huudahti hiljaa, ja vaimo ja tytär pysähtyivät ja katsoivat taaksensa. Miehet huiskuttivat kättään hyvästiksi, naiset nyökkäsivät ymmärtävänsä tarkoituksen ja vastattuaan tervehdykseen he katosivat metsään.