Intiaanin kiitollisuus: Seikkailuja kaukaisessa lännessä

by Edward Sylvester Ellis

XXXII.

TAISTELU.

Simon Kenton ja hänen kumppaninsa halusivat kiihkeästi päästä auttamaan ystäviään, jotka niin miehekkäästi taistelivat auttaakseen uudistalon asukkaita pakosalle. Huudoista ja laukauksista päättäen ei pakokauhu ollut niin yleinen kuin oli toivottu. Intiaanit painuivat epäilemättä pakoon, mutta heidän pakonsa ei ollut järjetöntä. Saatuaan selville valkoisten todellisen lukumäärän, mikä saattoi piankin tapahtua, kokoutuisivat miamit ja shawneet kyllä jälleen, ja silloin oli metsästäjien vuoro peräytyä, niin urhoollisia kuin he olivatkin.

Saamme nähdä, kuinka ratkaisevasti kahdenkin valkoisen miehen avuksitulo saattoi vaikuttaa taistelun kulkuun, erittäinkin kun tulijat olivat sellaisia tottuneita erämiehiä kuin Kenton ja Sutherland.

"Luulet siis, että meidän on tarpeetonta saatella heitä edemmäksi?" huomautti viimemainittu kysyvään äänensävyyn, josta ilmeni hänen eroavan pahoin aavistuksin vaimostaan ja tyttärestään.

"Ei se hyödyttäisi mitään", vastasi hänen toverinsa. "He tuntevat metsän yhtä hyvin kuin me — ja luultavasti paremmin kuin minä. Sitäpaitsi he ovat venheessäni parhaimmassa turvassa. Laukauksista ja rähinästä päättäen eivät asiat luista pojilta oikein hyvin. Rientäkäämme!"

Simon Kenton oli ollut monessa sellaisessa taistelussa ja melu, josta hän mainitsi, ilmaisi hänelle taistelun kulun yhtä selvästi kuin olisi hän ollut itse mukana. Intiaanit olivat peräytyneet melkein puoliväliin joelle päin ja näyttivät nyt pysähtyneen vastarintaa tekemään. Taistelu kävi kiihkeämmäksi. Jos punanahat nyt taistelisivat niin urhoollisesti kuin he useimmiten tekivät, niin valkoisten olisi pakko peräytyä.

Toinen ikävä kohta oli se, että intiaanit olivat metsästäjien ja joen välissä, joten he siis melkein sulkivat valkoisten pakotien. Joka tapauksessa näyttivät asiat saaneen pahan käänteen, kuten Kenton huomauttikin.

Metsästäjä lähti juoksemaan pyssy kädessään Sutherlandin seuratessa kintereillä. Molemmat pyrkivät paikkaa kohti, josta kiivain ammunta kuului, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he saapuivat taistelupaikalle.

Sutherland ampui ensimmäisen laukauksen. Hän näki erään intiaanin seisovan pyssy poskellaan vähän matkan päässä oikealle käsin ja tähtäävän erästä metsästäjää, joka ei ollut mennyt puiden suojaan, vaan seisoi aivan näkyvissä.

Pysähtyen äkkiä kohotti Sutherland pyssynsä ja laukaisi. Hän tähtäsi intiaania rintaan ja kuula osui paikalleen.

"Hyvin ammuttu!" huusi Kenton sydämelliseen tapaansa. "Lataa pyssysi ja ammu niin nopeasti kuin suinkin voit ja vieläkin nopeammasti, jos vain käy laatuun!"

Valkoisia ja intiaaneja näkyi aina vilahdukselta. Kaikki koettivat piiloutua puiden suojaan ladatessaan ja ampuessaan mahdollisimman nopeasti. Useat taistelevat ulvoivat ja kirkuivat. Toiset valkoiset miehet kajahduttivat ilmoille sotahuutoja, joita oli hyvin vaikea erottaa intiaanien ulvonnasta, mutta toiset olivat vaiti ladaten pyssyjään julman päättäväisesti ja ampuivat nopeasti tehden tuhoisaa jälkeä.

Kenton ja Sutherland eivät olisi voineet saapua sopivampaan aikaan. He ryntäsivät leimauksena paikalle ja heidän hurraahuudollaan oli suurempi vaikutus kuin voitiin otaksuakaan.

"Antakaa niille päin kuonoja, pojat!" hihkaisi Kenton juosten eteenpäin kuin mielityöhönsä kiiruhtava poikanen.

"Ole varuillasi, Kenton!" karjaisi Sutherland huomatessaan erään jäntevän soturin hyppäävän suuren puun takaa ja hyökkäävän takaapäin metsästäjää kohti. Sutherland ei ollut vielä ehtinyt ladata pyssyään, sillä silloin hän olisi voinut tehdä intiaanin heti Vaarattomaksi, mutta Kenton ei näkynyt menettävän tyyneyttään tässäkään äkkirynnäkössä. Hänen tottunut kuulonsa oli erottanut lehtien hiljaisen kahahduksen ja kääntyen ympäri seisoi hän vastatuksin intiaanin kanssa, joka aikoi juuri käydä hänen kimppuunsa.

Heittäen pyssynsä syrjään sieppasi Kenton puukkonsa ja odottamatta vastustajansa hyökkäystä syöksyi intiaania kohti.

Yhteentörmäys oli peloittava ja molempien puukot halkoivat ilmaa välähdellen nopeissa kierteissä. Heidän iskunsa olivat niin nopeat, että katselija olisi tuskin voinut seurata niitä, ja kaksintaistelu näytti tuskin päässeen alkuun, kun se jo oli ohi.

Intiaani horjui taaksepäin hurjasti huutaen ja heittäen kätensä ylös kaatui hän raskaasti maahan eikä lihaskaan värähtänyt enää hänen ruumiissaan. Veitsi kirposi kauas hänen hervottomasta kädestään.

"Koettakaa päästä niiden taakse, pojat!" huusi Kenton näyttäen esimerkkiä. "Meidän täytyy päästä niiden ja joen väliin!"

Käskyä toteltiin ripeästi ja yritys onnistui heti.

Uudisasukkaan ja metsästäjän saapumisen aiheuttamasta hämmingistä johtui, että intiaanit peräytyivät jälleen, ja valkoiset, jotka huomasivat heti edullisen asemansa, ahdistivat heitä kovasti. Punanahat taistelivat vielä itsepintaisesti eikä mikään ollut sen selvempää kuin että valkoisten oli pian peräydyttävä venheelleen.

Tämä oli onnellinen käänne naisille, jotka, voidaan sanoa, olivat tämän tulisen taistelun alku ja juuri. He pääsivät hyvissä ajoin jokirantaan ja miehet tulivat siten lähemmäksi venettä, jolloin heidän paluutiensä oli sopivan hetken tullessa selvä.

Sutherland oli myös saanut pyssynsä latinkiin ja riensi eteenpäin valmiina ampumaan kuulansa sinne, missä sitä parhaiten tarvittiin. Hän näki erään Stanwood-nimisen metsästäjän, jonka avuksi hän oli ensimmäisen laukauksensa ampunut, vieläkin tuhmanrohkeasti antautuvan vihollisen kuulille alttiiksi. Stanwood kulki toisten edellä ja sen sijaan että hän olisi toveriensa lailla pysytellyt puiden suojassa, oli hän täysin näkyvissä ja latasi ja ampui yhtä kylmäverisesti kuin olisi hän ollut paraatissa.

Kaadettuaan ruutia sytytysreikään astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja nähtyään jonkun tumman vihollishahmon hän laukaisi. Sitten hän pysähtyi lataamaan ja temppu uudistui aivan samalla tavalla.

Kaikki olivat varmoja, että hän vielä saisi surmansa jonkun intiaanin luodista, ja ennen pitkää hän saikin rangaistuksen uhkarohkeudestaan. Intiaanit eivät peräytyneet enää, vaan pysähtyivät ja valkoiset tekivät samoin. Stanwood saatuaan juuri pyssynsä latinkiin juoksi kuitenkin vielä muutamia askeleita eteenpäin. Samassa paukahti useita luodikoita yht'aikaa ja hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan.

Hän ei ollut kuollut, mutta pahasti haavoittunut. Hän koetti nousta, mutta vaipui jälleen maahan ja jäi liikkumatonna makaamaan. Huomattuaan hänen toivottoman tilansa hyppäsi eräs shawnee lähimmän puun takaa ja juoksi hänen luoksensa yhtä uhkarohkeasti kuin äsken valkoinen mies itse, heiluttaen metsästyspuukkoaan ja riemusta ulvoen.

Mutta hän ei saapunut haavoittuneen valkoisen metsästäjän luokse milloinkaan. Sutherlandin pyssy pamahti samassa ja uudisasukas oli toisen kerran pelastanut tuon kunnon metsästäjän.

Metsästäjiä ahdistettiin nyt niin, että he alkoivat vähitellen peräytyä, ja haavoittuneen Stanwoodin asema kävi aivan toivottomaksi. Mikään ei näyttänyt enää voivan häntä pelastaa.

Nähdessään, kuinka hänelle tulisi käymään, nosti hän päätään ja huudahti ystävilleen:

"Pojat, ampukaa minut, ennenkuin punikit tulevat! Sukkelaan!"

Pyyntöä tottelematta juoksi Kenton nopeasti hänen luoksensa ja kumartuen maahan auttoi haavoittuneen selkäänsä. Sitten tuo rohkea mies kääntyen ystäviinsä päin käveli heidän luoksensa haavoittuneen pitäessä hänen kaulastaan kiinni ja Kentonin kannattaessa hänen raajojaan, kuten pojat kantavat toisiaan leikkiessään ja kuten Brayton Ripley oli kantanut haavoittunutta Miamia vuosi sitten.

"Hurraa!" kiljaisi tuo uhkarohkea Stanwood, joka pyssynsä pudotettuaan piteli itseään kiinni toisella kädellään ja heilutti toisella hattuaan. "Painakaa päälle, pojat! Silmä silmästä! Kyllä me voi —"

Kenton joutui luonnollisesti taakkoineen intiaanien maalitauluksi. Kenton, jota ihmeellinen onni seurasi koko hänen elämänsä ajan, pääsi nytkin ehyenä pälkähästä, mutta Stanwoodiin sattui kuula ja hän kuoli kuin salaman iskusta.

Hänen kantajansa, joka oli niin paljon uskaltanut hänen tähtensä, tunsi kyllä mitä tapahtui, mutta hän kantoi tuon elottoman ruumiin toveriensa luokse ja laski sen siellä hellävaroin maahan erään puun taakse.

"Niin", sanoi metsästäjä katsellen surumielisesti kuollutta, "Jim on taistonsa taistellut."

Kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota alkoi Kenton tähystellä puun takaa, milloin sopisi näpähdyttää jälleen joku punanahka, jotka kävivät Valkoisten kimppuun ankarammin kuin milloinkaan ennen.

Sutherland latasi toista kertaa pyssyään, kun joku mainitsi hänen nimeään. Kääntyen ääntä kohti huomasi hän vähän matkan päässä veljensä, joka piilotteli puiden takana intiaanien tapaan. He tervehtivät toisiaan, mutta eivät yrittäneetkään lähestyä, sillä tilanne ei sallinut sitä. He olivat niin lujilla, että ainoastaan pikainen tervehdys tuntemisen merkiksi oli mahdollinen.

Silas Sutherland oli varuillaan kuten kaikki muutkin ja pian hän huomasikin erään intiaanin, jonka hän uskoi varmasti saavansa ammutuksi. Uudisasukas oli asettunut ystävistään hiukan oikealle, joten ainoastaan hän saattoi ampua intiaanin. Kohottaen pyssynsä tähtäsi hän huolellisesti vihollistaan ja hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun hän äkkiä luopui aikeestaan, laski pyssynsä ja huudahti:

"Nyt oli Kalkkarokäärmeen käydä hullummin kuin viime yönä, kun Alice ampui häntä."

Hän oli tuntenut Miami-soturin juuri viime hetkellä, niin että hän kerkesi pidättää laukauksen, joka olisi varmasti ollut turmiollinen.

Ampuiko Mul-keep-mo tarkoituksella tappaa valkoisia miehiä vai eikö, sen tietää varmasti vain hän itse. Hänen omituinen suhteensa valkoisiin miehiin on jo selitetty. Tapauksien vyöry oli ehkä nostattanut eloon hänen vanhan hurjan luontonsa ja koettaessaan varjella Brayton Ripleytä ja mahdollisesti Sutherlandia ja Kentoniakin, saattoi hän tehdä mitä hyvänsä toisia kohtaan.

Hetkistä myöhemmin näki Sutherland kuitenkin jotakin sellaista, mikä sai hänet varmaan vakaumukseen siitä, että Miami-soturi suoritti osansa verrattomalla tyyneydellä ja uskollisuudella. Hän näki intiaanin laukaisevan erästä metsästäjää kohti, joka oli kiihkossaan liian varomaton. Välimatka oli niin lyhyt, että huonoinkin pyssymies olisi osunut maaliinsa.

Mutta valkoinen mies ei vahingoittunut.

"Kas vain, hän ampui tahallaan ohi", päätteli Sutherland lausuen samassa hengenvedossa lyhyen rukouksen Kalkkarokäärmeen puolesta. Vaikka metsästäjät tiesivätkin hänen olevan ystävän, niin saattoivat he kuitenkin erehdyksessä ampua hänet, sillä hän oli aivan toisten soturien kaltainen. Oliko sanottu, että he aina muistivat huolellisesti tarkastella pyssynsuun eteen sattuvan intiaanin kasvonpiirteitä?

Kalkkarokäärme oli tuskin ampunut tehottoman laukauksensa, kun toinen metsästäjä — Luff Johnson nimeltään — kaatui kahden kuulan lävistämänä kuolleena maahan. Kaatuneita oli jo kaksi, ja kun muistetaan joukon harvalukuisuus, niin tappio oli tuntuva.

Taistelu oli hyvin epätasainen, ja jos apujoukko joen toiselta rannalta saapuisi, niin ylivoima olisi varmasti voittamaton. Jouduttuaan kahden niin vahvan vihollisjoukon väliin kaatuisivat metsästäjät viimeiseen mieheen. Muistettaneen, ettei Sutherland eikä Kenton ollut huomannut intiaanijoukkojen välillä vaihdettuja savumerkkejä, mutta metsässä piileskelevät ja taistelumerkkiä odottavat metsästäjät olivat nähneet sananlennätyksen. Joukossa oli useita, jotka metsästäjäkokemuksensa perusteella arvasivat merkkien tarkoituksen, vaikka he eivät voineet olla aivan varmoja asiasta. Eräs näkijä joutui taistelussa niin lähelle Kentonia, että hän saattoi kertoa hänelle asiasta.

Tämä oli ensimmäinen vihjaus uhkaavasta vaarasta ja Kenton tuli vakavasti levottomaksi. Hän käsitti heti uhkaavan vaaran. Metsästäjien ja intiaanien välinen taistelu oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta se oli jo tarpeeksi suojannut naisten pakoa jokirantaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan olivat he jo saapuneet venheelle, joten ei ollut mitään syytä jatkaa taistelua.

Heidän täytyi vain mahdollisimman kiireesti päästä joelle, sillä missään muualla ei heidän läsnäolonsa ollut niin tarpeellinen kuin siellä. Venhe oli kyllä vedetty aivan törmän alle, mutta kun se oli niin suuri ja kömpelö, niin joen poikki tulevat intiaanit huomaisivat sen varmasti. Saatuaan selville, ettei ketään valkoihoista ollut sitä puolustamassa, valtaisivat he aluksen ja ne kaksi naista, jotka olivat siitä suojaa hakeneet, joutuisivat heidän vangikseen. Brayton Ripley joutui taistelun loppupuolella erään Mahlon Corwin nimisen metsästäjän läheisyyteen. Hän oli nuorukaista vain paria vuotta vanhempi ja he olivat olleet jo kauan läheisiä ystäviä. He seisoivat noin kymmenen jalan päässä toisistaan, kumpikin ampuen suojapuunsa takaa. Siinä oli pari, joka ei tuhlannut aikaa huutoihin ja kiljuntaan, vaan he keskittivät kaiken huomionsa tehtäväänsä.

"Nyt meikäläiset alkavat peräytyä", sanoi Corwin, joka seurasi kiinteästi taistelun kulkua.

Samassa ystävykset syöksähtivät parikymmentä jalkaa takanapäin olevien puiden suojaan joutuen siten vieläkin lähemmäksi toisiaan. He seisoivat paikoillaan niin kauan, että he ehtivät ampua ja ladata kolme kertaa. Heidän oli jälleen peräydyttävä, sillä Kenton lähetti sanan, että kaikkien oli hitaasti painuttava jokea kohti.

Ripley lähti suojapaikastaan muutamaa sekuntia ennen kuin hänen ystävänsä ja hyppäsi toiseen. Corwin oli hänen kintereillään ja oli juuri pääsemäisillään erään puun taakse, kun hän huudahti ja kaatui.

"Mihin sattui?" kysyi Brayton juosten paikalle ja kumartuen hänen puoleensa.

"Pahasti kävi", kuului vastaus. "Luulen olevani mennyttä. Älä viivyttele, kiiruhda joelle!"

"En jätä sinua. Mihin se kävi?"

"Reiteen. En voi seisoa."

"Älähän sano. Autan sinut ylös. Joki ei ole kaukana ja olen varma, että voit kävellä sinne, kun autan sinua."

Pyssyjen pauketta kuului jo ainakin kymmenestä eri paikasta. Jotkut huusivat Braytonia kiiruhtamaan, mutta hän ei välittänyt siitä.

Ystävänsä sanojen ja avun rohkaisemana Corwin teki hurjan yrityksen ja nousi seisoalleen kasvoiltaan Valkeana kuin palttina; tuskasta voihkien hänen täytyi raskaasti nojata kumppaniinsa.

"Hyvinhän se kävi", lohdutteli Brayton hilpeästi. "Kova kovaa vastaan; sinun ei tarvitse pitkältä kävellä."

Mies parka ontui tuskallisesti eteenpäin, mutta hän kärsi lujasti ja tuon urhoollisen nuorukaisen avulla hän kykeni hitaasti kävelemään.

Kun toverit näkivät nuo kaksi nuorukaista sellaisessa vaarassa, niin heille kävivät pojat sääliksi ja tehden hyökkäyksen he ajoivat vihollisen hiukan takaisin.

"Laittautukaa nyt hetkeäkään viivyttelemättä venheeseen", sanoi Kenton, "sillä nyt on meidän pakko lähteä."

Metsästäjäjoukon johtaja oli tehnyt ilahduttavan huomion. Vihollisten lukumäärä oli pienempi kuin taistelun alkaessa, ja vaikka vihollinen piti yllä ripeätä tulta, niin se ei taistellut yhtä voimallisesti kuin ennen. Tuo taitava Kenton keksi tähänkin oikean selityksen, Vaikka käänne oli toisille aivan selittämätön.

Tietämättä, että uudistalon asukkaat olivat jo paenneet, ja epäillen näiden käyttävän asiain käännettä hyväkseen oli suuri joukko intiaaneja palannut takaisin estämään kaikki pakoyritykset.

Tämä oli onnenpotkaus, siliä ennenkuin intiaanit olivat huomanneet erehdyksensä ja palanneet, olivat metsästäjätkin ehtineet jokirantaan.

"Tyrkkää venhe vesille ja ole valmis työntämään ulos rannasta!" huusi Kentin Braytonille, joka voimiensa takaa autteli ja kiirehti haavoittunutta ystäväänsä. "Me voimme hypätä ja siten säästää aikaa."

Äkkiä tunsi Brayton ystävänsä käyvän hervottomaksi hänen käsissään. Ensin hän luuli hänen menehtyneen tuskasta, mutta sitten hän näki, että hän oli vain mennyt tainnoksiin. Brayton nosti hänet sukkelaan hartioilleen kuin lapsen ja kantaen molempia pyssyjä toisessa kädessään riensi hän jokea kohti.

Hänen ei tarvinnut kävellä pitkältä, ennenkuin hän näki veden välkehtivän puiden välistä. Corwin tuntui virkoavan ja hän kiiruhti käyntiään onnistuen tulemaan jokirantaan juuri samassa paikassa, josta he olivat lähteneet hiipimään uudistaloa kohti jättäen venheen piiloon törmän alle.

Venhe oli samassa paikassa.