XXXIII.

USKOLLINEN MUL-KEEP-MO.

Voidaan pitää harvinaisena tapauksena, että intiaanisoturi kiivaassa taistelussa varoo huolellisesti, ettei yksikään hänen ampumansa laukaus sattuisi kehenkään, erittäinkin kun tällaisen teon tekijä oli Miami-soturi Mul-keep-mo.

Taistelun pyörteissä ja vaiheissa oli epäilemättä monta kohtaa, jolloin hänen oli vaikea hillitä haluaan surmata joku tuon vihatun rodun jäsen, jota vastaan hän oli sotinut useita vuosia.

Mutta meidän kummallisen inhimillisen luonteemme taipumuksista ei ole mikään sen vilpittömämpi kuin halu noudattaa sitä jumalallista lakia, joka käskee palkitsemaan hyvän hyvällä ja todistaa, että yksi hyvä työ houkuttelee tekemään toisenkin. Kalkkarokäärmeen kiitollisuus oli taivuttanut hänet uskaltamaan niin paljon sen ainoan valkoisen miehen puolesta, jota hän rakasti, että hän oli Valmis osoittamaan saman ystävänpalveluksen koko joukollekin.

Simon Kenton oli hienolla käytöksellään voittanut hänen suopeutensa puolelleen, ja se oli myös auttanut häntä selviämään nuotion ääressä pidetyn neuvottelun salakareista ja sitä seuraavan taistelun tuoksinassa. Hän latasi ja ampui, ja Sutherlandin näkemästä päättäen ei hän notkistanut valkoisilta miehiltä hiuskarvaakaan.

Vaikkakin tuntunee oudolta, oli Kalkkarokäärme tuon kiihkeän taistelun aikana huomaavinaan, että Huuhkaja piti häntä silmällä. Jatkuva ja kiinteä valvonta oli kylläkin mahdotonta, mutta Kalkkarokäärme oli nähnyt tarpeeksi ollakseen varma asiastaan.

"Hän näki taistelun minun ja Haw-hu-dan välillä", päätteli Mul-keep-mo. "Ellen minä olisi tehnyt hänestä päällikköä ja johtajaa, niin hän olisi kertonut veljille, miten Haw-hu-da kuoli. Kunhan taistelu on päättynyt, niin hän tekee sen. Huuhkajan täytyy kuolla."

Luonteenomaisella julmuudella ja kylmäverisyydellä päätti Miami ampua joukon johtajan kuoliaaksi heti sopivan tilaisuuden sattuessa, jolloin se saattoi käydä päinsä kenenkään huomaamatta.

Hän jännitti hanan taistelun aikana kolme kertaa ampuakseen kuulan Huuhkajan pään läpi, mutta aina sattui jokin este. Heidän keskinäinen asentonsa oli sopimaton. Valkoiset olivat asemissaan tuolla ja intiaanit täällä, ja vaikka laukausta takaapäin ei ehkä huomattaisikaan, niin Miami-soturi oli kyllin viisas ollakseen antautumatta uuteen vaaraan, kun hänellä oli todennäköisesti tarpeeksi selvittelemistä entisissäkin.

Useamman kuin yhden kerran hän oli huolissaan valkoisten miesten tähden, joita ahdistettiin ankarasti. Intiaanit peräytyivät jokea kohti, ja hän teki kaikkensa aikaansaadakseen pakokauhun; mutta olemmehan nähneet, ettei kauan viipynyt, ennenkuin intiaanit kokoutuivat yhteen ja pakottivat valkoiset miehet vuorostaan peräytymään.

Mul-keep-mo näki Huuhkajan ampuvan nuorta Corwinia, joka kaatui maahan, mutta ei kuollut. Hetkistä myöhemmin näytti valkoisille käyvän huonosti, mutta ratkaisevalla hetkellä huusi Kalkkarokäärme, että uudistalon asukkaat pakenivat, kun ei ketään ollut jäänyt heitä vartioimaan.

Varoitus oli paikallaan ja ei vain Kalkkarokäärme, vaan Huuhkajakin ja kymmenkunta soturia lähtivät heti juoksemaan kiivaasti aukeamalle päin.

Välimatka oli niin lyhyt, että hetken kuluttua oltiin perillä. Jos perhe oli vielä mökissä, niin he olivat epäilemättä kuulleet melskeen ja ampumisen ja aavistivat tietysti, mitä kaikki merkitsi. Mutta asukkaat olivat todennäköisesti paenneet, ja vaikka tuo innokas Huuhkajakin oli melkein varma asiasta, niin hän kuitenkin epäröi astua näkyviin aukeamalle. Hän oli sotureineen juuri saanut maistaa, kuinka valkoiset miehet osasivat tapella, ja aikaisemmin hän oli nähnyt, miten Sutherlandin väki pyssyjä käytteli.

"Veljet, älkää olko liian rohkeita", varoitteli Kalkkarokäärme peläten, että käytäisiin heti hyökkäämään. "Pitkäpuukkojen pyssyt ampuvat kauas ja tarkkaan."

Huuhkaja kääntyi katsomaan Miami-soturia ja tuijotti häneen kuin olisi hän ollut karkaamaisillaan Mul-keep-mon kurkkuun. Mutta sitten hän lienee ajatellut, että varoituksessa saattoi mahdollisesti olla perääkin, sillä hän käski miestensä odottaa.

Mul-keep-mon tarkoitus oli aiheuttaa kaikenlaisia viivytyksiä nyt, kun Kentonia ja hänen metsästäjiään ahdistava joukko oli harvennut niin, että valkoiset kykenivät kyllä pitämään puolensa sitä vastaan.

Pääsivätkö valkoiset myös pakoon joen toiselta rannalta tulevan apujoukon tieltä, oli kysymys, johon hän ei voinut vastata, eikä hän niinmuodoin sitä ajatellutkaan.

Huuhkaja lähti nyt sotureineen varovasti kiertämään aukeamaa pysytellen metsän suojassa voidakseen nähdä mökin joka puolelta. Kun ei mitään näkynyt, joka olisi antanut selvyyttä tilanteeseen, astuivat muutamat hetkeksi näkyviin toivoen, että mökin puolustajat heitä ampumalla ilmaisisivat itsensä. Ei kuulunut risahdustakaan. Soturit laukaisivat pyssynsä taloa kohti, mutta luonnollisesti tuloksetta.

Huuhkaja teki äkkiä tärkeän huomion. Hänen nähtiin menevän mökin luo ja viittaavan oveen. Jokainen huomasi silloin oven olevan pari kolme tuumaa raollaan. Valkoiset eivät olleet paetessaan sulkeneet sitä.

Päällikkö astui ovelle viivyttelemättä ja Mul-keep-mo tuli sotureineen hänen kintereillään. Painaen kädellään raskasta ovea työnsi päällikkö sen helposti auki ja kaikki kävivät sisälle. Huuhkaja juoksi nurkassa olevia portaita myöten yläkertaan ja syöksyi huoneiden lävitse. Puolessa minuutissa hän huomasi talon olevan tyhjän.

Kun tämä tosiasia valkeni Huuhkajalle, nousi ukkospilvi hänen otsalleen. Koskematta mihinkään käski hän sotureitaan seuraamaan häntä pihamaalle mökin eteen.

"Soturit", sanoi hän matalalla äänellä, mutta leimuavin katsein, "koira on tunkeutunut joukkoomme! Kuulkaa Huuhkajan sanoja, hänen kielensä ei viekastele.

"Soturit, kuulkaa sanojani ja minä kerron teille konnantöistä, jotka saattavat verenne kiehumaan. Kun eräs soturimme oli ryöminyt sytyttämään tulta tuon nurkan juureen, jossa näette hirsien korventuneen, niin hänet ammuttiin. Mutta valkoiset miehet eivät häntä surmanneet, vaan keskuudessamme oleva petturi.

"Soturit, kun kaksi soturiamme ajoi takaa pakenevaa valkonaamaa, niin he olisivat saaneet hänet kiinni ja riistäneet häneltä päänahan, ellei petturi olisi takaapäin ampunut urhoollisia Veljiämme kuoliaaksi.

"Soturit, tuo suuri päällikkömme Haw-hu-da näki tämän konnantyön; hän löi petturikoiran allensa ja olisi nylkenyt häneltä päänahan, mutta lähellä odotteleva valkonaama kuuli petturin rukoilevan äänen ja ampui Haw-hu-dan kuoliaaksi.

"Soturit, sama koira huusi äsken metsässä parveilevan lukemattomia pitkäpuukkoisia saadakseen meidät karkaamaan pakoon, jotta rakennuksessa asuvat valkonaamat voisivat mennä rauhassa tiehensä. He ovat päässeet käsistämme, koska petturi auttoi heitä. Hän ampui myös taistelussa omia soturiveljiään.

"Soturit, Mul-keep-mo, Kalkkarokäärme, on tämä petturikoira ja
Wath-tre-hi, Huuhkaja, tahtoo häntä rangaista."

Huuhkaja muistutti junaveturia vastaan hyökkäävää härkää, joka ei kiihkossaan osaa olla ollenkaan varovainen. Mul-keep-mo tiesi mitä tuleman piti ja oli varuillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan odotti hirvittävän tyynesti syyttäjänsä hyökkäystä toisten katsellessa ympärillä. Parin minuutin kuluttua oli ottelu päättynyt. Huuhkaja oli taistellut viimeisen taistelunsa.

Mutta Kalkkarokäärmeenkin viimeinen hetki oli lyönyt. Raivostuneet soturit ahdistivat häntä joka taholta, ja vaikka hän puolustautuikin verrattomalla urhoollisuudella, niin hän tiesi kuitenkin loppunsa olevan käsissä. Voidaan sanoa hänen uhranneen henkensä valkoisen rodun puolesta, rodun, jota hän oli sydämensä pohjasta vihannut ja jota vastaan hän oli kauan ja uljaasti taistellut.