XXXIV.
PETTYMYS.
Brayton Ripley tunsi, että haavoittunut Corwin, jota hän kantoi jokirantaan, alkoi tulla tajuihinsa heidän saapuessaan venheelle. Kun oli pirskoitettu vettä hänen kasvoilleen, virkosi hän heti.
"Nyt olemme täällä!" sanoi Brayton hilpeästi. "Annapas nyt minun nostaa sinua hieman, niin muutamassa minuutissa on kaikki hyvin."
"Enkö voi mitenkään auttaa sinua?"
"Voit kyllä. Kun olet aivan liikkumatonna, niin minun on parempi sinua käsitellä", vastasi tuo vahva nuorukainen nostaen haavoittuneen ystävänsä syliinsä ja kahlasi venheen luo, jonka laita oli niin matala, että hän nosti taakkansa helposti sen yli. Corwin kiitti lämpimin sanoin henkensä pelastajaa.
Olen ehkä kertonut, että venheen toinen puoli oli peitetty katoksella, jota saattoi nimittää vaikka majaksikin. Siellä oli venheen miehistöllä nukkumatilat ja sieltä he saattoivat hakea suojaa pahalla ilmalla.
irroittaen köyden, jolla tuo kömpelö alus oli kiinnitetty rantaan, oli Brayton Ripley hyppäämäisillään venheeseen, kun hän samassa huomasi aivan lähellä intiaanikanootin. "Tuota voidaan vielä tarvitakin", ajatteli hän pukatessaan kanootin vesille ja sitoen sen kiinni juuri irroittamaansa köyteen. Hypättyään sitten venheeseen tarttui hän pitkään, vartavasten laitettuun sauvoimeen, jolla hän alkoi työntää alusta ulospäin. Koska venhe ei ollut pohjassa kiinni, niin se totteli sauvointa heti ja irtautui rannasta.
Hän ei kuitenkaan antanut venheen liukua monta jalkaa, sillä metsästäjät alkoivat saapua. Ensiksi ilmestyi metsästä eräs toveri, jonka käsivarsi roikkui hervotonna sivulla. Hänellä ei ollut pyssyäkään, sillä sen hän oli pudottanut pakoon lähtiessään. Ojentaen kätensä auttoi Brayton hänet venheeseen. Hänen haavansa ei ollut paha ja hän tarjoutui auttamaan Vointinsa mukaan sauvomisessa, mutta nuorukainen ei sallinut sitä.
Koska venhe oli vain pari kyynärää rannasta ja solui hitaasti virran mukana, päätti nuorukainen antaa venheen kulkea siten, kunnes kaikki olivat saapuneet.
Metsästäjät tulivatkin pian; Kenton ja molemmat Sutherlandin veljekset saapuivat viimeisinä. Kun kaikki olivat viivyttelemättä nousseet venheeseen, tehtiin muutamia surullisia ja vakavia huomioita. Kaksi metsästäjää oli kaatunut taistelussa metsässä ja kaksi oli haavoittunut, vaikka heidän paranemisestaan olikin toiveita.
Useimmat olivat saaneet pienempiä, vaikkakaan ei huomattavampia vammoja ja intiaanien kuulat olivat repineet useita reikiä monen vaatteisiin, erittäinkin Kentonin ja Silas Sutherlandin.
"Missä minun Vaimoni ja lapseni ovat?" kysyi Sutherland katsoen säikähtyneenä ympärilleen.
"Hytissä luultavasti", vastasi Brayton tuntien jonkinlaista ujoutta ajatellessaan saavansa pian kohdata Alicen, mutta samalla hän kävi levottomaksi, kun he eivät olleet vielä näyttäytyneet.
Uudisasukas astui eteenpäin ja aukaisi pimeän hytin karkeatekoisen oven. Hän huusi omaisiaan nimeltä, ja kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.
"Eikö täällä ole ketään? Halloo! Kuka siellä?"
"Kuka siellä?" vastasi hyvin tuttu ääni.
"Sinäkö siellä, Scipio?" kysyi uudisasukas, kun neekeri kompuroi päivän valoon silmiään hieroen, haukotellen ja pyrkien venheen avonaiseen osastoon, jossa miehet katselivat häntä ihmeissään sauvoessaan venhettä keskijoelle. "Minähän täällä, mutta enpä ole nähnyt kummempaa", vastasi hän hämmästyneenä nähdessään niin paljon metsästäjiä ympärillään.
"Missä ovat vaimoni ja Alice?" kysyi Sutherland ollen jo siksi huolissaan, ettei hän voinut kiinnittää mitään huomiota tilanteen hullunkurisuuteen, joka sai pari kolme katselijaa hymyilemään.
"Miten turkasen lailla minä sen tietäisin? Kun heidät viimeksi näin, jäivät he tupaan istumaan ja odottamaan, että ajaisin lehmän kotiin, mitä en voi enää milloinkaan tehdä, koska lehmää ei ole enää olemassakaan."
"Mitähän tämä oikein merkitsee?" kysyi Sutherland kääntyen Kentoniin päin, joka oli melkein yhtä levoton.
"Ehkä he eivät löytäneetkään venhettä", sanoi Brayton niellen kurkkuun nousseen karvaan palan.
"Mehän neuvoimme heille kaikki niin juurtajaksain, etteivät he ole voineet mennä harhaan."
"Heille on sattunut joku este", sanoi Kenton.
"Mutta mitä heille olisi voinut tapahtua?" ihmetteli Sutherland niin suruissaan, että hän tuskin kykeni ajattelemaan tyynesti asiaa.
"Muuta ei ole voinut sattua kuin että — intiaanit ovat yllättäneet heidät", vastasi Kenton.
"Herran tähden! Sauvokaamme takaisin! Heidät on pelastettava!"
Ja isä tarttui tuskissaan perämelaan, mutta Kenton ehkäisi hänet.
"Ei kannata, Silas. Jos tietäisimme, mistäpäin heitä voisi hakea, niin olisi toista."
"Mutta sanoithan heidän olevan intiaanien kynsissä."
"Ei, niin en sanonut. Sanoin, että intiaanit ovat estäneet heidät saapumasta venheelle, mutta he voivat silti olla vahingoittumattomina ja vapaina, He ehkä näkivät intiaaneja niin lähellä venhettä, että he ajattelivat olevan vaarallista yrittää päästä rannalle, ja menivät niinmuodoin toisaalle."
Selityksessä oli jotakin lohduttavaa ja se helpotti hieman isän ja perheen ystävien tuskaa, vaikka se ei voinutkaan sitä kokonaan hälventää. Keskustelun tauottua harhailivat Brayton Ripleyn katseet pitkin rantoja nähdäkseen vilahdukseltakaan eksyneitä. Julma kohtalo näytti väijyvän heitä joka askeleella. Rohkealla sotajuonella, joka oli toimeenpantu suurimmalla urhoollisuudella, oli pakotie avattu Alicelle ja hänen vanhemmilleen, ja nyt, kun kaikkien sydämet olivat toivosta kiihkeästi sykkineet, oli jokin sattuma saattanut pelastettavat vain vaarasta toiseen.
Miesjoukon sauvoessa venhettä keskijoelle meneteltiin surevan nuorukaisen mielestä hyvin sydämettömästi, kun naiset jätettiin oman onnensa nojaan rannalle intiaanien läheisyyteen.
Mutta mitä voitiin tehdä? Olihan selvää, että jos eksyneet olisivat kuuluvissa, niin he saisivat pian tietää ystävien olevan tulossa apuun, jolloin he kiiruhtaisivat auttajainsa luokse, jos se kävisi päinsä. Jos he eivät voisi ilmaista olinpaikkaansa, olisivat metsästäjät ja ystävät, olivatpa he kuinka innokkaita hyvänsä, suuressa pulassa, kun ei ollut tietoa, mihin matka oli suunnattava, jotta voitaisiin saattaa heille apua.
Kentonin onnistui saada Sutherland uskomaan, että vaikka olikin syytä olla levoton eksyneiden tähden, niin saattoi myös yhtä hyvällä syyllä toivoa heidän voivan hyvin.
"Olimmehan, näetkös, koonneet kaikki punanahat ympärillemme, joten naiset eivät ole saattaneet sattumaltakaan kohdata niitä."
"Kuka sitten säikähdytti heidät pakosalle, kun kerran kaikki intiaanit olivat ympärillämme?"
"Eiväthän luonnollisestikaan kaikki voineet olla meidän luonamme, vaikka siltä näytti", sanoi Kenton, jonka oli hyvin vaikea vastata tuohon kysymykseen. "Pari punanahkaa saattoi harhailla metsässä joutuen sattumalta naisten tielle. Tiedäthän sinä, että tytöllä oli pyssy, jota hän kyllä osaa käyttää."
"Hän otti luodikkonsa mukaansa, mutta hän saattaa ampua vain yhden laukauksen, ja vaikka hän voisi ampua sata, niin mitä hän, tyttö raukka, kykenisi tekemään kahdelle intiaanille harvassa metsässä?"
"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi paljoakaan."
"Jos nyt jätämme heidät", jatkoi isä, "niin he ovat mennyttä. Tiedämme heidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme."
"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa niin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä. Iltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille, että siirrymme pois tästä paikasta."
Sureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies saattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen rakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa heidän tiedettiin olevan.
Brayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin menettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli noita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin hitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa ennen pimeän tuloa.
Hän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista, mutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.
Hän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista Kenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten oli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä pitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta pitkän matkan päässä.
Edellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice olleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat sattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja osasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin uhatessa.
Metsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät pelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen tilanteeseen joutuneita, missä he olivat.