XXXV.
UHKAAVA TILANNE.
Kun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion puoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti päinvastaiseen suuntaan.
Kaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että oli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa — vaikka lukija lienee saanut toisenlaisen käsityksen — että taistelu metsässä kesti vain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön rannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.
Pyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia punanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei vieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit lopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän pahinta jälkeä.
Valkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan kuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat oikeaa kuulasadetta.
"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle", sanoi Kenton, "ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on asian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme."
"Niin kai —"
"Alas!" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden heiluvan hyvin tutulla tavalla.
Ainoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian hidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni asia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin kuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri lähteneet.
Kentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan suojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.
"Annoin punanahalle viimeisen tuomion", lausahti metsästäjä kylmästi ja ryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja tutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta ampua jonkun vihollisen.
"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin", sanoi Brayton. "Kuula pyyhkäisi hyvin läheltä."
"Niin minäkin luulen", sanoi Scipio, "koska se pahus sattui minuun."
"Sinuunko? Mihin?"
"Päähän", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä lakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän naarmun tapaista haavaa. "Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt niin ollen vahingoittamaan enää toisia."
Scipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka uskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen taitavimpia miehiä suuressa lännessä.
Ohion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen yritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin ripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia vihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä rannasta.
"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua", huomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta ilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.
Siinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti selittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi olleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun tarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin mitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen uranuurtajat.
Jokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat intiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa, sivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta äkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren venheen rinnalle.
Onhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja urhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen miehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi ollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta metsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät peräytymään.
Mutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi "pitkäpuukkoiset", kuten intiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä venheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat eivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa uivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa suurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin, että tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö. On tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten lukumäärä todellakin oli.
"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa", huomautti Kenton katsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla lastattua kanoottia.
"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua", sanoi Sutherland.
"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä", lisäsi Kenton, "mutta muutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta."
Intiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten soturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa rannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi miestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin aseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.
Nuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki melojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään, tutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin lähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä sotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.
Metsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen vihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen kimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja molemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan, paitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja liikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.
Juuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin kanoottien kääntyvän hieman vasemmalle — eli valkoisia kohti.
"Olkaa varuillanne", kuiskasi Kenton. "Näyttää siltä kuin he aikoisivat yrittää."
Intiaaneilla oli ehkä sellainen aikomus, mutta he muuttivat mieltänsä ja jatkoivat matkaansa Ohion rantaa kohti yhtä rauhallisesti ja vakavasti kuin ennenkin.
Valkoisten ja intiaanein keskinäistä asemaa tällä hetkellä voitaneen nimittää jonkinlaiseksi aseelliseksi puolueettomuudeksi. Kumpikin puoli olisi mielellään pyyhkäissyt toisen olemattomiin, mutta kummallakaan ei ollut halua aloittaa ottelua.
Intiaanit jatkoivat matkaansa joen poikki ja venhe solui tasaisesti myötävirtaa, kunnes välimatka oli lopulta niin pitkä, ettei yhteentörmäystä enää ollut pelättävissä.
Tavattuaan ystäviään, jotka olivat savumerkeillä kutsuneet heitä apuun, saivat vastatulleet varmaankin heti kuulla, että he olivat tulleet liian myöhään. Lukijaa ei tarvinne muistuttaa, kuinka olisi käynyt, jos nuo neljäkymmentä aseistettua soturia olisivat tulleet paikalle taistelun aikana.
Seisoessaan venheessään näkivät metsästäjät kanoottien liukuvan veden reunassa kasvavien puiden siimekseen ja intiaanien nousevan maihin, mutta he eivät voineet nähdä uudistaloa, vaikka he kyllä tiesivät, missä sen piti olla.
"Tuolla sen pitäisi olla", sanoi Sutherland ojentaen kätensä itäpohjoiseen, "juuri tuon matalan kukkulan takana."
"Sieltä näkyy savua", lisäsi Scipio.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Brayton Ripley. "Leirinuotiokin oli sammunut, joten savu ei voi nousta siitä."
"Siellä saattaa olla nyt uusi ja suurempi nuotio", vastasi Sutherland merkitsevästi.
"Niin on", lisäsi Kenton. "Tuo nuotio on tehty Silasin mökin hirsistä."
Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa petetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita he eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin koko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt raskaasti ja kauan.
"Minä kiitän Jumalaa", sanoi hän hartaasti, "ettei sitä poltettu viime yönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa."
"Peloittavan lähellä oli kuitenkin", huomautti Kenton ravistaen päätään, "etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin."
"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt", huokaisi uudisasukas voimatta hetkeksikään unohtaa poissaolevia, "kuinka kiitollinen ja onnellinen olisinkaan!"
"Älähän hätäile", sanoi Kenton. "Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi, kun taas näet molemmat."
Sutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli tosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies leikittelemään toisen tunteilla.
"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi", sanoi Sutherland, "vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella soturilla täytyy aina olla joku varma syy."
"En aio salata sinulta mitään", vastasi Kenton, "ja minä arvelen näin: Olen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan itsestään, kunnes voimme auttaa heitä."
"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen."
"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta päättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin tietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan lotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta — siinä kaikki. Koska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este. Tyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää sen kyllä", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka punastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.
"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka tapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta."
"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut taistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta."
"Mitä ajattelet heidän tehneen?"
"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä venhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he olivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta."
"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?"
"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen palattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja päästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni kuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä rinnallamme."
Kentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan sydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi suruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili pitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.
"Jos Polly ja Alice ovat vapaina", tuumi hän itsekseen, "niin heidän pitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He tuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää huomiomme."
Brayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan hytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru, kun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten piileskelevän.
Hän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun. Hän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa miettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten käydä päinsä.
"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa", ajatteli nuorukainen kuultuaan metsästäjän viimeisen huomautuksen, "ehkä hän on oikeassa — mitä minä en kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä pelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme tiehemme heidät hyläten."
Joku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion vieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet kuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.
"Mitä kuuluu, Scipio?" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät mietteensä.
"Olen pahoillani tähtenne."
"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä."
"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä", jatkoi neekeri täysin tosissaan. "Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan pahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan, ettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa."
"Mitä sinä puhut?" kysyi hämmästynyt Ripley.
"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä haastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen kilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt. Mutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin tulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne."
Synkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen nauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota tarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan murheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen seikka aikaansaa mielenmuutoksen.
Scipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja huomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään metsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.
Ilta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen taakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei sitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen Kalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen kauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa, tahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.
Brayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen rannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut, ettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.
Ilta oli tuskin pimennyt, kun venheen perässä oleva paksuun köyteen sidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia kyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin pysähtyi.
"Nyt, pojat", sanoi Kenton, "menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä naisten hyväksi."