XXXVI.
ALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.
Alice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin luottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin kuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.
Heitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy kädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin tällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu kiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan harkintaansa.
Vaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä suoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa vasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he nähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien suurta venhettä.
Astuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti joka taholle.
"Ei näy", kuiskasi hän.
"Sen täytyy olla jossakin lähellä", vastasi äiti yhtä hiljaa.
"Epäilemättä, mutta emme voi tietää, onko meidän haettava sitä ylhäältä vai alhaalta päin."
"Minä haen toiselta suunnalta ja sinä toiselta."
Mutta Alice ravisti päätään.
"Ei; kävi miten kävi, me pysymme yhdessä."
"Eihän meidän tarvitsisi mennä pitkältä, ennenkuin jompikumpi varmasti näkisi venheen ja voisi ilmoittaa löydöstään toiselle."
Mutta tytär oli järkähtämätön; hänen mielestään he eivät voineet erota toisistaan.
"Löydön ilmoittaminen toiselle voisi juuri ilmaista meidät."
"Niinpä kyllä; tee kuten parhaaksi näet."
Tyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien huudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää, millä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.
"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella.
Tule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän."
Nuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata kyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle suunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen luku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.
Noin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas epäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa lopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.
"Olemme menneet harhaan", sanoi hän huokaisten hiljaa, "ja olemme tuhlanneet kallista aikaa."
"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä."
"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin takaisin."
Hänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt kulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa järjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja jokainen minuutti oli tärkeä.
He olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin kymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen, että Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.
Alice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet kasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara uhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice viittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti tytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.
Hän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.
Alice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja omituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat olivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he juuri olivat paenneet.
Äänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat selin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat täysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja kuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut Kentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.
Taistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt noita lähellä olevia sotureita.
Äidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin onnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.
He eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä. Miten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä vaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat toisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon merkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen äänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin läheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen heidän kimppuunsa.
Alicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun he peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit pysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti kiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen ja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään. Kumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat päässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.
Alice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt, suunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran läheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian päästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli epäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta pyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta päästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.
Tässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin kujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet shawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli kaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.
Alice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he noin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.
"Nyt menemme vielä vähän matkaa", kuiskasi hän, "kunnes olemme päässeet noiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle."
"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle."
"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!"
"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä, niin sinullahan on ladattu pyssy."
"Yhtä minä en pelkää", sanoi tyttö uhkaavasti, "mutta kun olen laukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?"
"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin."
"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä", vastasi Alice totuuden mukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui äärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.
Jos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet paikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli kyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän sydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen hengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä rintaäänellä lausuttu: "Hugh!" He kääntyivät katsomaan ja — samat intiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen heidän vieressään.