XXXVII.
VANKINA.
Heidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti heidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen Shawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet välttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat äänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.
Viimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä tovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat jälleen sattuneet naisten tielle.
"Emme mahda mitään", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, "ja älkäämme tehkö vastarintaa."
"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua vangiksi", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään muuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.
Nuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi kovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet leveään irvistykseen.
Toinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui muutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.
"Mitä kuuluu?" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi ylväästi ja kieltäytyi kunniasta.
Kiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen tytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta oli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen hänen kädestään.
"Tulkaa", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä seuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen intiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin mentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja naisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.
Alice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli noudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä seurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut syyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti häntä kuitenkin katkerasti.
Hän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan että he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He kulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän päässä siitä.
Vangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet käsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli mahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta erillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa heidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan intiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he tahtoivat välttää.
Tämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär eivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään auttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva vartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.
Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä mäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice uskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen. Kulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.
Oltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen tyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi tyynesti "Vetten isän" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin kuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen lukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli niin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään kolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin.
Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla ilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä pelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä jotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri katsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä luokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät voineet enää nähdä ystäviään.
"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin", kuiskasi Alice äidilleen hiukan myöhemmin. "Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle voidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet."
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti kuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan."
"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat vapauttaa meidät."
"Miksi he ovat hylänneet meidät?"
"Heidän on täytynyt lähteä liikkeelle, mutta olen varma, etteivät he mene kauas koettamatta auttaa meitä. Kun intiaanit näkivät venheen lähtevän myötävirtaa, niin he arvelevat, ettei sen miehistöä enää tarvitse pelätä. Ystävämme saattavat siten paremmin yrittää puolestamme. Ah, tietäisivätpä he, että olemme vain kahden intiaanin vartioitavina, niin kuinka sukkelaan he rientaisivätkään avuksemme!"
"Aivan varmaan; mutta sitähän he eivät tiedä, rakas lapsi, ja siis ei ole mitään toivoa."
"Synkältä näyttää todellakin, mutta älkäämme joutuko epätoivoon."
Pimenevä iltakin saattoi mielet alakuloisiksi ja tuo surullinen kulkue jatkoi vaieten matkaansa.
Edellä kulkeva intiaani pysähtyi äkkiä ja virkkoi jotakin kumppanilleen, joka alkoi heti koota kuivia oksia ja lehtiä kasaten ne erään puun juurelle. Taulan ja piikiven avulla oli tuli pian sytytetty ja räiskyvä nuotio valaisi pimeää metsää.
Naiset olivat hiukan ennen olleet kuulevinaan juoksevan veden solinaa ja nyt he näkivät,että oli pysähdytty pienelle purolle, joka juoksi etelään päin, Ohio-virtaa kohti.
Puro välkehti tulen valossa ja näytti olevan niin syvä, että siinä saattoi liikkua kanootilla, minkä taidon molemmat naiset osasivat.
Sytytettyään nuotion istuutuivat shawneet tulen ääreen, ottivat esille tupakkavehkeensä ja alkoivat poltella piippujaan niin rauhallisesti kuin ei heillä olisi ollut aikomustakaan lähteä liikkeelle ennen aamunkoittoa. Surulliset ja alakuloiset vangit seurasivat esimerkkiä. Äiti levitti heidän allensa kostealle ruohikolle villaisen vaippansa ja nojasi sitten päänsä rakkaan lapsensa syliin. Samassa pääsi Alicelta läpitunkeva hätähuuto ja hän hyppäsi ylös. Hän oli nähnyt lähellään kiemuralle kiertyneen kalkkarokäärmeen, joka valmistautui iskemään, ja samassa kuin hän hypähti ylös, vilahti käärmeenkin pieni ja latuskainen pää salamannopeasti eteenpäin. Myrkkyhampaat eivät ulottuneet äitiin saakka, joka istui Alicen toisella puolen, mutta käärme vetäytyi heti kiemuralle jälleen iskeäkseen uudestaan.
Mutta ennenkuin seuraava isku tuli, oli äitikin jo turvassa, ja samassa kuului kepin suhahdus, kun toinen intiaani löi matelijan kuoliaaksi.
Tämä henkistä väsymystä seurannut säikähdys lamautti hetkeksi Alicen mielenrohkeuden. Oli naiselliselle sukupuolelle hyvin ominaista, että tuo urhoollinen tyttö, joka oli niin ihailtavan uljaasti pitänyt puoliaan jo toista vuorokautta, itki nyt rajusti äitinsä povella, äidin koettaessa parhaimpansa mukaan tyynnyttää häntä.
Tuon matelijan näkeminen ei voinut herättää muita kuin vastenmielisyyden ja inhon tunteita; mutta tällä kertaa oli itse sallimus lähettänyt käärmeen paikalle, kuten pian saamme nähdä.