XXXVIII.
PELASTUS.
Metsästäjien venhe oli ankkuroinut virralla pimeän tullessa ja sen kyljestä erkani kanootti, jossa istuivat Simon Kenton, Sutherland ja nuori Ripley. Ensinmainittu käytteli melaa ja tuo kevyt palkovenhe kiiti vedenpinnalla nopeasti kuin pääskynen livahtaen salamana rannan pensaikkoon ja törmäsi maalle niin voimakkaasti, että Sutherland ja Ripley olivat menettää tasapainonsa.
"No niin, täällä olemme nyt!" sanoi Sutherland astuessaan rannalle, "ja olen tuleva hyvin iloiseksi, jos joku sanoo, mitä minun on tehtävä ja miten."
Puheessa oli kyllä perää, sillä moni muukin Kentonin tapainen tottunut metsämies olisi voinut joutua ymmälle tämmöisessä tilanteessa, kun ei ollut aavistustakaan, minnepäin oli lähdettävä.
"Ehkä olen väärässä", vastasi Kenton, "mutta minun johtopäätökseni on tämä: — Naiset eivät voi olla kaukana. He tietävät kyllä, että me etsimme heitä, ja koettavat varmasti antaa meille jonkun merkin olinpaikastaan."
"Mutta jos he ovat intiaanien kynsissä, niin kuinkas sitten?"
"Mikä voi estää heitä sattumalta huudahtamasta? mutta kautta Amerikan
Yhdysvaltojen! —."
Juuri metsästäjän puhuessa kuului metsästä Alicen hätähuuto, jonka hän päästi nähdessään kalkkarokäärmeen, joka oli vähältä haavoittaa häntä myrkkyhampaillaan.
Huuto oli kuulunut aivan läheltä. Nuo kolme miestä olivat melkein suunniltaan.
"Se oli Alice", sanoi isä; "eteenpäin, Simon!"
Mutta Brayton Ripley oli edellä ja hän olisi mennyt juoksujalkaa koko matkan, ellei tuo pitkäsäärinen Kenton olisi ehdättänyt hänen luokseen ja tarttunut hänen käsivarteensa.
"Äläpäs hätäile, poikaseni!" sanoi hän tuimasti. "Voit pilata koko homman."
"Kuulittehan huudon! He ovat hädässä; jotakin on hullusti!" huudahti nuorukainen kiihkeästi.
"Ja vielä hullummasti käy, jos unohdat, miten metsässä on kuljettava.
Hiljaa nyt!"
Nuo kolme saattoivat tuskin nähdä toisiaan metsän pimennossa, sillä muistettaneen yön olleen pilvisen, joten kuutakaan ei näkynyt.
"Halloo", kuiskasi Brayton hetkistä myöhemmin. "Näen tulen vilkkuvan puiden välistä."
Kaikki näkivät sen ja muistaen johtajan antaman varoituksen hiipi Brayton eteenpäin aivan yhtä varovaisesti kuin Kenton itsekin. Viimemainittu tahtoi välttämättä mennä edellä, mutta lienee väärin sanoa hänen tehneen niin, sillä toiset pyrkivät kärsimättöminä hänen rinnalleen, vaikka heidän olisi pitänyt kulkea takana.
Matka oli lyhyt ja pian oli nuotion ääressä lepäävä ryhmä näkyvissä.
Naiset istuivat ruohikolla ja Alice nojasi päätään äitinsä povea vastaan. Niin he olivat istuneet usein Alicen ollessa äitinsä pikku tyttö. Shawnee-soturit polttelivat juhlallisen rauhallisesti virkkaen pari sanaa silloin tällöin ja katselivat syrjäkareittain vankejaan.
Ensimmältä saattoi tuskin uskoa, että vartijoita oli vain kaksi mutta tähysteltyään vähän aikaa oli Kenton varma asiasta.
"Kaikki käy hyvin!" kuiskasi hän. "Intiaaneja on vain kaksi meitä kolmea vastaan naisista puhumattakaan, jotka ovat kahden miehen veroiset. Erittäinkin tytär — vai mitä, Brayton?"
"Näpsähdytänkö toisen?" kysyi Sutherland.
"Näetkös", sanoi Kenton hiljentäen ääntänsä niin, että ainoastaan vieressä olijat saattoivat kuulla hänen sanansa, "en häikäile surmata punanahkaa, ellei muuta neuvoa ole, mutta nyt se on todellakin tarpeetonta."
"Mutta jos intiaanit keksivät meidät, niin samassa iskevät he kirveillään vangit kuoliaaksi", vastasi Sutherland, joka tuskin jaksoi enää hillitä itseään ollessaan aivan omaistensa läheisyydessä.
"Ennenkuin he ehtivät liikahtaakaan, olen minä Braytonin kanssa heidän kimpussaan. Älähän hätäile!"
Lieneekö milloinkaan nähty tyhmistyneemmän näköisiä miehiä kuin nuo kaksi Shawnee-soturia olivat nähdessään kolme metsästäjää ilmestyvän pimeästä eri tahoilta. Tulijat lähestyivät sotureita pyssyt vireissä. Ei voi sanoin kuvata näiden pelästystä.
"Iltaa, naiset", sanoi Kenton; "älkää nyt vain pyörtykö tahi nostako käsiänne taivasta kohti. Kaikki on nyt hyvin. Puhuttelen vain hiukan näitä ilkiöitä."
Kääntyen mykistyneisiin sotureihin päin sanoi Kenton shawneitten kielellä:
"Jos veljeni pysyvät rauhallisina, niin heille ei tehdä mitään pahaa; valkonaama on ystävällisempi kuin punainen mies. Otan vain heidän aseensa ja menkööt he rauhassa matkoihinsa."
Ja Kenton astui arvokkaasti kuin Gottfrid, Bouillonin herra, intiaanien luokse ja otti kummaltakin luodikon, sotatapparan ja puukon. Hän ei myöskään unohtanut Alice Sutherlandin pyssyä, joka oli toisen intiaanin hallussa.
Kun molemmat oli tehty vaarattomiksi, ilmoitti Kenton heille, että he olivat vapaat menemään minne mieli teki. Hän sanoi juhlallisin elein jäähyväiset intiaaneille, jotka seisottuaan hetken tyhmistyneinä paikoillaan poistuivat nuotiolta ja häipyivät pian pimeään metsään.
Uudisasukas syleili vaimoaan ja tytärtään, ja Alice ojensi punastuvin poskin Brayton Ripleylle kätensä kiittäen kaikesta, mitä nuorukainen oli uskaltanut hänen puolestaan. Nuori Ripley koetti sanoa jotakin kaunista, kuinka onnellinen hän olisi, jos hänen aina suotaisiin tilaisuuden sattuessa tarjota palveluksiaan, mutta hän onnistui sopertamaan vain muutamia sekavia sanoja. Poika parka hämmentyi aivan pahasti, kuten usein tiedetään tapahtuvan, kun nuoret miehet auttamattomasti ja korviaan myöten rakastuvat.
Mutta venhe odotti virralla eikä ollut mitään syytä viipyä pimeässä metsässä kauemmin. Kenton lähti edellä paluumatkalle jokirantaan, hänen perässään tuli Sutherland käsitysten vaimonsa kanssa ja viimeisenä kulki Alice Brayton Ripleyn suojeluksessa. Pimeys ja tietoisuus alati uhkaavista vaaroista saattoi nuoret tavallista lähemmäksi toisiaan, ja vaikka matka synkän metsän läpi olisi ollut viittä kertaa pitempi, eivät rakastavaiset olisi tunteneet vähintäkään väsymystä.
Kun oli kuljettu muutamia penikulmia Ohio-jokea alaspäin, laskettiin venhe maihin. Koska yleinen intiaanisota oli todellakin puhjennut ja niinmuodoin oli mahdotonta nousta venheellä virtaa ylös, nousi retkikunta maihin ja lähti liikkeelle linnoitusta kohti, joka oli idässä päin noin viidenkymmenen penikulman päässä.
Kentonin ohjatessa ja kiertoteitä kulkien pääsi tuo pieni joukko perille näkemättä intiaaneja vilahdukseltakaan.
Rauha palasi vihdoin rajaseuduille. Taistelua ja uhrauksia oli sen palauttaminen vaatinut eikä kukaan ollut toiminut ansiokkaammin sen turvaamiseksi kuin Brayton Ripley. Hän koetti aina tunnollisesti täyttää velvollisuutensa ja hän niittikin kylvönsä mukaisen sadon. Ohio-valtion arvokkaimpia kansalaisia ovat vielä nytkin Brayton Ripleyn ja hänen vaimonsa, tuon urhoollisen ja suloisen Alice Sutherlandin jälkeläiset.