KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Muutosten aikakausi.
Minä olin viettänyt seitsemännentoista nimipäiväni. Koulunkäyntini oli jäänyt penkin alle, sillä se päättyi ennen mainittuun kahteen vuoteen, ja nyt täytyi minun tehdä kotonani rengin työtä täydellisesti. Siitä en kumminkaan ollut pahoillani, sillä työni tehtyä sain minä myöskin joutohetkinäni harjotella lukemista ja siten lisätä tietojani.
Olin jo käynyt rippikoulunkin. Se oli viimeinen koulunkäyntini; sen jälkeen alkoi toisenlainen koulu, nimittäin elämän taistelu.
Isäni oli hyvän luontonsa tähden tullut toisia auttaneeksi. Hän oli lainannut rahaa ja myöskin mennyt takaamaan joitakuita, uskoen ihmisistä hyvää. Näiden uskottujen seassa oli kaikkine kiiltoinensa myöskin Kerstilän patruuna. Kaupungissa käydessä oli hän viekoitellut isäni pistämään nimensä alle yhteen suurenmoiseen velkakirjaan, eikä kauankaan sen perästä luettiin sanomalehdistä hänen tehneen konkurssin. Niinkuin ukkosen lyömänä luki isäni tuon uutisen ja luki sen uudelleen oikein monta kertaa. Mutta jos hän olisi lukenut sen miljoonan kertaa, seisoi siinä aina samat numerot, jotka osottivat, ettei omaisuus likimainkaan velkoihin riittänyt. Silloin sai odottaa, mikä siitä seuraisi.
Oli tuolla lihakkaalla takaajia kokonaista viisitoista. Käräjiä käytiin ja rähistiin ja viimein tuli edeltä arvattu loppupäätös: joka takaukseen menee, niin maksakoon.
Silloin rupesivat vasarat paukkumaan, juuri kuin pajassa. Kaikilla ilman suunnilla paukkui vasaroita. Silloin meni tavaroita oikein suristen alennettuun hintaan. Kerstiläkin myötiin ja Aspela sen huusi.
Nyt oli kaikki myyty, mitä velallisella oli, mutta vajaus oli vielä suunnattoman suuri. Isäni ei ollut kuitenkaan suurimman velan takuumies, ja hänen osansa oli sillä kuitti, kun maanpäällinen oli jokainen ripale myyty ja kaikki puhdas raha luovutettu. Maa, ainoastansa maa jäi jälelle.
Se oli heilahdus, ankara rytkähdys.
Nyt oli isälläni edessä himmeä tulevaisuus. Vielä oli toisia takausvelkoja maksamatta. Kaikki tuomiot lankesivat yhdessä ryhmässä ja maa, Helmikankaan maa, kuulutettiin huutokaupalla myytäväksi. Huutokauppa pidettiin ja talo meni hirveän vähästä ja Aspela huusi senkin.
Nyt oli meillä mieron tie edessä.
Aspela oli neljän talon isäntä, mutta meillä ei ollut mitään.
Palkolliset saivat olla, jos tahtoivat paikoillansa, Helmikankaalla.
Isäntäväki vaan tuli uusi.
Aspela tarjosi Helmikankaan taloa isälleni arennille, mutta isästäni ei ollut enää minkään toimittajaa. Hän oli pahasta mielestä tullut sairaaksi ja palajamaton reisu olisi meillä edessä. Minä rupesin rengiksi Aspelaan.
Äitini ei tosin ollut iloinen, vaan ei juuri surullinenkaan. Hän muutti jälleen entiseen turvetölliinsä asumaan, vieden isänikin sinne. Kolme päivää eli isäni siellä ennenkuin kuoli. Aspela auttoi hänen hautaan, mutta isäni sisaret miehinensä eivät tulleet hautajaisiinkaan eivätkä millään auttaneet, sillä isäni oli kuollessansa kerjäläistä köyhempi.
Vaarini vaimoinensa saivat luvan asua Helmikankaan pihan sivukamarissa ja ukko puheskeli usein: Enkö minä sitä jo Heikki-vainajalle sanonut?
Tämäpä vasta aika rytinää on ollut. Minä olen sen kestäessä miehistynyt. Asiat olivat suuret enkä minä niille voinut mitään — tein vaan työtä niinkuin mies, niinkuin renkimies.
Mutta Vierimän ukko oli saanut naapurinsa jälleen takaisin. Kuitenkaan ei ukko saanut sitä kauan nähdä, sillä hänen vapautensa päivä koitti, jota hän oli halulla halainnut. Hänkin kuoli. Kaiken elämänsä ajan oli hän liikahtamatta asunut samassa torpassa Helmikankaan maalla ja nähnyt Helmikankaan talossa monta mullistusta, joka ei suuresti häntä liikuttanut. Hän pysyi torpparina vaan, ollen oikia kunnian torppari.
Ukon kuollessa oli Loviisa neljänkolmatta vanha ja minä yhdenkolmatta. Luonnollisesti olin minä hautajaisissa. Se oli oikea surun juhla Loviisalle, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minä itkin silloin kahdesta asiasta: Vierimän ukon muuton ja Loviisan kyynelten tähden.
Loviisa oli kykenemätön täyttämään torpan vaatimuksia, jonka jokainen kyllä mahtanee ymmärtää. Hänen tulevaisuutensa näyttää siis hämärältä.
Ihmisen ikä on tikkaa kirjavampi, ja aikojen kuluessa pyörii alituisesti ihmis-onnen pyörät. Siinä ei ole vähintäkään pysäystä, ei patsasta eikä napaa.
Ruustinna on lakkauttanut koulun-pitonsa ja astunut nauttimaan töittensä hedelmiä tuolla ylhäällä. Hän on jättänyt Ainan ja Selman vielä tänne muutosten mailmaan onneansa koettelemaan ja he asuvat vieläkin Helmikankaalla. Kosijoita on myöskin siellä käynyt ja ne ovat olleet talonpoikia. Pirttilän Paavo on ruvennut siellä usein vierastelemaan, sillä hänen isänsä on kuollut ja sisarensa on joutunut naimisiin kauas Limingasta. Oivallista emäntää talossa tarvitaan. Alina ryökkinä on ottanut kihlat vastaan ja uskaltaapa suoraa päätä mennä rovastin tyttärenä talon-emännäksi.
Pian häätkin pidettiin ja Pirttilän Paavo sai kelpo emännän.
Nyt oli Selman aika ikävä ja hän miettii ja myhähtelee entiseen tapaansa, jos joku häntä puhuttelee. Hän tavataan usein pirtissä istumassa sisarensa luona, neulous polvella.
Seurakuntaan tulee nuori pappi. Hän on korkian konsistoriumin määräämänä sinne saapunut apupapiksi. Hän ei tiedä seurakuntaan tullessansa mitään meidän oloistamme. Hän on kuitenkin mies, jonka moista harvoin nähdään — erittäin siivoluontoinen ja asiat tyystin mietiskelevä. — Jonkun aikaa seurakunnassa oltuansa tutustuu hän ystäväksi säyseiden isäntien kanssa ja saapi siten Pirttilänkin talon vierastuspaikaksensa. Hän suostuu Selman suopeaan käytökseen, sillä hän huomaa Selmassa kappaleen kaltaistansa, eikä kauan viivy, ennen kuin nuo molemmat aateksivaiset ovat tavanneet toisensa sydäntensä syvyydessä. Selma on huomannut vaikutus-alansa tahtonsa mukaiseksi ja astuu papin rouvana äitivainajansa asunnosta.
Näin on ruustinnan perhe oikealle tolalle ja onnelliseen asemaan saatettu.
Entäs Loviisa? Sellaisessa tilassa kokemattoman naisihmisen on vaikeata päättää, mikä oikeastaan olisi tehtävä, kuin Vierimän Loviisan oli isänsä kuoltua. Vierimän ukko ei ollut aivan vähissä varoissa ollut ja muutamat taisivat arvella hänen omaisuuttaan vielä suuremmaksikin. Muutamia torpanpoikia ja sotamiehiä olikin jo käynyt Loviisaa kosimassa, mutta hän ei ollut antanut vielä kenellekään selvää päätöstä. Muutoin tulivat torpan kirjat nyt laittomiksi, sillä ne kuolivat ukon kuollessa. Jotkut olivat jo käyneet Aspelan luona puhumassa torpan kirjain uudistuksesta, jos he tulisivat Loviisan kanssa naimisiin, mutta Aspela ei ollut mitään suoraa vastausta antanut. Hän tahtoi ensin kuulla Loviisan mielipiteet asiassa. Sittemmin Aspela määrättiin Loviisan holhojaksi ja siitäkin syystä tahtoi hän katsella asiaa tarkemmin. Pesäkirjoitus pidettiin Vierimällä. Aspela otti tavarat huostaansa ja Loviisa muutti myöskin Aspelaan, palvelukseen. Vesissä silmin hän jätti rakkaan kotinsa.