YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Heikinpäivä Helmikankaalla.
Meidänkin seurakunnassa on jo vähän tavaksi tullut viettää nimipäiviä pienellä kestillä. Heikinpäivänä toivotti isälleni onnea koko talon väki aikaiseen aamulla ja tuli niitä onnentoivotuksia minullekin. Kaikki toiset tervehtivät meitä molempia kädestä, mutta ruokkotyttö Kreeta Luhankoinen ei tervehtinyt isääni, vaan ainoastaan minua. Kaikki saivat kahvia ja vehnäleipää. Kreeta myöskin, mutta kun isäni huomasi, ett'ei Kreeta hänelle toivottanutkaan onnea ja sen johdosta sanoi hänelle jotakin, suuttui Kreeta ja jätti kahvin ja vehnäleivän nauttimatta.
Näkipä Kerstilän patruunakin hyväksi tulla isääni tervehtämään — se sama, joka samaan aikaan, kuin isänikin, oli ostanut talon Helmikangas-Oinoselta. Hän oli kauppias Oulusta, joka tahtoi myös viljellä maata. Ja mahtava tuo mies olikin ja rikas. Hän tuli oikein pulskissa turkeissa, välkkyvillä hevosilla ja ajoneuvoilla. Isäni palveli häntä juuri kuin Kerstilän patruuna olisi ollut hänen isäntänsä eli herransa. Minä katselin häntä juuri kuin jonkinlaatuista kummitusta, sillä hän pyöräytteli itseänsä niin aaveentapaisesti, vaikka hän muuten oli paksun paksu mies ja kolmella leu'alla varustettu. Kaikesta hänen käytöksestänsä täytyi päättää, että mies on totinen rikas, sillä hän joka toisen sanan päälle rykäsi ja katsahti ylös kattoon.
Tuli toisiakin vieraita meille: Aspela emäntinensä, Pirttilän Paavo ja hänen isänsä, Riikola emäntinensä ja molemmat isäni sisaret miehinensä.
Oli jo pilkkopimeä, kun viimeiset vieraat tulivat, ja taivaalla liikkui tähtiä, niinkuin pakkasella tavallisesti. Me kumminkaan emme tienneet pakkasesta mitään, kun istuimme lämpöisessä huoneessa. Huoneen ahtauden tähden oleskelivat emännät pirtissä äitini kanssa, sillä meillä ei ollut kuin yksi kamari omissa hoteissa, kun ruustinnalla oli kaksi.
Kerstilän patruuna näytti olevan yli kaikkein toisten vierasten, sillä hän istui pöydän päässä, pitkä piippu hampaissa. Toiset istuivat ovipielessä ja mikä missäkin totisina kuin aakkoskirjan kukot. Ainoastaan Aspela pisti väliin jonkun kokkasanan.
Isäni ja Kerstilän patruuna puhuivat keskenään Englannin kieltä, joka isältäni kävikin kappaleen sujuvammasti kuin Kerstilän patruunalta.
Minä olisin mielelläni ollut pirtissä, vaan isäni käski minun olemaan kamarissa, toimittamassa kynttilän-niistäjän tointa.
Vieraille laitettiin illallista ja kannu olutta ja viinaakin oli nautittavana. Puheita pidettiin kaikenlaisista aineista, maanviljelyksestä, maanviljelys-opistosta, karjan-hoidosta. Olut rupesi vähän kielenkantaa liikuttelemaan ja Pirttilän Paavokin, vaikka muutoin harvapuheinen, yhtyi usein puheisiin, kehoittaen pontevasti maanviljelyksen ja karjan-hoidon parantamiseen. Mutta kun hän puhui metsän istuttamisesta ja metsänhoidosta, rupesivat muutamat ukot imelästi nauramaan. Aspela vaan oli Paavon puolella ja sanoi: Metsän istuttaminen ja hoitaminen ei olisi hullumpi, kun se vaan tulisi toimeen. Metsä olisi hoidettava juuri kuin kotinen puutarha, sillä meidän toimeen-tulomme tulevaisuudessa riippuu siitä, millaisia metsämme ovat.
— Metsiäkö! huusivat tätieni miehet melkein yhteen suuhun, mitä me metsillä tehdään? Meillä kun on kerran peltoa ja niittyä. Sillä sitä eletään emmekä suinkaan voi puita syödä, eikä sahatukkia meidän metsistä kuitenkaan nouse meidän eläessä. Pitäköön tulevainen polvikunta polttopuustansa huolta, ja jos eivät pidä, niin muuttakoot sinne, missä on puita, jollei, niin paleltukoot.
Nämät kumpikin olivat juuri ne, joilla oli paraat metsät koko kylässä.
Kerstilän patruunakin yhtyi puheeseen, saatuansa ensin suurella vaivalla kaikki kolme leukaansa liikkeelle.
— Kyllähän metsät hyvät ovat ja olishan se hyvä esimerkiksi minullekin, kun olen laivojen kustantaja ja omistaja, että saisin ottaa laivan rakennuspuita omasta metsästä; mutta koivunrisujako ja aidanseiväs-puitako minä laivapuiksi ottaisin! Laivat tulevat ylen kalliiksi ja vetävät paljon rahaa. Ne tulisivat paljon halvemmaksi, jos puut saisi omasta metsästä.
— Sitten patruuna on turhaan ostanut Limingasta talon. Olisi ollut sopivampi ostaa talo jostakin Tavaskengän sydänmailta, sanoi toinen tätieni miehistä.
— Minä en usein ostakaan hyvillä rukiilla huonoja ohria, arveli patruuna, rykäisten ja katsahtaen kattoon.
— Tuntuuko puheeni ohraiselta? kysäsi tätini mies.
Kerstilän patruuna ei puhunut siihen mitään, vaan sanoi isälleni muutamia sanoja Englannin kielellä ja läksi pois.
Isäni jäi tämän jälkeen harvapuheiseksi, vastasi vaan muutamiin täydellisiin kysymyksiin. Tämän huomasivat toiset pian ja alkoivat mennä yksi toisensa perästä pois, ja myöhäinen jo olikin.
— Kyllähän on Kerstilän patruuna upeata miestä, sanoi vaarini, tultuansa sisään kamariin vierasten mentyä, — mahtaneeko hänellä olla omaa kaikki?
— Tietysti, vastasi siihen isäni.
— Mutta minä pahoin pelkään, ettei ole kaikki kultaa kuin kiiltää.
— Omaa hänellä tietysti on kaikki.
— Mahdotonta! Minä muistan, kun hän oli pieni puotipoika ja köyhä, ett'ei sen köyhempi kukaan voi olla. Minä en saa sitä päähäni, että olisi omaa kaikki.
— Kyllä hän on mies, joka sen ymmärtää, sanoi isäni ja meni talliin.
Äitini astui myöskin kamariin ja alkoi puhua Kerstilän huonosta palkollisten ruo'asta.
— Täytyyhän sitä uljuutta jostakin idartaa, virkkoi vaarini, jos ei muusta niin työväen suusta — sitä minä en ole koskaan tehnyt, juopponakaan ollessani, vaikka muita tyhmyyksiä olen kyllä tehnyt.
Tähän loppui Heikinpäivät Helmikankaalla, eikä mihinkään asiaan tullut selvää päätöstä. Kaikki asiat jäivät ajan tuomittavaksi ja aikapa se aina on asioita muodostellut.