KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Ikuinen kauppa.
Minä asuin Helmikankaan talossa, palvellen iso-enoani Aspelaa. Minulla oli hauska olo. Niinä aikoina ajattelin hyvin vähän taikka ei mitään, vaikka muutamat sanoivat minun ajattelevan liiaksikin. Tosiaan en itsekään tietänyt, kuinka oli. Lapsuuden tuttavakunta oli hajonnut eli kehittynyt, en tiedä, kuinka tuo oikein oli. Ainakin olivat he tulleet joko liian suuriksi tahi liian pieniksi ja minä mietiskelin maailman pyörähtäneen yhden liian kerran ja sen kaiken vaikuttaneen.
Aspela oli erittäin ystävällinen minua kohtaan. Hän sanoi monta kertaa hänellä olevan juteltavaa minulle. Mutta hän piti minua vaan puntarissa eikä pitkään aikaan puhunut minulle mitään salaisesta asiastansa.
Äitini asui mökissänsä ja eleli, niinkuin ennen, mutta oli melkein entistä köyhempi. Kuitenkin hän rakasti tölliänsä — se oli hänelle omatakeista, omaa tekemää, ja oma käsi-ala on ihmiselle rakkainta.
Vaarini kuoli lyhyen taudin jälkeen ja pian seurasi hänen vaimonsa, Amalia eräkäs, perässä. Niin oli hän saanut melkein unhotettuna asua perintötalossansa viimeiset aikansa ja nähdä tyttärensä miehinensä lapsinensa perikatoon korkeilta portailta joutuvan. Kaksi suurta kumousta oli hän eläissänsä nähnyt: omansa ja vävynsä. Viime aikansa oli hän elänyt uskossa Herraan. Äitini ja minä olimme melkein ainoat, jotka heitä muistivat. Äitini oli tosin saanut paljon surua maistaa, mutta kun oli kaikista päässyt, oli hänen taakkansa kevennyt.
Äidillänikin oli jotakin kielen takana, niinkuin Aspelalla, nim. minulle sanottavaa, mutta molemmat odottivat, että minä itsekin jotakin sanoisin. Minä kuitenkin ajattelin, ja tein, niinkuin ajattelin — lakkasin pois rengin virasta ja muutin äitini luokse ja aloin innolla tehdä työtä torpan hyväksi.
Eräänä päivänä sanoi äitini minulle, kun olimme niityllä: Poika minulla on ja työhön pystyvä, mutta ei ymmärrä mitään muuta. Sinä näet, että minä alan tulla vanhaksi, ja kuitenkin kulutat sinä aikaa hukkaan ja vanhennutat itsesi myös — etkö jo huomaa — — —
Minä huomasin kyllä, mitä äitini tarkoitti, mutta en ollut noillanikaan. Ja mitäpä siihen voinkaan, kun en ollut vielä mitään harkkinut.
Kuluipa tuota kuitenkin aikaa kotvasen ja minä tein tavallisuuden mukaan kirkkoreisun. Minä satuin tulemaan kirkon rappusilla Loviisaa vastaan, ja hän silmäsi niin terävästi minuun, että oikein hätkähdin. Se oli ennen Jumalan-palvelusta ja minä kysyin häneltä: Oletko käynyt hautuumaalla?
Hän oli juuri sieltä tulossa.
Minä olin juuri aikeissa sinne mennä ja pyysin häntä uudelleen tulemaan ja hän läksi seuraani.
Me kuljimme kaikkien kuolleitten tuttavaimme ja sukulaistemme haudoilla. Minä luin isäni hautataulussa kirjoituksen, jonka olin jo ennenkin lukenut ja se kuului: "Vähä ja paha on ollut minun elämäni aika, eikä ulotu minun isäini kulkemisen aikaan."
Minä ajattelin kauan noita patriarkan sanoja ja ihmettelin, että isäni oli kuollessansa määrännyt ne sanat ristillensä maalattavaksi.
Loviisa luki ne myös ja sanoi siihen: Se on oikein.
Kun olimme kulkeneet kaikki ympäri, erkanimme ja menimme kirkkoon. Loviisa meni toisesta ovesta ja minä toisesta enkä minä nähnyt häntä koko Jumalan-palveluksen aikana. Mutta kun olin kirkosta pois lähtenyt ja maantiellä kotiin menossa, saavutti minut Loviisa, ja me teimme yhdessä matkaa. Kun siinä kaikenlaisia keskustelimme, tulin minä ajatelleeksi, että Loviisa oli jakanut lähes puolen tusinaa vasikannahkoja ja oli vielä vapaa. Silloin kuin taikavoimalla heräsi minussa lapsuuden muistot uuteen eloon ja minä pyysin häntä tulemaan meillä käymään, äitini luona. Hän tuli.
Äitini säikähtyi, kun minä tulin Loviisan kanssa sisään, sillä se oli hänestä jotakin outoa. Kuitenkaan ei hän puhunut mitään, vaan käski Loviisan istumaan ja laittoi meille ruokaa ja keitti kahvia.
Minun mielestäni oli juuri kuin olisin ollut vielä lapsena ja tarinoinut Loviisan kanssa niinkuin ennen.
Enpä ollutkaan päässyt sinä päivänä näkemättä kulkemaan. Joku vanha, tarkka silmä oli vehkeeni huomannut ja se oli tuo kunnian-arvoinen ukko Aspela.
Juuri kuin olimme päivällispöydässä turvetöllissämme, astui Aspela ovesta sisään. Hän naurahti meidät nähdessään, astui suoraa pöydän luo ja antoi ensin minulle kättä, sitten Loviisalle.
— Terve teille, nuori pari! sanoi hän.
Minä en osannut virkkaa siihen paljon mitään, vastasin vaan:
— Kiitoksia paljon!
Syöntimme keskeytyi kuin keskeytyikin, sillä siinä ei ollut mitään syönnin rauhaa, kun tuo seurakunnan vanhin rupesi oikein sanoja suustansa syytämään. Loviisa väliin naurahteli ja oli suuttuvinansa Aspelalle, mutta sitäkös Aspela jouti kuuntelemaan! Hän puhui vaan ja yllytti minua ostamaan kihlasormusta.
— Kyllä sormus on ennen otettu, lausui siihen äitini, ottaen sormuksen sormestansa. Tällä sormuksella minua on aikoinani kihlattu ja sen saa minulta poika perinnöksi. Minä en enään tarvitse sitä ja luulen, ett'ei Loviisa halveksi sitä kantaa. Eikä siitä nimeäkään puutu. Onhan siinä H. H. ja luulen aivan samaksi, jos ne lukee: Heikki Huopala tai Heikki Helmikangas.
— No, helkkarin hyvä, huudahti Aspela, että Marilla on tuo sormus jälellä. Hän otti sormuksen äitini kädestä ja laskien sen minun käteeni sanoi ukko: Anna sormus hänelle, ja hän osotti sormellaan Loviisaa.
Minä pidin sormusta kädessäni kappaleen aikaa, katsoin Loviisaa silmiin ja kysyin sitten:
— Huolitko sinä tätä?
— Huolin, vastasi Loviisa, sinä olet kelpo poika. Minä olen sinusta paljon pitänyt aina ja isäni sanoi minulle usein, että sinä olet hyvä poika. Miks'en sinulta sormusta ottaisi?
Silloin oli kaupat tehty ja me olimme kihlatut. Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin ja kolmen viikon päästä vietettiin häämme Korvenpäässä.
Häissämme olivat entiset tuttavani ja vähän kylän rahvasta. Muun jutun lisäksi häissä kysäsi Aspela minulta, enkö ostaisi häneltä Helmikankaan taloa. Se miete oli kyllä mieleeni, mutta millä köyhä ostaa, kun ei ole rahaa. Minä siis vastasin hänelle, etten voinut ostaa.
Aspela naurahti siihen ja sanoi: Minä annan velaksi.
Minä mietin vähän aikaa ja päätin: Jos velaksi saan, niin sitten voin sen ottaa.
— No, saamas pitää, vastasi Aspela, sitä vastenhan sen huusinkin, ja vähä vahinko, jos et jaksa hoitaa sitä etkä isännöidä: silloin otan sen takaisin ja maksan mitä olet maan hyväksi työtä tehnyt.
Talon kaupat tehtiin. Ja minä sain vielä Aspelalta rahaakin ostaakseni elukoita ja hankkiakseni työkaluja. Se vähäinen perintö, joka Loviisalla oli, tuli myöskin samassa minun käsiini ja häiden loputtua muutin minä vaimoni ja äitini kanssa Helmikankaalle.
Olin tehnyt Loviisan kanssa ikuisen kaupan ja olin myöskin Helmikankaan isäntä; mutta iso velka niskassa ja huolta säkillinen.