NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Velan-alaisen huolet.
Nyt olin siis totisesti Helmikangas, enkä paljon muutosta huomannut talossa. Ainoastansa oli talo vähän vanhennut ja navetan uusi jatkos aidastunut, harmaantunut. Mutta kun satuin köyhyyttäni joskus muistamaan, huomasin, että navetta oli liiankin pitkä meidän kymmenelle lehmälle, sillä enempää en voinut saada. Kaksi hevosta ostin uutta. Vierimän hevonen ja kolme lehmää tekivät sen, että tallissani oli kolme hevosta ja navetassa kymmenen lehmää, siis seitsemän lehmää olin ostanut.
Kummallisia palkollisia olivat nuot Helmikankaan talon palkolliset, kun olivat vaan talossa, tulipa isännäksi kuka hyvänsä. Nyt tuli kuitenkin muutosta vähän. Antti Lehtimäki ja Tilta Kurkisuo menivät naimisiin ja muuttivat asumaan entiseen Vierimän torppaan ja Antti teki torpan kirjat minun kanssani. Minä olinkin iloinen siitä, että Vierimän torppa sai niin oivalliset asukkaat.
Matti Alalampela oli mennyt takaisin Puolangalle, mutta Lauri Mikkonen jäi vielä meille, niinkuin myös Priita Kirppanen. Aapeli Könkölä oli sotamiehenämme ja asui meillä ja sai entisen vaarin kamarin asunnoksensa. Kreeta Luhankoinen oli jo tällä aikaa kasvanut naima-ikään ja meni Aapeli Könkölän kanssa naimisiin. Vähän äkäpussi hän oli, vaan siinäpähän äkäinenkin meni, sillä hän oli muutoin jotenkin kätevä ja taitava vaimo.
Äitini puhui yhtenään turvetöllistänsä, jonka sanoi täytyvän olla kunnossa minun varaltani, jos koska rojahtaisin alas. Eikä siinä mitään kummaa ollutkaan, kun olin melkein yksinomaisesti toisen tavaran haltiana. Viisaana entisten asukasten vahingoista, päätin kuitenkin koettaa, eikö voisi mies elää ihmisiksi, antamatta toisten pettää itsensä. Siis en ensialussa ollutkaan Hooperikin äijä — oli ensin koetettava päästä vapaaksi velasta.
Kaikki teimme työtä, niin että rutisi — usein tuli sitä liiaksikin tehdyksi. Niin esimerkiksi niittäessä, sillä monta kertaa tapahtui, että niitin veren sylkemiseen asti. En olisi tahtonut olla itseni murhaaja yhtä vähän kuin toistenkaan, enkä pakoittanut ketään tekemään työtä yli voimansa. Naisia armahdin minä enemmänkin kuin miehiä ja käskin heidän usein levähtämään. Mutta he — lepäsivätkö? eikö mitä! — minua vähän suututti, he tahtoivat riehua, niinkuin minäkin, niin että minun täyttyi jäädä monta kertaa itse seisomaan, että hekin seisoisivat, sillä pelkäsin heidän liiallisesta ponnistuksesta vahingoittuvan.
Viisi vuotta kesti, ennenkuin sain vakuutuksen, että jotakin tulee minun talonpidostani. Tosin ei velka vielä ollut suoritettu, mutta olin sitäkin kuitenkin jo osan maksanut. Talo oli muutoin jo tyhjää etevämpi. Lehmien luku oli noussut viiteenkymmeneen niinkuin isäni aikana ja huoneitakin olin lisännyt, rakentamalla tuulimyllyn, joka oli erittäin tarpeellinen talossa.
Huolista huolimatta olin muiden mukana ottanut osaa kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Olin etunenässä ollut osallinen nuorison nousevan opetuksessa sunnuntaikoulua pitämällä. Olin sen ohessa lahjoittanut joukon kirjoja lainakirjaston aluksi ja pidin sitä noin vuoden aikaa ensin kotonani. Aspela auttoi myöskin asiaa ja osti siihen kirjoja ja niin saatiin yksituumaisesti 200 nidosta kirjastoon. Tosin oli se vielä mitättömän pieni kirjasto, mutta alku oli tehty.
Jollei minulla olisi ollut niin oivallinen ja toimellinen vaimo kuin Loviisa, niin luulen, että olisin monta kertaa taakkani alla vaipunut, sillä niin äkkiä, niin isosti tyhjästä nousta on vaikeata. Äitini oli myöskin se muori, joka kyllä ei säästänyt vaivojansa.
Perheemme oli viisivuotisen avioliittomme aikana lisääntynyt kahdella tyttärellä. Minä olin onnellinen ja taisin sanoa, että vaimoni on oikea kodon sydän.
Pirttilän Paavo oli hyvä ystäväni, niinkuin ennenkin, ja neuvoi minulle monta asiaa maan uuden-aikaisessa viljelyksessä. Vuoroviljely pantiin meillä niinkuin Pirttilässäkin toimeen ja minä rupesin käyttämään sala-ojiakin. Hankinpa luujauhojakin koetteeksi ja Guanoa hankin myös, pelloille levittääkseni. Minä toimitin rautaisen kääntö-auran, viskuukoneen, silppukoneen, ja kaikenlaista minä puuhasin, vaikk'ei varanikaan tahtoneet riittää. Mutta pianpa maksoi mäki velkansa ja minä rupesin saamaan hyviä vuosia, kun toiset rinnallani saivat huonoja, ja ne alkoivat vähitellen nuottiani kannattaa.
Voin valmistuksesta sain minä, niinkuin Aspelakin, hyvät rahat ja loistavat kiitokset. Pirttilälle ne tietysti oikeastaan tulivat, hän kun oli neuvot antanut. Jopa olin tavasta niin innossani, että ai'oin lähteä maanviljelys-opistoon, mutta ei siitä kuitenkaan sen enempää tullut, sillä eihän minun sopinut jättää taloani häviämään ja perhettäni turvattomaksi.
Pää-asia onkin, että itsekukin mies pitää perheestänsä ennen kaikkia huolta, sillä niinhän valtakunnan onni ja toimeen tulo on parhain turvattu. Se onkin huolimattomuus perheen hoitamisessa, joka etupäässä hämmentää onnellisuuden ja kurjuutta lisää.