KAHDEKSAS LUKU.
Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!
Seuraavana päivänä tuli Munkkiniemen rouva kääsyillä ja renki toisella hevosella, jonka perässä oli kärryt ja kärryissä Elsan arkku. Elsa, nähtyänsä kyökin akkunasta, että hänen arkkunsa on rattailla, juoksi suoraa päätä pihalle ja alkoi auttaa rengin kanssa arkkua sisälle. Mamseli ei ollut huomannut kadunpuoleisesta akkunasta vierasten tuloa ja kun ei hänellä pihalle päin ollut muuta akkunaa, kuin kyökin, niin ei hän tiennyt asiasta mitään. Hän sattumalta joutui tulemaan porstuaan ja näki äkkiä edessänsä sisaren, Elsan, rengin ja arkun porstuassa.
"Mitä joukkokuntaa te olette?" kysyi mamseli.
"Kyllä sen kuulee, että vanhoja piikoja täällä asuu, kun ei tunne omaa sisartaan", sanoi rouva naurahtaen.
"Sehän on tämän maailman tapa", vastasi mamseli.
"Ei suinkaan se nyt mitenkään sovi, että maailman tapa niin tarttuu papin tyttäreen."
"Niinpä papin, no, jaa, mihinkäs tuo arkku nyt sovitetaan?"
Munkkiniemen rouva katsahti hieman äkäisesti Elsaan, kun kuuli sisarensa lausuvan isästänsä tuon halveksivan lauseen "niinpä papin".
"Arvostellaanko täällä jo pappejakin?"
Mamseli mutisti suutansa ja silmäniskulla huomautti, ett'ei sopinut rengin kuulten keskustelua jatkaa, ja osoitti rengin ja Elsan viemään arkkua ylös vinnille.
"Ole hyvä ja astu sisään!"
Rouva ja mamseli menivät kamariin.
"Miltäs uusi piika näyttää?"
"Kyllä siitä kalu tulee."
"Se on siinä uskonnollisessa puuhassa niin kovasti. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin ei se olis niin nuorella tytöllä oikein paikallaan. Mielestäni on pilalla koko tyttö."
"Siinäpä seistään", sanoi mamseli, seisoen keskellä kamarin laattiaa, terävästi katsoen silmiin sisartaan. "Jos meidän isä ei olisi soittanut puukelloa sen sijaan kuin hänen piti hengellisesti saarnata, niin et sinä sanoisi minulle tuolla tavalla tänä päivänä. Etkö sinä tiedä, että 'lasten on Jumalan valtakunta'?"
Munkkiniemen rouva oli saanut vastauksen ja sen omalta sisareltansa — vastauksen, jota hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa saavansa. Hän ei muistanut riisua sadekappaansakaan, vaan istahti ensimmäiselle tuolille, mikä eteen sattui. Rinta löi, päässä jyski, korvissa humisi, ja sanat sisaren huulilta omasta rakkaasta etevälahjaisesta isävainajasta. "Puukellon soittoa hengellisen saarnan edestä. Oliko se mahdollista? Huusihan isä tosin kuollessaan, että hän on taluttanut sieluja kadotuksen kuiluun ja helvettiin, vaan vakuuttihan lääkäri, että se on hermo- ja aivohäiriötä. Kuinka se on mahdollistakaan? Ei, hyvä Jumala! jos kerran taivasta on olemassa niin siellä varmaan, aivan varmaan, isälläni on asuin-sijansa."
Mamseli näki, että sisar oli säikähtänyt ja että hänen huulensa hiljaa liikkuivat; kuitenkaan ei hänen suustansa mitään kuulunut.
"Mitä sinä oikein luulet nyt miettiväs?" kysyi mamseli. "Kuinka sinä rohkenet mennä tekemään johtopäätöksiä luojan töistä? Ja ollessasi papin tytär, mennä sanomaan lapsen pilalla olevan yksinkertaisen uskonsa ja jumalisuutensa tähden. Sinä tiedät, ett'ei minullakaan ole mitään omatakeista eikä varmaa uskonnollista kantaa, vaan en sittenkään noin jumalattomia päätelmiä voi tehdä, sillä siitä soimaisi minua luntonikin."
"Älä nyt noin tuimasti minua tuomitse, jos tuon nyt sanoin, sillä en siinä ennättänyt tuntoani kuulustella; se tuli vaan pikemmin tottumuksesta. Sinä hyvä siskoni muistat, että isävainajamme halveksi kaikkea lahkolaisuutta ja kerettiä ja muistan hänen monesti toruneen piikojammekin, jos jotain sellaista yrittelivät. Onko tytössä lahkoa, kerettiä tai kirkon uskoa, on minulle tietämätöntä, vaan minusta on vakaumukseni mukaan hyvin tukalaa elää sellaisten ihmisten kanssa, jotka yhtenään puhuvat ja ajattelevat taivaallisia ja unhottavat maalliset askareensa."
"Sellainen vakaumus on suoraa jumalattomuutta."
Samassa astui Elsa huoneesen ja sanoi:
"Minä asetin arkkuni siihen sen vanhan hyllyn viereen lähelle akkunaa vinnissä. Ei suinkaan se pahasti tehty ollut, mamseli?"
"Ei, mitäs sillä väliä on, jos se suittaisi nyt tiellä olla, niin saattaahan sitä perästäkinpäin siirrellä."
"Kylä minun täytyy myöntää, että jumalinenkin saattaa olla toimellinen.
Minusta näyttää tuo tyttö olevan oivallisen piian alku", sanoi rouva
Elsan mentyä.
"Se ajatus sinun on välttämättä pois heittäminen, sillä mitäs estettä jumalisuus toimille tekee ja entäs rehellisyys, joka on niin tärkeää ja tarpeellista tavaraa." Mamseli mietti hetkisen ja ei näyttänyt oikein löytävän keinoa millä saada kääntymään juttua toiselle tolalle. "Sanoin pois heittäminen, nimittäin turhat ennakkoluulot ja, mitkä pahimmat, kristittyin halveksimiset — ja sinun tulee edellä kaikkea saada uusi vakaumus, semmoinen, joka on jonkunlaisessa sopusoinnussa sen nimityksen kanssa, että olet papin tytär. Sinun tulee koettaa vähän asettua noudattamaan sen Herran tahtoa, jonka sanansaattaja ja pappi isämme oli tai kumminkin luulotteli olevansa. Mutta ettemme rasittaisi päätämme liian pitkällä yhtäkkisellä tutkimisella paljaan henkien valtakunnan ja sen perustuslakien suhteen, esittelen, että sen sijaan ikäänkuin välityöksi ottaisimme erään tähän maailmaan ja maahan kuuluvan käytännöllisen asian ja koettaisimme tehdä jotakin erään köyhän lesken eduksi, joka juuri ei jumalisuuden harjoituksilla eikä erinomaisilla muilla menoillakaan ole esiintynyt, vaan on muuten suuressa avun tarpeessa ja on eräs tuttavamme vanhemmilta, se tahtoo sanoa isäni virkavallan mahtavuuden ajoilta."
"Kuka se on?"
"Sinä muistat lähellä pappilaa maantien haarassa mäellä talon; rustholli se oli, vaan sille isännälle kuului niitä kolmekin. Sinä muistat, sen takaan, vallan hyvin myöskin erään komean tyttären mainitusta kartanosta nimeltä Heleena, tekee mieleni sanoa ihana Heleena. Emmekö monta kertaa hänen kauneuttansa kadehtineet? Mutta niinkuin kadehtimisemme olis ollut erittäin tehoisa, on raukan muoto surkastunut. Muuttunut on muoto, muuttunut onnikin. Hän ihmissilmäin edessä parhaan kukoistuksensa aikana oli onnensa kukkuloilla ja olisi sitä vieläkin, joll'ei olisi saanut kurjan kunnotonta juomaria, viinan särpijää mieheksensä. Nyt hän makaa täkäläisessä sairaalassa eikä olisi sielläkään, tuskin koko elävitten luvussa, jos ei minun pikku piikani olisi häntä auttanut."
"Eikö hän ollut mielestäsi tarpeiksi ylpeä? Etkö näe että hänen ylpeydestänsä on seurannut kosto? Pitääkö sinun, eli onko sinua valtuutettu lieventämään Jumalan hänelle määräämää rangaistusta?"
"No, sinä tulet, kuta enemmän me tässä keskustelemme, aina ankarammaksi ja ymmärtämättömämmäksi. Jumala oli hänelle silloin jo lieventänyt tuon nuoruudessaan tekemän tuhmuuden rangaistuksen, kun hän lähetti Elsan häntä hoitamaan ja hänen tienvarrelle nääntyvää poikaansa ruokkimaan ja holhomaan. Siinä missä oli Elsan, on minunkin valtakirjani."
"Minkä minä hänelle osaan? Pitääkö minun hoitaman toisen pitäjäläistä?"
"Antanemme sen asian olla; minusta näyttää kun asia ei paraneisi puheistamme. Keskustelu tässä näkyy saaneen surkean käänteen. Sinun edessäsi ei ole pyhää vanha tuttavuuskaan! Sinun kaikki kaikkesi on Munkkiniemen uhkea herraskartano, miehesi ja sen rikkaudet. Mutta ennenkuin lopetan tykkänään puheen näistä aineista, kysyn: mihinkä joutuu ja kenelle tästälähin kuuluu Elsan äitiin Leski-Annan mökki Munkkiniemen niityn laidassa?"
"Siihen on minun perin keveätä vastata, kun hyvin tiedän, että mökki on meidän omaisuuttamme. Mieheni sen antoi vanhoista aineista rakentaa ja erityisellä luvalla on se kuulunut Leski-Annalle hänen kuolemaansa asti. Kuolema on rikkonut kaupat, kontrahdit ja lupaukset. Mökki kuuluu meille siksi, kunnes mieheni joko antaa sen jollekin toiselle tai hajoittaa rähjän polttopuiksi. Mitä irtainta mökin sisällä lieneekin, se kuuluu Annan perilliselle, hänen tyttärellensä Elsalle."
"Oikein! se on perin hyvä, että saan tietää! Kun nyt kotiisi menet, niin ole hyvä ja sano miehellesi, että jos Munkkiniemen metsässä ei enään ole muuta polttopuuta niin polttakoon heti ensimmäisenä tätä seuraavana päivänä Leski-Annan mökin. Toiseksi, jos miehelläsi on yhtäpitävät mielipiteet sisareni mielipiteiden kanssa, niin sano hänelle hyvin paljon terveisiä mamseli Eveliinalta, että hän tekee viisaimmin, jos ei milloinkaan enään siihen mökkiin pane vanhoja palvelijoitansa puutteisin kuolemaan. Klara! Klara! Muista että sisaresi sanoi sen."
"Kiitos! Kyllä sanotaan, mutta minä en ole täysin tyytyväinen tänä päivänä mamseli Eveliinan huonosti valittuun rippisaarnaan. Sinä puhut juuri kuin olisit ollut katsomassa, kuinka me vanhoja palvelijoitamme puutteisin tapamme."
"Odota! Vaikene! Minä kutsun Elsan. — Elsa! tule tänne!"
Elsa tuli, hyvin hämillään kiireestä käskystä.
"Sano nyt Elsa suusi puhtaaksi. Olisitteko eläneet äitisi sairauden aikana Munkkiniemestä annetulla avulla ilman ett'ei sinun tarvinnut raastaa, tehdä luutia ja kantaa kaupaksi kaupunkiin? Lähetettiinkö talon puolesta kertaakaan lääkäriä hakemaan?"
Elsa lensi kasvoiltansa punaiseksi, jotta korvanlehdistäkin luuli veren tippuvan. Munkkiniemen rouva nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Kireäksi näytti käyvän asia molemmille. Elsa aukaisi suunsa:
"Munkkiniemestä annetulla avulla! Saan kyllä nöyrimmästi kiittää rouvaa avusta! Vähäinenkin apu tarpeessa on apua sekin. Mutta elää sillä, on ero niinkuin yöllä on päivästä. Äitini pitkään sairauteen nähden olisi sillä avulla elänyt hiiret, vaan ei ihmiset. Lääkärin kustansin ja hankin minä. Mitä muuten siihen tulee, ei heidän ollut velvollisuuskaan meitä, kumminkaan minua elättää, sillä isäni niin hyvin kuin äitinikin olivat palvelusajaltansa saaneet suostutun palkkansa."
"Hiiretkö? Kuinka sanoi?" sanoi Munkkiniemen rouva.
"Hiiret, minä sanoin ja puheistani vastaan!"
"Puheestasi kyllä voit vastata, sitä en menekään valheeksi takamaan, sillä minä luotan rehellisyyteesi aivan täydellisesti. Mutta siinä asiassa on eräs mutka, johon ei ole minun syytäni muuta kuin puoleksi. Minä kyllä olen käskenyt viedä maitoakin joka aamu. Eikö sitä tuotu?
"Joka sunnuntai-aamu puoli tuoppia", vastasi Elsa.
"Vai niin, no, siinä on vika, joka ei ole minun tahdostani. Se on minun syyni, ett'en vienyt itse; minä kyllä olen käskenyt, vaan se on mennyt toista tietä. Nyt ei auta muu kuin minun täytyy eroittaa kyökkipiika palveluksestani tänäpäivänä."
"Sitä en tahdo, älkää herran tähden!"
"Kuinka niin? Eikö syypää tarvitse saada ansaitsemaansa rangaistusta?
No, voitko sanoa, että äiti kuoli varsinaisesti puutteisin?"
"Sitä ei hän tehnyt, sillä minä Jumalan avulla voin hankkia mitä vähäisen säästömme lisäksi tarvittiin."
"Jos ei keittäjämme ole äitisi hengestä vastaava, ja hänellä ehkä on lieventäviä asianhaaroja olemassa, silloin pysyköön paikassa, mutta sinulle maksakoon kaiken, minkä hän on sinun suustasi pois myynyt ja varastanut."
"Käyttäkää armahtamis-oikeuttanne katalaa kohtaan niin pitkälle, kuin sitä vaan riittää. Hän ehkä katuu ja parantaa itsensä."
"Jätä hänet Elsan rangaistavaksi!" sanoi mamseli.
"Kyllä hän sitten liian helpolla pääsee. Minuun nähden jääköön vaan!"
Siihen loppui keskustelu ja rouva suoriutui kotimatkalle.