SEITSEMÄS LUKU.
Mutta annas olla, minä tunnen hänet.
Elsa ja Matti kulkivat siihen asti, kuin tuli kadun kulma, josta Matin oli alkaminen pitkä matkansa Kirkkonummelle. Kauvan seurasi Elsa silmillänsä Mattia, kun hän astuskeli, tuo perin pieni poika, kadun laitaa pää alas painuneena. Pian Elsa siitä sitten kotiinsa pyörähti ja meni kyökkiinsä. Mamseli, kuultuansa kyökkiin ihmisen tulleen, riensi katsomaan.
"No, kuinka siellä sairas oli?"
"Paranemaan päin luuli olevansa."
"Selitäpäs minulle oikein, mikä ja mistä se sairas on?"
"Minä en oikein itsekään tiedä hänen perijuurtansa, sen vaan tiedän, että Kirkkonummella hän asuu pahanpäiväisessä mökkirähjässä, ei paljon paremmassa kuin meidän siellä Munkkiniemessä. Sen sain siellä ollessani sivulta kuulla, että hän oli ollut varakas aikoinaan ja että hän oli joutunut häviöön ja köyhyyteen juomarin miehen kautta."
"Mikä hänen nimensä mahtaa olla?"
"Sukunimen kuulinhan minä, mutt'en muista; ristinimi on Heleena."
"Heleena! mutta annas olla, minä tunnen hänet. Saako sinne sairaalaan vielä mennä?"
"Kyllä kait."
"Minä tahdon heti mennä häntä katsomaan!"
Samassa pyörähti mamseli kamariin ja pisti kapan yllensä ja hatun päähänsä.
"Tule mukana, Elsa!" sanoi hän mennessään.
Emäntä seisoi pihalla, kun mamseli lukitsi porstuan ovea.
"Minnekkä nyt mamseli lähtee?" kysyi emäntä.
"Kuinka niin? Onko siinä lähdössäni jotain erinomaista?"
"Ei muuta kuin vaan näyttää niin kiire mamselilla olevan."
"Menen katsomaan lasarettiin yhtä ihmistä, olisiko se vanhoja tuttaviani."
Kun menivät portista kadulle, sanoi mamseli:
"Se nyt vasta on kyselijä, tuo emäntä. Hän on muuten hyvä ämmä, vaan älä kiireesti lähde mihinkään, muuten saat selittää minne matka pitää."
Ripein askelin, melkein juosten, menivät mamseli ja Elsa sairaalaan.
Pihalla tuli hoitajatar heille vastaan.
"Mamselikin tulee tänne. Ketä te etsitte?"
"Mikä sen muijan nimi on, joka tään tytön tuttavana täällä rintatautia sairastaa?"
"Minä en muista, vaan saattehan kuulla häneltä itseltään. Vie tyttö mamselia sinne — avain on ovessa, kyllähän sinä osaat."
"Kiitoksia!" sanoi mamseli ja seurasi tyttöä kamariin.
Elsa astui edellä ja mamseli perässä sairashuoneeseen; outo haju pisti nenään heidän sisään astuessa.
Molempien silmät kääntyivät juuri äsken kuolleesen ihmiseen.
"Voi hyvä mamseli! Mummo on kuollut!"
Mamseli seisoi vähän hämillään, eikä vastannut mitään, nyykäytti vaan vähän päätään.
"Mitä, onko mummo kuollut?" kysyi Heleena sängystään toisella puolen huonetta, nousten samalla istumaan. "Mitä minun silmäni näkevät? Mamseli Eveliina täällä!"
"Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus", sanoi mamseli ja juoksujalassa läheni vuodetta.
"Oletteko te Elsan emäntä?"
"Olen."
"Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin viimein mamselin näin."
"Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan yksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän minä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että sattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen."
"Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina kuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää. Olinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut joka askeleella", sanoi Heleena itkussa suin.
"Jaa", sanoi mamseli. "Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden ohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis juuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin näyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin ei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä suureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?"
"Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin perhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin, vaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän joi ja hävitti kaikki."
"Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme poistua. Mutta milloin tuo poisviedään?" sanoi mamseli, tarkoittaen kuolleen mummon ruumista.
"Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on kuollut", sanoi Heleena.
"Hyvästi nyt Heleena! Minä tulen toisen kerran; en tahdo väsyttää teidän heikkoja voimianne ylen määrin. Tulkaa terveeksi! sitä toivottaa vanha ystävänne, ja käykää meillä, kun ikään vaan sen verran paranette."
Heleena hyvin liikutettuna puristi mamselin kättä ja sanoi:
"Kiitän sydämestäni teitä, että tulitte minua katsomaan. Mamseli on ainoa, joka enään pitää minua ihmisenä. Kaikki on minun hyljänneet; kun loppui rikkaus niin loppui myöskin tuttavuus siihen patuiseen paikkaan. Mitä taas tuohon Elsaan tulee, se pieni enkeli, muulla nimellä ei häntä voi nimittää, on minulle toimittanut jumalallisen sallimuksen kautta tään kaiken avun ja hyvyyden; hän on suorastaan pelastanut meidät molemmat puutteisin kuolemasta, nimittäin poikani ja minun."
Viimeistä lausetta sanoessaan tahtoi itku voittaa.
"Kyllä vielä kaikki hyväksi tulee!" lohdutti mamseli, ja niin läksivät he sairashuoneesta.
Kotimatkalla ei mamseli puhunut mitään Elsalle eikä vähään aikaan kotonakaan; hän näytti vallan mietteisinsä vaipuneen. Elsa luuli tehneensä suuren pahan, kun oli Heleenan asiassa toiminut. Nähtyänsä mamselin niin hiljaisena ja miettivänä ei hän uskaltanut häneltä mitään kysyä, ei edes mitä illalliseksi laitetaan. Hän luuli mamselin närkästyneen siitä kun Heleena sanoi Elsaa enkeliksi ja hänen vaan piti tavallisena ihmisenä. "Enkeli! mikä enkeli minä olen? Voi kun se Heleena-eukko on olematon niissä puheissaan", sanoi itsekseen kyökissä Elsa.
Vihdoin tuli mamselikin kyökkiin ja näytti itkeneeltä. Hän istahti kyökin pöydän päähän ja alkoi kutoa sukkaa.
"Elsa, laita teetä tulelle!" sanoi hän tehden työtänsä. Elsan hääriessä hellin luona alkoi mamseli puhua:
"Voi hyvä Isä kuitenkin Heleena parkaa! kyllä on muoto muuttunut. Hän oli vähän komea tyttö, kaunis, rikas, ja itsestänsä pitäväinen. Arvaathan kolmen rusthollin tytär. Jaa, kyllä siinä oli tyttö. Hän oli meidän lähimmäinen naapuri. Asia näet oli seuraava: Me olimme pappilan väkeä. Isäni oli kirkkoherrana samassa seurakunnassa ja meidän puustellista oli vaan kivenheitto matkaa siihen maankuuluun ja uhkeaan rustholliin, jonka rikkaudet kehuttiin olevan loppumattomat. Vanhukset eli isäntä ja emäntä eivät olleet mitään erinomaisen isollisia eikä pojatkaan, mutta kyllä tyttäret. Ei sen puolesta, että tää Heleena mikään pahan kiskoinen ylpeä olisi ollut, ei, päinvastoin, mutta enemmin naurettavan komeilija. Se nyt taisi olla osaksi syystä siitäkin, kun hän oli niin tavattoman kaunis, että moni herrasihminen, minä muiden mukana, olin kateellinen hänen somaa vartaloansa ja hienon hienoa hipiäänsä. Toinen Liisa niminen tyttö oli ylpeä myöskin, mutta ei niin kaunis, vaan sen sijaan kylän kuulu tavattoman häijyytensä vuoksi. Mutta armias kun se naimisiin tuli, siitäkös toimen emäntä kuuluu tulleen; piti talonsa ja kuuluu rikkaana olevan tänäkin päivänä. Vaan hän asuu kaukana Hämeen maassa, jonne hän naiduksi tuli."
"Rikkaana!" sanoi Elsa aivan ihmeissään. "Onko sillä ihmisellä sydäntä ensinkään. Että, vaikka olis kuinka häijy, niin auttaa hänen kuitenkin pitäisi ainoata sisartaan, kun tietää puutteessa olevan."
"Niin Elsa sanoo, mutta sinä olet lapsi etkä vielä käsitä tään maailman menoa. Etkö sinä, kun lukevainen olet, ole veisannut virressä: 'Ystävist' älä ihastu, sillä veljein väli rikkoontuu.' Mitä siinä on sanottu veljestä, voidaan myöskin sanoa sisaresta. Se ei ihmekään ole, jos ei sisar, joka asuu kaukana Hämeessä, mitä hänen hyväkseen tekisikään, sillä tuskin hän niin varmaan tietääkään näin kurjasti asiain olevan, maalaiset kun eivät paljoakaan kirjevaihtoa käytä, vaan ennemmin menevät itse asiansa toimittamaan. Mutta veljet, se minusta on ihme ja kumma! kun he kaikki asuvat samassa pitäjässä ja tietävät hänen onnettoman tilansa ja myöskin sen, ett'ei hän itse ole syypää köyhyyteensä, vaan ainoastaan miesvainaja. Auttaisivat edes sisartaan, mutta siinäpä seisotaan, jokos auttavat? eikös auttaneetkin? Semmoisia ne ovat ihmiset; ei ne häntä edes sisarekseen tunnusta, sitä vähemmin että veisivät onnettomalle leivän pahan, ne hävyttömät. — Kohota Elsa kantta, ett'ei kuohu niin paljon vettä joutavasti hellin päälle!"
"Ai! kun ma niin uskoon kuuntelin."
"Jos minulla olis varaa, niin minä kiusallakin, ihan veljien harmiksi, laittaisin Heleenan asumaan kaupunkiin. Antaispa nähdä, eikö veljet joskus vierainakin kävis, kun hän vaan täällä alkais jotakuinkin hyvin voida. Vaan jos niin olis ja se siksi tulis että minä sattuisin siihen, niin sanoa mäläyttäisin minä päin naamaa jotta joko kelpaa nyt vierastella veljien, kun muut ihmiset, vennon vieraat, ensin auttavat pahimmasta pukamasta läpi."
"Vai mamseli on rovastin tytär."
"Niin olen, kuinka niin?"
"Oliko mamselin isä hyvä saarnamies?"
"Mitä taivaallisia sinä nyt rupeat kyselemään?"
"Muuten vaan kysyin."
"Siinä tietysti tuossa kysymyksessä on jotain alla. Siitä on varmaankin äitivainajas tai joku muu jotain puhunut."
"Ei puhunut äiti eikä kukaan muukaan, minä kysyn sitä aivan itsestäni ja perin hyvässä tarkoituksessa."
"Niin, kysyppä missä mielessä hyvänsä, kyllähän tuon uskon, että rehellinen olet. Isäni saarnaa kuuntelivat kirkon seinät mielellänsä. Nimeä kantaa sen ristimät lapset, yhdessä asuvat vihkimänsä pariskunnat, jos eivät itsestään riitele ja erkane. Haudassa makaavat ne kuolleet, jotka ukko hautaan siunasi ja haudassa hän itsekin. Mutta saarnat, ne olivat enemmin kirkon seiniä varten kai aivotutkin ja seinät sitä kuuntelikin, vaikka kyllä kirkossa väkeä oli usein tungokseenkin, mutta seiniä ne olivat ne ihmisetkin."
"Hän oli siis aivan suruton pappi."
"Niinkuin lahopuu."
"Hän oli muuten lahjakas, hyvä ulosanto."
"Niin pontevasti saarnaavat yhdet sadasta, ja ääni semmoinen, jotta kirkon seinät tärisivät."
"Hengetön saarna on kuin puukellon soitto."
"Se on tosi, mutta kaadappas sitä teetä nyt kuppiin, muuten tässä tulee meistäkin paljaita puukellon soittajia ja vielä päälliseksi sellaisia, joita kutsutaan Naakaksi. Hyvinpä rupeaa haukotuttamaan."
Elsa kaatoi teetä ja mamseli joi kolme kuppia.
"Hyvää se onkin! Nyt on sinun vuorosi!"
Elsakin joi, mutta ainoastansa kolme suuntäyttä, sitten hän kaatoi loput ämpäriin.
"He, he, he, miksikä sinä sen ämpäriin kaasit?"
"Silakkaapa tässä tuntuu mieli tekevän", sanoi Elsa tunkien kaloja suuhunsa ja seisoen kyökin kaapin edessä.
"No, kyllä tässä osaan minäkin silakan kimppuun käydä", sanoi mamseli, mennen hänkin kaapin luo.