KAHDESKOLMATTA LUKU.
Eräs velvollisuus.
Kun menijät olivat kadonneet ja Matti yksikseen jäänyt, tirkisteli hän ukon tölliä kauvan aikaa ja pistäytyi mummon pihaan. Pihalla odotti mummo, ja kun Matti viimeinkin tuli, menivät he molemmin sisälle.
Kun he molemmat olivat istuneet, kysyi mummo:
"Kuinkas nyt oikein teemme, muutatko sinä pois suutarilta, vai jäät sinne?"
"Muutan minä, jos vaan pääsen."
"Mieluummin minäkin sen näen, että sinä tulet tähän naapuriksi, ja elät vanhan taitavan ukon kanssa, sillä minä olen hänestä kuullut kerrottavan paljasta hyvää. Omat lapsensa on hän kasvattanut kunnon ihmisiksi, jopa siihen määrään että ovat voineet kohota merikapteeneiksi, joka on hyvin tärkeä sekä arvoaste että elinkeino merikaupungissa asuvalle miehelle. Että sinä tulet ukon hoimeniin ja niin lähelle minua, saan minä silmilläni seurata sinun elintapaasi ja, jos mahdollisesti sinussa alkaisi ilmestyä kaupunkilaispoikien pahoja oireita, kohta ankaralla kädellä niitä sinusta pois karsia. Sinulla on hyvä iso-täti, mutta muista myöskin, että se sama täti on kaikessa tapauksessa kohtuudella ankarakin, ja kun sinulla ei ole vanhempia, täytyy minun ottaa äidin velvollisuus sinun ylitsesi. Lähdemmekö nyt suutarille?" laususkeli mummo.
Matti myönsi, että häneen nähden kyllä voipi mummo tulla yhdessä suutarille, mutta varoitti mummoa mitään äkäisyyden oireita näyttämästä.
Mummo naurahti ja alkoi lähteä. Porstuan ovi lukittiin ja kulettiin kalastajan talon sivuitse. Melkein ääneti astuivat he oikotietä yli kallioiden, sitten ohjaten kulkunsa Töölön eli Espoon tullia kohden. Mainitulle tullille vievän kadun eli nykyisen Länsi-Henrikinkadun varrella asui Matin oppimestari, puusta rakennetussa talossa. Talo oli uusi ja komea, vieläpä kauniiksi maalattu, enin kuitenkin pisti silmiin talon kaunis portti. Niin mummo kuin Mattikin olivat siitä portista edestakaisin monta kertaa kulkeneet, vaan ei Mattikaan, vaikka jo kauvan aikaa oli asunut talossa, ollut sitä niin tarkanneeksi tullut, kun nyt, hetkellä jolloin hänen oli siitä talosta eroaminen. Mummoakin alkoi arveluttaa mitenkä alkaisi jutun mestarin kanssa ja pysytteliin portin ulkopuolella. Matti nojasi selkänsä portin pielusta vasten ja hetkisen siinä alapäisenä seisottuansa alkoi hyräillä:
"Pois mun täytyy lähteä
Ja hyvä talo jättää!"
Mummo katsoi pitkään Mattia ja sanoi:
"Niinkö rupeaa haastattamaan?"
Matti ei virkkanut mitään ja viimeinkin mentiin sisälle verstashuoneesen.
Täällä oli paljon suutarintiskiä ja istuinrumpuja sekä sänkyjä. Väkeä ei ollut sanottavasti kotosalla, ainoastaan pari oppipoikaa loikoili sängyssä ja yhden tiskin ääressä istui juopunut kisälli ja häntä vastapäätä eräs isonlainen oppipoika. Kisälli nukkui ja väliin torahti jotakin pojalle; sen verran kuin hänen puheestaan selkoa sai, voi huomata että hän oli kovassa rahapulassa ja tahtoi pojalta rahaa lainaksi, arvatenkin luuli hän olevansa vielä liian vähän juovuksissa. Matti meni omalle paikalleen ja istui rummulleen, mummo meni hänen perässään ja istui Matin viereen. Tuo juopunut sälli nosti päätään ja raotti silmiään. Huomattuaan Matin alkoi hän karjua:
"Oletko nyt kotona roisto? Missä sinä juoksentelet?"
Mummon kasvot lensivät punaisiksi, ja hän yritti aukaista suunsa, mutta jätti sanomatta, kun Matti mutisti suutaan merkiksi, ettei maksa asia puhumisen vaivaa.
Sälli, nähtyänsä ettei Matti häneen mitään huomiota kääntänyt, nousi ylös rummultaan ja astui askelta pari — mutta — putosi alas, vaan ei alemmas kuin permannolle. Siinä selällään hän pureskeli hampaitaan ja sanoi:
"Nyt tietäkääs pojan penikat se, — se — se — se, että minä, joka olen herra ja sälli, niin, te tiedätte kuinka korkea-arvoinen herra minä olen, ja nyt minä vasta tapankin ihmisiä!"
Tähän aikaa kerrottuaan "minä tapan ihmisiä", vaipui hän uneen ja alkoi kuorsata.
"Herra on siinäkin paikassa", sanoi mummo.
"Aatu, onko mestari kotona?" kysyi Matti siltä pojalta joka juopuneen sällin kanssa oli istunut.
"Kyllä minä luulen että hän on kotona!" vastasi poika.
Mummo meni verstaasta kamariin, jota käytettiin työnjohtohuoneena. Huoneen seinät olivat yltympärinsä lesteillä kaunistetut ja siinä oli työnjohtajan pöytä. Ovi oli raollaan sitä seuraavaan huoneesen, jossa mestari istui soututuolissa pitkä piippu hampaissa. Mummo astui huoneesen ja kumarsi.
Matti jäi toiseen huoneesen.
"Mitäs mummolla olisi asiaa?" kysyi mestari.
"Minä vaan tulin puhumaan tuosta Matista."
"Matista! Mitä puhumista siitä nyt on?"
"Eiköhän mestari laskisi sitä pois!"
"No, eipä juuri, onhan se sukkela juoksupoika ja kyllä siitä suutarikin tulee, kunhan nyt vähän vaurastuu."
"Niin, vaan", sanoi mummo.
"Mitä niin?"
"Pelkään, että poika oppii juopoksi!"
"Voi hän senkin tehdä, sillä ainapa se paha on tarttumassa, mutta nähkääs, muori hyvä, kyllä sitä voipi muuallakin juopoksi oppia."
"Suutarit ovat järjestään kaikki juoppoja", sanoi mummo.
"Olenko minäkin?"
"Kyllä mestarikin ryyppää, kyllä minä sen tiedän, vaan enhän minä nyt sitä sano, että niin taitamattomasti, kuin tuo muudan ihmisten tappaja, joka verstaan permannolla makaa!"
"Kyllä minä arvaan, kuka siellä makaa, vaan juuri hän ei tapa, eikä lyö ketään, vaikka sillä humalapäissään on suuria sanoja suussa. Selvänä hän on miesten paraita, silloin hän on siivo-käytöksinen ja hyvä työmies. Mutta, jos te nyt niin kovin pojan pilaantumista pelkäätte, niin, minuun nähden, menköön vaan, enhän minä voi hänen vastaista käytöstään tässä arenteerata."
Silloin nousi mestari ylös keinutuolistaan ja astui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti päästökirjan. Kirjoitettuansa hän taittoi sen kokoon ja ojensi mummolle. Mattikin oli vetääntynyt ovelle.
"No, hyvästi nyt Matti", sanoi mestari, puristaen Mattia kädestä.
Matilta pyöri vedet silmistä hyvästi jätellessä mestariansa. Siitä huomasi mummo, että poika oli ennättänyt taloon perehtyä ja isäntäänsä rakastua, ja nyt sai taas erota, lähteäksensä outoa tulevaisuutta kohden astumaan.
Sitten menivät Matti ja mummo verstaasen ja keräsivät pojan kapineet ja toisille pojille hyvästit sanottua läksivät astumaan pois. Verstaasta ulos astuessaan täytyi heidän astua tuon ihmisten tappajan yli, sillä hän oli liikkunut ihan kynnysalle. Mummo oli vahingossa satuttavinaan jalkansa sen jalkaan, josta juopunut vähän havahtui ja mörisi:
"Tap, — tapp, — minä tapan — kai — kaik — ihmisiä."
"Tapa, tapa, minun puolestani, kunhan et minua tapa", sanoi mummo ovea kiinni painaessaan.
"Mimmoinen tuo tosiaankin on selvillään?" kysyi mummo pihalla Matilta.
"Paras mies koko joukossa", vastasi Matti.
"Kyllä se on kummallista, kuinka se viina ihmisen muuttaa", ihmetteli mummo.
Sitten mentiin semmoista vauhtia, etteivät suinkaan jälilleen katsomaan joutaneet, ja pian tultiin mäelle, jossa nuot naapuritöllit seisoivat.
Kalastajan tölliin kääntyi nyt mummo ja Matti seurasi perässä. Töllin ovi oli sisältä haassa, mummo naputti ovea sormillaan. Sitä sai hän tehdä useat eri kerrat, ennenkuin ukko havahtui päivällisunestansa. Vihdoin hän kumminkin aukaisi oven ja vieraat astuivat sisälle.
Huone oli avaranlainen, siinä oli akkuna pihalle ja toinen kalliolle päin. Nurkassa oli leivin-uuni, joka huonetta melkoisesti pienensi, liedellä uunin edessä oli sikin sokin patoja ja astioita. Piha-akkunan edessä oli pöytä, jonka edessä rahi ja akkunan pielissä pöydän molemmissa päissä tuoli. Peräseinällä oli levitettävä sänky, joka nyt oli kiinni ja sen puisella kannella näytti ukko äsken levänneen, koska siinä oli vanha sarkanuttu pehmityksenä ja päänalaisena kulunut punaisella sahviaanilla päällystetty tyyny. Sängyn kohdalla seinällä käydä harppasi suuri ja vanha seinäkello, ja vielä samalla peräseinällä kohosi korkea, permannosta kattoon ulettuva, siffonieri-kaappi moninaisine veistoksineen ja koristuksineen. Kallionpuoleisella sivuseinällä oli yksinomaisena haltiana seinähylly kirjoja täynnä.
Ukko seisoi hämillään vierastensa edessä ja kiirehti heitä istumaan, tehden sijaa sohvan kannelle, ottamalla pois nuttunsa, jonka hän ripusti seinälle, ja sipaisten kantta kämmenellänsä.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi ukko.
Mummo meni kohta kannelle istumaan, vaan Matti istui rahille, laskien samalla nyyttinsä rahin alle. Ukko meni korjailemaan patojansa ja astioita parempaan järjestykseen. Samalla viritti hän takkaan valkean ja alkoi kahvia keittämään.
"Kuinka tää on talvella lämmin, kun näyttää ulkoa päin niin rapistuneelta?" kysäsi mummo.
"Kyllä tää on hyvin vanha, mutta kovista hongista tehty, ja kun muistaa panna puita uuniin, niin tarkenee, vaikka ei juuri voikaan silakoita seinillä paistaa."
Siinä sitten yhtä ja toista tarinoiden valmistui kahvikin ja ukko kantoi kahvipannun pöydälle, otti pöytälaatikosta sokeria ja hakkasi sitä pieniksi veitsellä ja vasaralla. Sitten otti hän tuosta vanhasta komeasta kaapistansa kolme kahvikuppi-paria, joihin hän laski kahvia kuin hyvin tottunut emäntä ainakin.
Ukon kehoituksesta kävivät vieraat kahviin käsiksi, ja mummo kehui ukon keittämää kahvia hyvän makuiseksi. Kun kahvia tavan mukaan oli juotu molemmat kupit, alkoi mummo tehdä lähtöä, ja Matti sai jäädä ukon luo.
"Hyvästi nyt isäntä", sanoi mummo ja puristi kalastajaa hellästi kädestä.
"Hyvästi! Jumalan haltuun! Kyllä minä pidän huolta pojasta, mikäli on voimassani", sanoi ukko, erinomaisen vakavalla ja hartaalla äänen painolla.
"Kiitoksia teille!" sanoi mummo.
Ukko ja Matti jäivät seisomaan tuvan permannolle, kun mummo poistui.