KOLMASKOLMATTA LUKU:
Etkö kiellä enään minua?
Kun maisterin herrasväki kotiin pääsivät, oli päivällinen jo valmiina ja he istuivat kohta pöytään. Elsa toimiskeli Katrin apuna kyökissä, vaikka kätensä olivatkin hyvin väsyneet, kun oli saanut kantaa maisterin poikaa joltisenkin pitkän matkaa. Katri ilmoitti Elsalle, että se oli viimeinen päivällinen, minkä hän oli siinä perheessä, ehkenpä koko Helsingissä laittava, sillä hän aikoi ani varahin huomeisaamuna matkustaa Turkuun, koska oli heidän poissa ollessaan siellä eräs tyttö käynyt, joka myöskin piti samaa matkaa, vaikka ei hän aivan Turkuun asti.
"Ei olisi uskonut mummoa, minkälaisen sievän talon tuo vielä vanhoilla päivillään itselleen vänttäsi. Ihan vinttaamatta se siinä asuu ikänsä lopun juuri kuin taivaan heijassa", tuumiskeli maisteri päivällispöydässään.
"Kyllä olisi meilläkin koko hyvä olemassa oma talo, mutta kuka antaa köyhälle talon?" sanoi rouva.
"Niin, älä sinäkään aina korvissani soita tuota köyhyyttä; hyvin sen, hyvä ihminen, sanomattasikin tiedän. Jos onni on, niin paljonkin saadaan, vaan paapatuksella ja ruikutuksella ei saada mitään", sanoi maisteri.
Rouva painoi päänsä alaspäin ja söi kiivaasti.
Maisteri söi sen hitaammasti ja viimein lakkasi tykkänään.
"Maalla torpparina olla on paljon parempi, kuin lukumiehenä Helsingissä. Mikä ihme ja kumma vienee miehen päästä mielen kun pitää lukea ja kouluuttaa itseään, eikö siinä väellään voisi kyntää ja maata kuokkia? Antaisi rikoten lukea, joilla siihen on aikaa ja tilaisuutta", puheli maisteri.
Rouva tiesi hyvin, ett'ei sovi senlaisessa tilaisuudessa puhetta jatkaa, ennenkuin miehensä ennättää saada ajatuksen käänteen. Rouva siis kaikessa hiljaisuudessa söi, ja vähän päästä alkoi maisterikin syödä.
"Hyvän ruokahalun se vuori-ilma tekikin, se rapakon rämpiminen", sanoi rouva ruoalta päästyään.
Maisteri vilkaisi vaimoaan lasisilmiensä alitse.
"Rapakon rämpiminen!" matki maisteri. "Tekeekö se ruokahalun?"
"Ka, mitäs tuo muuta tehnee", sanoi rouva ja meni kyökkiin.
Maisteri meni työhuoneesensa, hänellä oli paksu pakka paperia pöydällä. Hän alkoi selailla papereita ja katseli ja tutki niitä. Vihdoin hän latoi ne taas kokoon ja heitti itsensä kyljelleen sohvan päälle. Siinä asemassa hän hiljaa puhui itsekseen:
"Köyhyys, köyhyys, ja se, se kestää. Vihdoin häntä ihminen pääsee siihen, ett'ei aina ja joka hetki köyhäksi sanota!" Siihen hän hiukan uinahti. Oli jo pimeä huoneessa kun Elsa tuli kynttilä kädessä, jonka hän laski pöydälle ja vähän sen jälkeen tuli hän uudestaan kahvi-tarjottimen kanssa. Maisteri nousi istumaan ja otti kahvikupit käteensä. Vähän aikaa mietittyänsä alkoi hän ryypiskellä. Kun maisteri viimeistä kahvitippaa suuhunsa kaasi, saapui rouvakin kamariin.
"Kuules, kun Katri lähtee jo huomenna pois, ja hän tietysti tahtoo tänään jo palkkansa", sanoi rouva.
"Maksa pois", vastasi maisteri.
"Eihän minulla ole rahaa", sanoi rouva.
"Minullako sitä sitten on?"
"En tiedä onko sinullakaan, vaan jotakin keinoa siinä pidettävä on pois matkustavan ihmisen kanssa."
"Ja vielä sitten pyhäpäivänä", sanoi maisteri hieman äkäisesti. "Käske
Katri tänne."
Samassa tuli Elsa kahvikuppeja pois noutamaan.
"Tuo Elsa lisää kahvia, ja käske samalla Katri tänne", sanoi maisteri.
Elsa meni.
Vähän ajan takaa tuli Elsa kahvi-tarjottimineen. Hänen perässään hiipi
Katri ja seisahtui ovipieleen. Maisteri otti kahvia, rouva samoin, ja
Elsa poistui.
"Menetkö sinä jo huomenna pois talosta?" kysyi maisteri.
"Kyllä."
"Hyvin sopimaton aika, millä minä sun nyt selvitän. Saisit oikeastaan palvella vuotesi päähän asti. En minä tässä seiso rahat kourassa odottamassa milloin piiat hyväksi näkevät liesuun lähteä", saneli maisteri.
Katri tuli ensin vähän hämilleen; pian sai hän kumminkin siksi rohkeutta että sanoi:
"Parempihan pienempää summaa on maksaa kuin isompaa, aina vaikeampihan se köyhän on maksaa kun summa suureksi karttuu."
Maisteri nousi seisomaan, heitti kahvikupit pöydälle ja huusi:
"Joko tässä piiatkin rupeaa minua konkurssiin vaatimaan? Huomenna saat palkkasi, vaikka siihen menisi viimeinen nuttuni, mutta pysykin siellä sitten, mihin menet!"
"Minulla on jo kyllä ikää, että tiedän mennä ja tulla mihin milloinkin haluttaa", sanoi Katri.
"Mene nyt vaan! Huomenna, minä sanoin, saat palkkasi", sanoi maisteri, osoittaen sormellansa Katrille ovea.
"Kyllä se on onnetonta tuo palvelijain pito; jos voisi tehdä itse kaikki, niin säästyisi siitäkin koko lailla", tuumi rouva.
"Kuka sitten palvelijoita pitäisi ja mistä he eläisivät, jos ei kukaan vierasta väkeä pitäisi vaan kaikki itse tekisi?" sanoi maisteri, alkaen astua eteiseen josta hän otti päällysnuttunsa ja sauvansa ja meni ulos.
Rouva miehensä mentyä pistäysi kyökkiin.
"Kuinka Katrikin noin suututtaa maisterin? Pitäisi vähän pitämän suunsa aisoissa, vaikka pois meneväkin on", sanoi rouva.
"Ei ole nyt aikaa aisoittamaan", vastasi puhuteltu.
"Hm", sanoi rouva ja poistui.
"Maksakootpa jos, kyllä minulla senverran itsellänikin on että Turkuun pääsen, vaan ei lisä luotaan lykkäisi jos tuota saisi", puheli Katri Elsalle rouvan mentyä.
Juuri kun Elsa aikoi Katrin puheesen jotakin vastata, aukesi kyökin ovi ja mummo Punavuorilta astui sisälle.
"Hyvää iltaa", sanoi mummo."
"Jumala antakoon", vastasivat molemmat tytöt.
"Istukaa mummo", käski Elsa.
Mummo istui ja samalla kaivoi povestansa esille rahakukkaron ja sanoi:
"Matin minä vein jo kapteenien isälle. Otti hän pojan vastaan. Parantanutko lie vaan pahentanut paikkaansa, vaan eipä tuo niin hääviä näkynyt siellä suutarissakaan elämä olevan. Päissään siellä ihan pyhäpäivänä muudankin venyi ja kaikkia tappavainen halu hänellä tuntui olevan. Ei se semmoinen esimerkki ole mitään terveellistä kasvavalle nuorukaiselle. Herra hänen tiennee, mikä ihmiselle täällä maailmassa parasta olisi."
"Kait sen nyt tietää ilman epäilemättä, että Matilla parempi on olla vanhan ja vakavan äijän kasvatettavana kuin että suutarien joukossa ja ylenannettujen parissa, jossa paha esimerkki on hänellä joka käänteessä nähtävänä", sanoi Elsa.
"Siksi tuon minäkin otin, ja kun häntä itseäänkin niin halutti. Mutta olihan minulla muutakin asiaa. Etköhän ottaisi, Elsa, sitä rahalainaasi takaisin ja antaisi velkakirjaani pois, kun minulla ovat nämät Sipoolaisen antamat rahat tallehdittavana ihan tyhjänpäiväisesti", puheskeli mummo, tarjoten rahoja.
"Sipoolaisen rahatko ne ovat? Eikö ne ole teidän omat rahanne?" huomautti Elsa.
"Sipoolainenhan nämät viimeksi antoi, oikeastaan nämä tällä kertaa ovat sinun rahat."
Elsa ojensi kätensä ja mummo luki rahat käteen. Sitten laski Elsa pöydälle rahat ja aukaisi arkkunsa, josta hän vaatteiden alta kaivoi esille mummon velkakirjan, jonka hän laski mummon käteen.
Mummo saatuansa velkakirjan käteensä silmäili sitä ja käänteli laskoksille, sitten hän kysyi:
"Mitäs minä olen kasvuista velkaa?"
"Vai velkaa ja vielä kasvuista muutamasta päivästä, kaikkea mummo vielä kysyykin", vastasi Elsa.
Rouva oli kuullut mummon äänen ruokasaliin, ja astui siis sen johdosta kyökkiin.
"Ka, mummokin on täällä", sanoi hän.
"Mitkä rahat tuossa pöydällä ovat?" kysyi rouva, nähtyänsä Elsan rahat.
"Ne ovat minun, mummo maksoi jo lainan takaisin", vastasi Elsa puolestaan.
"Nytkö jo!" lausui rouva hehkuvin silmin. Työläästi näytti hän saavan silmänsä rahoista pois.
Tytöt sen vian kyllä huomasivat, mistä rouvan silmiin semmoinen rahan suosio johtui. Elsa otti rahat pöydältä, luki ne ja ojensi rouvalle:
"Rouva on hyvä ja ottaa nämät rahat talteen; ovathan ne varmemmat rouvan takana kuin minun arkussani", sanoi Elsa.
"No, mutta hyvä lapsi, etkö sinä tarvitse vaatetta ostaa?" oli rouva sanovinaan.
"Enhän minä vielä alasti ole, kerkiäähän tuota sittenkin, kunhan nyt tässä lisääkin ansaituksi tulee", tuumi Elsa.
Rouva mutisti suutaan ja meni pois rahat kädessä.
"Nyt pian saan minäkin rahaa", sanoi Katri.
"Siitä saat olla varma, vaan olisit sen ehkä ilmankin saanut, niin mitättömänä en isäntääni pidä, ett'ei hän piian palkkaan rahaa saisi", sanoi Elsa.
Katri katsahti viistoon Elsaa.
"Onpa sinulla hyvä luottamus", sanoi Katri.
"Kyllä ne rehellistä väkeä ovat maisterin herrasväki", sanoi mummo, puuttuen puheesen. "Ei niissä mitään pelkäämistä ole, eikähän ne edes ylöllisesti eläkään."
Maisterin käynti kuului porstuassa, kun hän meni saliin. Elsa riensi kyökistä lastenkamariin, ja tuli salissa maisteria vastaan. Salissa oli pimeä, vaan Elsan mennessä läpi salin kynttilä kädessä, näki maisterikin paremmin kulkea. Tällä kertaa ei maisteri mennytkään työkamariinsa, vaan sänkykamariin. Siellä istuikin rouva tutkimassa kuinka korkealle Katrin saatava nousee. Nähtyänsä miehensä tulevan kysyi rouva:
"Missä pappa kävi?"
"Tyhjää takaa ajamassa!" oli vastaus. "Kävin rohvessoorin luona, vaan se on katala köyhempi kuin minä, kyllä minä pelkään että nälkään se vielä kuolee. Vaikka hyvin tiedän että rahaa hänellä on jotta alimmaiset mätänee, sitä hänellä ei ole, koskaan ollutkaan."
"Haa, juuri Fredrikin kaltaiset, ne rikkaana pysyvätkin. Katso Fredrikki rohvessoori tietää, että pankki se vakavin on rahojen säilytyspaikka", sanoi rouva.
"Kyllä hän tietää, mutta mihinkä hiileen minä nyt taas puhallan?"
"Minkä tähden?"
"No, sen Katrin palkan tähden, oletko sen asian jo perin unohtanut?"
"Katrin palkka on täällä laatikossa", sanoi rouva, osoittaen pöytälaatikkoa.
"Mistä olet sitä nyt saanut?" kysyi maisteri ihmeissään.
"Ole nyt — Elsalta. Mummo maksoi velkansa ja Elsa oli antavinaan ne minulle talteen. Niin, talteen, eipä vielä lainaksikaan, hän osaa pitää isäntäväkensä arvossa, — mutta puhutaan hiljaa, hän ehkä kuuntelee tuolla lastenkamarissa."
"Kuunnelkoon, siinäpä ei kulta kulu jos hän saakin tietää että me häntä kehumme", sanoi maisteri tavallisella kuultavalla äänellä. "Ota ja kirjoita nyt kirjaan summa, kuinka paljon Elsan rahoja oli, ja niistä olemme maksavat kuuden koron kasvut. Mutta mene nyt kohta ja kuittaa Katri, ett'ei hän pääse enempää meitä hätyyttämään."
Rouva otti pöytälaatikostaan rahaa ja läksi astumaan, toisessa kädessä muistikirja, toisessa rahat, kyökkiin.
"Tässä on palkkasi! Ja mummo olkaa todistajana että Katri on kaikki saanut", sanoi rouva.
Katri luki rahat.
"Kyllä ne oikein ovat, en tule lisää pyytämään, hyvä että vaan sain.
Kiitoksia!"
"Kiitoksia kiittämästäsi", sanoi rouva hieman ivallisesti. "No, mummo kait jääpi tänne nyt Katrin sijaan, niin kauaksi kun ennätän hankkia toisen lastenpiian."
"Voinhan jäädä joksikin aikaa, pysyyhän mökki siellä."
"Hyvä!" sanoi rouva ja kiiruhti sisälle. Suoraa päätä meni hän lastenkamariin ja sanoi Elsalle:
"Kiitoksia Elsa, kun päästit minun pälkähästä!"
"Siinä ei ole mitään kiittämistä, sitä vartenhan rahat ovat, että niitä käytetään tarvittaessa", vastasi Elsa.
Rouvalla oli vanha, muuten auttavassa kunnossa oleva piaano. Hän ei ollut vielä Elsan aikana kertaakaan sitä avannut eikä soittanut, nyt hän kiiruhti tuon soittokoneensa luo ja soitteli sen seitsemiäkin trillin trallia. Elsakin tuli saliin ja maisteri.
Maisteri katseli kummanaan, mikä nyt vaimonsa päähän pisti, soittamaan kun pitkistä ajoista noin rupesi. Hän seisoi hämillään, ja nuhteli itseään. Hänen työnsä kun ei sallinut muka mitään häiritsemistä, johon luettiin piaanonsoittokin. Kuitenkin soimasi häntä tuntonsa kovuudesta, kun hän oli joskus tullut vaimoansa kieltäneeksi soittamasta. Olihan hänen rouvansa vielä nuori ja osaksi lapsellinenkin ja sai taistella alituisen köyhyyden kanssa, olikin siis iso synti kieltää häneltä sitä hauskuutta, jonka soittaminen vaikuttaa sekä itselleen soittajalle että kuulijoille. Rouvan tauottua soittamasta, kun näki miehensä vierellään seisovan, sanoi maisteri:
"Soita vaan, sydänkäpyni!"
Rouva katsahti miestään erinomaisen onnellisen näköisenä ja kysyi:
"Etkö kiellä minua? Niin istu siihen piaanon viereen ja kuuntele kun soitan jotakin erinomaisen kaunista." Sitten huomasi hän Elsan seisovan keskellä laattiaa.
"Katsoppas Elsa, ett'ei lapset herää ja pudota itseään."
Elsa kiiruhti lastenkamariin ja rouva alkoi lauluja soittamaan ja laulamaan.