NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Mummo omituisena.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa ajoi pihalle vanha köyryselkäinen maalaisukko. Kärryissä istui myöskin erinomaisen sievä punaposkinen neitonen. Neiti laskeusi alas ja kiiruhti maisterin kyökkiin, jossa Katri oli jo kotvasen odotellut lähtöön valmiina. Kyökissä oli myöskin Elsa. Neiti katsahti Elsaa ja kohta tarttui syliksi häneen ja puristi vahvasti.
"Kyllä Katri puhui vähän että täällä on Elsa, vaan en minä saanut selvää, kuka Elsa", puhui vieras.
Neiti oli Munkkiniemen Liina.
"Matkustaako Liinakin pois näiltä tienoilta?" kysyi Elsa.
"Matkustanhan minä sinne Turun puoleen. Kontio on hankkinut siellä muutamassa suuressa herraskartanossa pehtorin paikan, ja me menemme nyt naimisiin. Se Kontio on laannut tykkänään ryyppäämästä, sitten kun sai Munkkiniemen herralta kotiripitykset, ja tullut kunnon mieheksi. Munkkiniemen herrakin on hyvillään, että hän niin on itseänsä kunnostanut, ja antoi minulle vähän rahaakin Kontiolle vietäväksi."
"Viepikö tuo ukko teidät aivan perille asti?" kysäsi Elsa.
"Viepi, hän on aivan Turun vierestä, ja Kontion koti on matkan varrella; hän heittää minut Kontion luo, ja Katrin hän viepi Turkuun asti. Hän on ollut asioilla täällä, mikä riita-asia hänellä lienee, jossa hän sanoo paljon rahaa kuluttaneensa, ja on erittäin mielissään että saapi paluumatkalla hevosellansa hiukan ansaita."
Liina ja Katri kantoivat nyt Katrin arkun kärryihin. Rouvakin saapui rappusille.
"Jaha, Katri lähtee nyt", sanoi rouva.
"Lähteä lähtevän pitää. Hyvästi nyt, rouva! Rouvan ei pidä olla millään tapaa vihainen minun päälleni ja minä pyydän anteeksi", sanoi Katri.
"Mene vaan kaikessa rauhassa Jumalan nimeen."
"Sillä tavalla olen minä joskus kuullut sanottavan sellaisillekin, joita muuten samassa työnnetään käsipuolesta ovesta ulos.
"Katri! Anna olla muutamat sanat sanomatta", sanoi Elsa.
"No, hyvästi nyt Elsa", sanoi Katri.
"Hyvästi", sanoi Elsa.
"Hyvästi Elsa! Älä unhoita minua", sanoi Liina.
"Hyvästi, hyvästi! Liina sanoo Kontiollekin paljo terveisiä, että Elsa on erittäin iloinen siitä, että hän on ruvennut kunnon ihmiseksi", sanoi Elsa.
Nyt nousivat molemmat tytöt kärryihin, ukko myöskin, joka otti suitset käteensä, pisti piipun hampaisinsa ja sanoi:
"Hei ruuna!"
Kärryt pyörivät pihasta ulos, ja Elsa seurasi portille asti.
Rouva seisoi rappusilla ja mummo katsoi kyökin akkunasta kun Elsa palasi. Olipa pihalla myöskin Tekla, talon-isännän tytär, ja talon kyökkipiika.
"Joko teiltä Katri pois meni?" kysyi Tekla.
"Jo meni", vastasi Elsa.
"Kuka teille Katrin sijaan tulee?"
"En tiedä", vastasi Elsa ja meni rappusille, josta he jatkoivat rouvan kanssa matkaa kyökkiin.
Rouvan ja Elsan saapuessa kyökkiin veti mummo akkunan kiinni. Samalla hän alkoikin puristaa leukaansa ja poskeansa, hän oli siis hammassäryn saanut.
"Särkeekö mummon hampaita?" kysyi rouva.
"Tuntuu rupeavan säilöstämään, pidin hölmö tuota akkunaa auki ja päätäni raossa, se ei väliin kärsi kylmää viimaa", puheli mummo puristellen poskeansa kaksin kourin.
"Särkeekö niitä hampaita usein?" kysyi rouva.
"Ei hyvin usein, vaan on se sentään jäytänyt että siellä on syvä kuoppa."
"Mitähän siihen olisi parasta panna, eiköhän olisi sopivin ottaa pois se kipeä hammas?"
"En minä raskitse sitä pois otattaa, ennen minä panen siihen vaikka mitä; kun saisin piipun hikeä, en sitä koskaan ennen ole pannut, mutta muutamat sanovat sillä päässeensä."
Rouva juoksi maisterin luo ja kysyi:
"Saattaako piipun hikeä panna hampaasen, kun sitä särkee?"
"Kenen hammasta särkee?"
"Mummon hammasta."
"Saattaa kyllä mummon hampaasen panna piipun hikeä, vaan sinun hampaaseesi täytyisi olla vähintäänkin kreofuuttia."
Rouva sieppasi luudasta varren ja kaivoi hikeä maisterin piipusta, jota hän erinomaisella kiireellä kyökkiin mummon hampaasen kiikutti.
Mummo istui sängynlaidalla ja aukaisi suunsa, kun rouva työnsi tuota mustaa laastaria hampaan koloon.
"Kiitoksia paljon! Joutaahan olla, mitä tuo tuosta arvelee", tuumiskeli mummo ja heittäysi sängyn päälle kyljelleen. Vähän ajan päästä rupesi mummo haukottelemaan ja — pyörtyi.
Elsa ja rouva juoksivat maisteria hakemaan ja rouva sanoi:
"Hän pyörtyi jo, miten hengenkin kanssa käynee!"
"Siitäkö piipun ihvestä se nyt akka pyörtyi?"
Sen sanan päälle nousi maisteri ylös ja meni kyökkiin juoksujalassa.
Rouva ja Elsa seurasivat perässä.
"Olisinkohan tehnyt tyhmyyden, kun suostuin antamaan luvan panna piipun hikeä hampaasen! Sitä en kumminkaan luule", sanoi maisteri, koettaen mummon valtimoa. "Ei tämän kanssa taida niin aivan vaarallista olla, vaan ottakaa nyt varovaisuuden vuoksi riepu ja kastakaa kylmänlaisessa vedessä ja sitten pidätte sitä mummon otsalla."
Elsa kastoi rievun ja painoi sen mummon otsalle.
Maisteri seisoi kyökin pöydän edessä, josta hän katseli asiain menoa.
"Huu, huu, uh, mikä se niin otsaa kylmentää?" kysyi mummo.
"Otetaan pois piipun hiki hampaasta", sanoi maisteri.
Mummo nousi istualle.
"Niin vaan, minä luulenkin että se on vähän helpottanut", tuumi mummo.
"Te pyörryitte", sanoi Elsa.
"Ei suinkaan", kiisteli mummo ja katseli jokaisen päälle, vaan kun kaikki olivat totisen näköisiä, myönsi hän.
"Taisin pyörtyä, ei suinkaan sille mitä mahda, kyllähän se voimakasta on, piipun hiki."
Mummo nousi seisoalle ja sanoi:
"Ei minusta nyt ole tässä mitään apua, ainoastaan vaivaa. Minä lähden mökilleni ja haen apua hampailleni ja kun ne terveeksi tulevat, sitten voin tulla."
"Vaan jos ette tulekaan", sanoi rouva.
"Kyllä!" sanoi mummo ja pani nutun yllensä, alkaen astua pois.
Rouva tiesi jo entiseltä, ett'ei mummoa mitenkään taivuttaa voinut, jos ei hän itsestään mihin myöntynyt eikä siis koettanutkaan häntä pidättää. Mummon mentyä kääntyi rouva Elsaan päin ja sanoi:
"Ka niin, ota virka vastaan, ja ala keittää, kyllämähän pidän lapsista huolen itse, jos en ihmistä saa."
Maisteri ja rouva menivät pois ja Elsa jäi kyökkipuuhiin.
Vähän ajan takaa palasi rouva kyökkiin ja sanoi Elsalle:
"Maisteri aina puhuu siitä luusopasta, etköhän sinäkin voisi sitä keittää?"
"Jahkama koetan, tuleehan laistansa, kyllähän sen ehkä syödyksi saa", vastasi Elsa.
"Koeta nyt sitten!"
Päivällisaika tuli ja Elsan keittämää luusoppaa sisään kannettiin; sopan haju ruokasalista jo löysi tiensä maisterin kamariin.
"Jo haisee se herkullinen liemi", sanoi maisteri, pisti kynänsä läkkitolppoon ja alkoi astua ruokasaliin.
Rouvakin ilmestyi pöydän luo samaan aikaan.
"Nyt saadaan uuden köksän keittämää ruokaa, mutta suuresti minua kummastuttaa sitä nerokkaisuutta, jolla hän osaa keittämistä hoitaa, siihen nähden kun hän on vielä niin kovin nuori", sanoi rouva, istuen pöytään.
Maisteri syötyänsä lausui:
"Kyllä me voitettiin keittäjättären kaupassa, ei itse mummokaan olisi tuota soppaa paremman makuiseksi saanut, ja pannukakkukin on maan paraita."
"Mummo oli oikein hyvä, kun Elsan meille toimitti", sanoi rouva.
"Kyllä hän hyvä mummo on, vaikka omituinen."
"Sitä on vanhoilla ihmisillä aina jotakin sellaista, jota me nuoret emme voi käsittää", sanoi rouva.
Maisteri meni työhuoneesensa.
Elsa piti keittäjän virkaa kokonaista kolme päivää ja mummoa ei näkynyt ei kuulunut. Rouva kaipaili ja haikaili, että sehän nyt hammassärkyä on kun viikkokausia kestää, ja lähetti Elsan tiedustamaan asian oikeata laitaa.
Ilta alkoi hämärtää, kun Elsa lähti Punavuorille päin astumaan; väliin hän käveli, väliin juoksi, että matka kuluisi. Vielä oli päivän kajastusta, kun hän tuli mummon mökille.
Hän yritti mennä ovesta sisään kuin kuuna päivänä, vaan ei päässyt porstuaankaan. Riippulukko, jonka mummo itse oli ovelle pannut, pysyi siinä ja ovi sai olla aukaisematta. Vanhan kalastajan akkunasta pilkoitti valo, hän kurkisti siitä sisälle ja näki Matin ja ukon olevan syönnin touhussa. Hän meni sisälle, ja kun Elsa kalastajan ovelle ilmestyi, säpsähtivät molemmat, niin Matti kuin ukkokin.
"Hyvää iltaa! Onko mummoa näkynyt täälläpäin näinä päivinä?"
"Ei hän ole täällä käynyt sitte kun minun tänne toi", vastasi Matti.
"Onko se ovikin kiinni ollut kaiken aikaa, oletko sitä huomannut katsoa?"
"Ei tosin siellä ole ollut mitään liikettä, eilen kumminkin oli ovi lukossa", sanoi Matti.
"Mihinkähän tuo sitten on mennyt?" alkoi ukko tuumamaan.
"Hän oli meillä maanantaina aamupäivällä, tai oikeastaan hän oli meillä maanantaita vasten yönkin. Mutta sitten rupesi hänen hampaitansa kovasti pakottamaan ja hän itse tahtoi siihen piipun ihveä, sitä hän sai ja sitten hän pyörtyi. Kuin saimme hänen pyörryksistä tointumaan, läksi hän pois ja sillä tiellä hän on", sanoi Elsa.
"No, mutta missäs mummo sitten on?" rupesi ukko enemmän kummastelemaan.
"Niinäpä se nyt on, missä hän on?" sanoi Elsa.
"Ei sille nyt pimeällä mitään voi, huomispäivänä täytyy häntä ruveta etsimään, jos ei hän siksi koteudu", tuumi ukko.
"Hyvästi!" sanoi Elsa ja läksi juoksemaan kotiin päin.
Kun hän oli ennättänyt Esikaupungintorille, näki hän erään henkilön hiljalleen tulevan vastaansa; oli siihen määrään pimeä, että ei hän oikein eroittanut oliko tuo vastaantulija outo vai tuttava. Kumminkin pysähtyi Elsa ja pysäytti toisenkin.
"Saanko luvan kysyä kuka te olette?" kysyi Elsa.
"Elsako se on?" vastasi puhuteltu.
"Ai, on se mummo kumminkin, kuten arvelinkin. Missä olette ollut?"
"Tuolla minä olin klinikassa."
"Siitäkö hampaasta?"
"Siitäkin, ja kuuluihan tuota olleen muutakin vikaa, siellähän nuot pitivät syömättä monta päivää. Päässähän tuota kuulin olevan tautia, ja antoivathan nuot pulveria mukaankin", tuumaili mummo.
"Minne te nyt sitten menette?"
"Kotiinpa tietenkin."
"Mutta jos olisitte tullut meille?"
"Ei, hyvä lapsi, kuinka minä sinne voin nyt tulla, kun ei ole ensinkään tekijää minussa, ja luulen että minun lasini onkin pian ulosjuossut ja työni tehdyt."
"Älkää puhuko mummo noin", sanoi Elsa, pyhkien vesipisaroita silmistään. "Te olette minulle niinkuin äiti."
"Ja sinä niinkuin tytär! Vaikka minulle ei muutoin kuulu äidin arvo, joutaahan olla korkean ikäni vuoksi kumminkin. Hyvästi nyt!"
"Jumalan haltuun mummo", sanoi Elsa, puristaen lujasti mummoa kädestä.
Mummo alkoi astua, vaan Elsa seisoi kauvan paikallansa tähystäen mummon jälkeen, kunnes hän katosi illan pimeään.
Kun Elsa ei enään voinut mummoa nähdä, kääntyi hänkin kotiinpäin ja juoksi kaiken matkaa.
"Mummo tuli vastaan, hän oli ollut klinikassa", sanoi Elsa rouvalle kotiin päästyään.
"No, tuleeko hän meille?"
"Ei taida, kuolevansahan tuo luulee, mutta en minä tahtoisi sen mummon kuolevan; minä pidän mummosta paljon", sanoi Elsa.
"Se on oivallista, että pidät hänen arvossa", sanoi rouva.
Elsa alkoi tehdä askareitansa, ja hänellä olikin niitä nyt entistä enemmän, kun sai yksin tehdä kahden edestä. Sopihan koettaa, minkä siihen teki. Rouvaa alkoi huolestuttaa ja hän sanoi:
"Mahdatkohan sinä voida yksin kaikkea suorittaa? Ehkä täytyy jostakin apua hankkia."
"Rouva antaa sen hankkimisen nyt olla tuonnemmaksi, kunnes ehdin katsoa mitä voin ja mitä en voi", vastasi Elsa.
Seuraavana aamuna lähetti mummo Matin sanomaan, ett'ei hän mitenkään voi tulla, ja että rouva saapi etsiä toista hänen sijaansa.
"Minkä sille mahtaa", vastasi rouva, ja Matti meni pois.