VIIDESKOLMATTA LUKU.
Vaikeudella eteenpäin.
Niin jäi Elsa ainoaksi palvelijaksi maisterin perheessä. Vaikka työnpaljous olikin hänelle suureksi rasitukseksi, että vedet väliin silmistä vyöryivät, kun alkoi kovin yli voimien käydä, kului aika hiljalleen eteenpäin kumminkin. Rouva koetti Elsan mieltä ilahuttaa, antamalla hänen vierellänsä laulaa kun hän itse soitti pianoa. Se kyllä itsessään ei Elsalle ikävämpää ollutkaan, vaan kun päivässä ei ollut varaa hetkeäkään hukata, sai hän lauluhetkensä tavattomalla kiireisellä voimien ponnistuksella jällensä palkita, että sekin aikaa voittaen tuli hänelle paljaaksi rasitukseksi. Niin kului vuosi seuraavaan syksyyn, jolloin hän ehdotti rouvalle, että hänen on muuttaminen ihan pakosta.
"Kyllä näen lapsi rukka että poskesi ovat lakastuneet tään vuoden kuluessa, liiaksi olet saanut voimiasi karaista, sen huomaan", sanoi rouva.
"Poskieni väristä en paljoa perusta, vaan minä muutoin huomaan, ett'en jaksa virkaani enään täyttää", vastasi Elsa.
Semmoiseksi asia jäi. Rouva pestasi itselleen seuraavaksi vuodeksi kaksi piikaa, ja Elsan haki eräs toisen maisterin rouva itselleen toiseksi piiaksi. Niin muutti Elsa taas uuteen paikkaan.
Nyt tuli hänelle palveluskumppaniksi iso ihminen, mutta ankara, kiukulla täytetty pohjalainen. Hänellä oli aina kirous toisessa suupielessä, ja joka toisessa sanassa. Ensi hetkessä Elsa jo sitä säikähtyi, kun hän ei ollut sellaiseen puhetapaan ensinkään tottunut.
Nyt oli muutoin perin huono vuosi tullut. Se herrasväki oli yhtä köyhä kuin edellinenkin, kumminkin kun edellisenä vuotena oli ruoka halvempi, sai sitä sentään tarpeikseen, vaan ruoka, etenkin leipä, oli sinä vuotena tavattoman korkeassa hinnassa, jonka vuoksi sitä ei mitenkään voitu niin paljoa hankkia kuin tarvittiin, vaan se täytyi suorastaan jakaa kristillisesti, neljännes hienoa reikäleipää päivän osaksi henkeen.
Köyhiä ihmisiä kulki talvella ehtimiseen kyökki kyökiltä etsien jotakin suuhun pantavaa nälkänsä sammutukseksi. Miespuolilla, etenkin maalaisilla, oli jotakin puusta tehtyä kapinetta kaupattavana leipään tai leivän hintaan vaihtamisen tarkoituksessa. Elsa ei voinut olla ostamatta heiltä, olletikin kun hänellä nyt oli rahoja, kun entinen isäntä oli hänelle lähtiessä suorittanut kaiken velkansa. Vieläpä hän jakoi köyhille ruokaosansakin usein, ja itse joko vallan paastosi, tai osti sijaan kauppiaalta. Niin karttui lusikoita, kapustoita, kyynäränmittoja ja minkä mitäkin, totta niitä olisi ollut monenkin talon tarpeeksi. Kummallisinta kumminkin oli se, että tuo äkäinen pohjalaistyttökin suostui Elsan toimiin niin, että hänkin talven kuluessa alkoi käyttää samanlaista tapaa entisten palkkarahojensa tuhlauksessa ja osan-ottavaisuudessa yleiseen maassa vallitsevaan nälkään.
Vuoro-sunnuntain pääsivät tytöt vähän ulos. Silloin Elsa aina pistäysi mummon luo Punavuorille, jossa hän istui tunnin pari tarinoiden mummon kanssa, saipa väliin mummon kanssaan. Mummo muutoin oli muuttanut elintapaansa ja laannut pyykillä ja muilla sellaisilla kulkemisesta, oli hyyrännyt toisen huoneensa eräälle pohjalaiselle salvurinperheelle ja itse lisäansiokseen ruvennut neulomaan työmiesten alushousuja ja paitoja.
Maisteri, joka nyt oli Elsan isäntä, oli hänkin omanlaatuisensa. Hänkin oli köyhästä pojasta kouluuttannut itsensä ja osasikin pitää ansioistansa ja arvostansa; hänen mielestänsä ei kukaan tässä pahassa matoisessa maailmassa ollut hänen vertaisensa töissä, opissa, eikä viisaudessa. Vielä oli hän ylpeä suurisukuisesta mutta köykästä aatelisesta vaimostansakin.
Rouva, tuo suurisukuinen, olikin erittäin järkevä, hyvin maltillinen kunnon ihminen. Hän osasi miehensäkin kiihkoa siivosanallaan niin hillitä, ett'ei talossa mitään mainittavia tapahtunut. Vaan hänkään ei voinut aina silmillään seurata miehensä kynää, joka erittäinkin toisinaan olisi ollut hyvinkin tarpeellista, tämä kun kovin rajusti rupesi toisia herroja kirjoituksessaan opettamaan, pannen koko tuttavakunnan yhteen mylläkköön, josta tämä herra itse sai kärsiä enimmän, kun näet ei ollut suosiossa kenenkään, ja itse ei ketään suosinut.
Kuitenkin, vaikka siinä talossa oli ylöspito niukka, alkoi Elsan voimat vahvistumistaan vahvistua. Sillä siinä oli työnteko säännöllisempää, eikä niin rasittavaa kuin ainoana piikana, ja oli roteva palveluskumppani, joka, vaikka muutoin äkäinen, ei katsonut töitä läpi sormiensa, vaan teki mitä tarvittiin ja eteen sattui, niin auttaen raskaimmissa toimissa huonokuntoisempaa kasvavaa kumppaniansa. Vaikk'ei Elsa hänen kiroilemistansa suosinut, oli hänellä siitä johdosta että hän häntä auttoi, raakalais-toveriansa kohtaan paljon anteeksi antamusta, ja niin sai talvi loppunsa.
Kesän tultua tapahtui Elsan elämässä se muutos, että hän nyt sai lähteä herrasväen kanssa maalle. Tällä kertaa Hämeesen. Herrasväkeä vähän arvelutti, kuinka huonon vuoden jälkeen siellä ensinkään ruoan puolesta toimeen tultaisiin, kumminkin luultiin siellä pälkähästä päästävän kun menee suurimpaan taloon asumaan mitä pitäjässä löytyy. Ja niin lähdettiin.
Tavarat jätettiin kotiin, ainoastaan otettiin kaikkein tärkeimmät. Molemmat palvelijat otettiin myöskin mukaan. Kun oli useita lapsiakin herrasväellä, täytyi olla neljä kyytihevosta kerrallaan. Matkalla oli Elsalla yhtähyvin kuin lapsillakin paljon katselemista Suomen ihanuudesta, vähän kun olivat matkustelleet. Vihdoin pääsivät he määräpaikkaan.
Kylä ja etenkin se talo, johon herrasväki asumaan asettui, oli seudun komeimpia. Jonkinlaista tietoa oli talon emännällä edeltäpäin heidän sinne tulosta, koska hän oli kohta tulijoita vastaan-ottamassa ja osoitti teitä heille varustettuihin huoneisin. Talon haltijatar oli jonkinlaista herrasväkeä, vaikka maalla alituiseen asuen hyvästi talonpoikaistunut, niin että hänen melkein otti tavalliseksi talonpoikaisemännäksi. Kumminkin oli hän lapsensa kouluuttanut, koska ne näyttivät heti ensi silmäyksellä herrasväeltä, ja olikin niitä poikia ja tyttäriä hyvähkö liuma, kaikki hieman äitinsä näköön vivahtavia. Ensiksi tervehti tuo rouva kumminkin Elsaa, edellä muiden, josta Elsa luuli häntä puolihassuksi ja pelästyi.
Elsassa oli hyvä joukko silmiin pystyvää kauneutta. Se se oli, joka narrasi tuota maalaisrouvaa häntä ensin tervehtimään, kun sama rouva muutoin oli hyvin leikillinen ihminen. Kuten sanottu, osoitti rouva teitä heille varustettuihin huoneisin. Huoneet olivatkin sisustetut erittäin komeasti, jott'ei kaupungissa paremmin. Maisteri rouvineen näyttivät erittäin tyytyväisiltä asuntoonsa, jota vielä sekin lisäsi kun melkein kaikki akkunat olivat päivään ja komeaan puutarhaan päin. Talon rouvan lapset seurasivat äitinsä esimerkkiä, he kokousivat kyökkiin ja pyörittivät Elsaa ympäri kyökin permantoa ja nauroivat, että Elsa oli hyvin kummissaan ja pääsemättömissä heistä. Melkoisessa määrässä alkoi se suututtaa Elsan isäntäväkeä; kumminkaan eivät he kehdanneet mitään puhua, olivat vaan nauravinaan.
Ihana oli kesä suloisessa Hämeessä, sangen viehättävä oli se. Talo sijaitsi sievän järven rannalla, jossa voi uidakin, ja olikin järven rantaan tehty pieni mutta erittäin soma uintihuone. Talon herrasväki kävivät joka päivä uimassa, ja oli sinne vapaa pääsy hyyriläisilläkin, ei heitä siitä kielletty. Elsallekin oli erittäin virkistävää ottaa väliin kylmä kylpy; selvästi alkoi se näkyä kasvojen värissä, joka kaunistumistaan kaunistui. Elsan emännällekin ja hänen lapsillensa näkyi se hyvää vaikuttavan, sillä hekin kaikki tulivat erittäin vilppaiksi. Selvästi näkyi että jolla senkin verran on varaa että mennä suveksi maalle kaupungin tomusta, se kyllä takaisinvoitetulla terveydellä palkituksi tulee, jos muutoin ei tauti ole aivan tappavaa laatua.
Ihmeellinen oli muutoin tuo samainen kylä, ei siinä huomattavasti ollut menneenä vuonna halla vieraana käynytkään. Talon lapset kyllä kertoivat Elsalle, kuinka äidillä oli viime talvena paljon köyhiä ruokittavana, ja kuinka niitä oli etäisiltäkin seuduilta kuleksinut. Kuitenkin löytyi talossa pitkin kesää ilman muualta hankkimatta kaikkea mitä tarvittiin. Kaikesta voi päättää että maisteri oli osunut asumaan erittäin mukavaan ja sovelijaasen paikkaan.
Elsalle oli kaikkein hauskinta heinänteon aika, silloin sai hän luvan, talon-emännän erityisestä pyynnöstä herrasväeltänsä, käydä niityllä heiniä hajoittelemassa ja kokoamassa. Samalla kun Elsa, ollen aivan siihen työhön tottumaton, teki sitä hauskuudekseen, teki hän sen kumminkin tavalla sellaisella, että talon pehtori suostui niin hänen työntekoonsa, että alkoi pyydellä häntä jäämään sinne palvelukseen heille seuraavaksi vuodeksi. Tämän intonsa ilmoitti pehtori emännällekin, joka siitä rupesi oikein Elsaa joka värssyn välissä haastattamaan ja pyytämään heille jäämään. Kumminkaan ei Elsa siihen suostunut ja asia jäi semmoisekseen.
Kesä muuttui syksyksi ja ilmat kolkommiksi, puutarhakasvit valmistuivat ja marjat tuleentuivat. Talon lapset jakelivat runsaat osat Elsalle puutarhan hedelmistä emännän naurahdellessa. Elsan suureksi kummastukseksi oli talon nuori herra ylioppilas aina etunenässä, koettaen aina haastattaa Elsaa, vaan Elsan suu ei tahtonut sujua vastauksiin tuolle herralle, vaan hän sai enimmäkseen jäädä tyhjäntoimittajana seisomaan. Vihdoin tuli lähtö ja kaikki kapineet olivat kärryissä, Elsa vaan seisoi vielä pihalla. Silloin puristi tuo nuori herra Elsaa hellästi kädestä ja vedet vyöryivät hänen silmistänsä, kun hän hiljalleen lausui:
"Lapsi rukka, sinä et ymmärrä etkä käsitä minua, etkä tarkoitustani!"
"Ehkä en!" vastasi Elsa, nousi kärryihin tuon pohjalaisen kumppaninsa viereen, ja rattaat alkoivat vieriä kartanon portista ulos.
Takaisin matkustaminen pääkaupunkiin ei ollutkaan niin viehättävän hauskaa kuin maalle meno, sillä melkein koko matkan satoi taukoomatta. Mukaan otetut sateenvarjot eivät voineet likimainkaan suojella märkyydeltä, ja ennen pitkää olivat kaikkien vaatteet kastuneet. Lapset alkoivat yskiä ja osoittaa pahoinvointia, jonka vuoksi täydyttiin usein mennä johonkin taloon tienvieressä vaatteita kuivaamaan ja kuivempia arkusta muuttamaan. Vihdoinkin pääsivät Helsinkiin, vaan kaikkein ensimmäiseksi oli lapsille haettava lääkäri, sillä muutamat heistä näyttivät vallan sairailta. Se oli sen kesähuvin päätös.
Parin viikon kuluttua olivat taas kaikki terveenä; samanlaisia matkustuksia, samanlaisia sateita, kuin myöskin yhdenlaisia taudinkohtauksia olivat saaneet samaan aikaan moni muukin perhe kärsiä. Vähitellen kuitenkin enimmät tointuivat, ja elämä alkoi olla vilkasta ja eloisaa pääkaupungissa. Elsa kumminkin taas oli aikomuksessa koettaa uutta palveluspaikkaa, sillä häntä oli käynyt etsimässä palvelukseensa eräs rouva, jonka mies harjoitti vilkasta kauppaliikettä, ja hän siis antoi tuon rouvan pyyntöön myöntävän vastauksen.
Elsa pyysi päästökirjaa rouvalta, josta rouva äkääntyi niin ettei puhunut pariin päivään sanaakaan Elsalle. Kumminkin hän tuon päästökirjan paikalla antoi.
Kun toinen meni, niin ei jäänyt toinenkaan; sekin pohjalainen tyttö hankki itsellensä toisen paikan ja niin he molemmat muuttivat maisterin herrasväeltä pois. Huolimatta siitä, kuka heidän seuraajaksensa tuli, ottivat he tavalliseen aikaan ulos palkkansa ja vapautensa. Vapaapäivikseen menivät he mummon luo Punavuorille, ja käyttivät aikansa sangen ahkeraan vaatteidensa parantelemiseen. Tytöillä oli neuloessaan monta muistoa juteltavana maareissultansa Hämeestä. Erittäin se pohjalaistyttö koetti kiusaa tehden muistuttaa Elsaa jos jostakin hyvästä kohtelusta, mutta vaikka hän muutoin oli paha kiroilemaan, oli hän kumminkin aika vekkuli, ja kun näki toista rupeavan harmittamaan, jätti hän viimeisen sanan sanomatta ja koetti saada toimeen naurua, joka usein hänelle onnistuikin, niin että molemmat päästivät naurun, josta mummo päätteli, että ovat varmaankin siellä Hämeessä käydessään tehneet jotakin kummituksia, tai tekevät supistessaan hänestä vanhasta ihmisestä ja huoneen haltiattaresta pilaa.
Kesän kuluessa oli mummon naapurissa tapahtunut se muutos, että tuo kalastaja-vanhus oli hävittänyt kasvattinsa Matin ja oli taas yksinään. Matti, saatuaan ukon kanssa kalastella, oli niin meri-elämään innostunut, että kun ukon poika, merikapteeni, tuli ulkomaan matkoilta laivoineen kotona käymään ja taas läksi uudelleen merille ja tarvitsi senlaista poikaa, oli Matti valmis lähtemään, koettamaan uutta uraa elämässään ja merimies-onneansa. Ukko oli jo ehtinyt Mattiinsa niin perehtyä että kyynelsilmin oli hänestä eronnut, eikä moneen päivään ollut hänelle jälestäpäin ruoka maistunut. Niin ikävän oli sanonut poikaa olleen. Omasta pojastaan ei ollut niinkään lukua pitänyt. Sen oli itse mummolle kertonut.
Elsalle oli vähän odottamaton uutinen se, että Matti noin oli pitkälle merireissulle joutunut, sillä hänkin piti Mattia holhottinansa, olihan juuri hän kerran Matin pelastanut nälkään nääntymästä maantien vierestä lähellä pääkaupunkia. Elsan mielessä kuvitteli, että lieneekin Matilla se viisaus, että hankkii itsellensä leivän meriltä, jossa ammatissa ei niin tuntuvasti hallavuodet vaikuta leipälakkoa kuin maalla työskennellessä. Sillä eiväthän he kulkiessaan mailman kaikilla merillä ole niin yhden köyhän pohjoisen ja pienen isänmaan varassa. Tuota leivän vähyyttä olikin Elsa ynnä monet lukemattomat muut hiljattain kyllin kokea saaneet. Vedet vyöryivät Elsan silmistä, kaikkea tätä ajatellessa. Pahin oli kumminkin Elsan mielestä se, että poika voipi meritouhakassa tulla oikein jumalattomaksi. Juuri kun Elsa siinä istui neuloen surullisna mietteissänsä, astui sisään eräs vapautta pitävä tyttö, joka hänkin oli aikeessa mennä uuteen palvelukseen.
"Täällä te vaan istutte kuin luostarinunnat, ettekö lähde vähän tuuluttelemaan?" sanoi vieras.
"Minne sitten?" kysyi Elsan kumppani.
"Joroihin".
"Joroihin", matki Elsa.
"Niin juuri, Joroihin", sanoi vieras. "Siellä tulee olemaan erittäin hauskaa."
"Mitäpä kaikesta hauskuudesta, se on vaan joroa kumminkin", vastasi
Elsa.
"Kyllä minä olen joroissa ollut, kyllä sinne mennä kannattaa", sanoi
Elsan kumppani.
Elsa rupesi miettimään asiaa, sillä hän ei tietänyt mitä joro olikaan, sitä vähemmin olisi niissä koskaan käynyt.
"Voinhan käydä katsomassa", sanoi viimein Elsa, ja alkoi pukea yllensä.
Kumppani teki samaa ja niin lähdettiin.
Ulkona oli nuori lumi maan valkoiseksi pukenut, kuu pilkisteli pilvien raosta kaakkoistaivaalla, viileä koillistuuli puhalti päin kasvoja tyttöjen astellessa kaupunkiin käsin Punavuoren etukaupungista. Joro, se piti oleman lähellä kaartin kasarmia, ja olikin siinä eräs talo, jonka pihan perältä kuului viulun vingutus. Portista sisään siis, ja pirttiin pihan perässä.
Täällä oli kauhean iso pirtti oikein maalaiskuosia; paksu savupilvi kävi tulijoille vastaan, huone oli tukahduttavan kuuma vaikka oli ovikin raollansa, sisässä oli nuorta kansaa renkiä, ja piikoja, olipa merimiehiäkin. Miehet vetivät savua minkä kerkisivät, ryyppäsivätpä viinaa ja kahvia lisäksi ja väliin pistettiin tanssiksi. Olipa siinä vielä kysymyksessä jonkinlaiset arpajaiset: oli muudan vanha ikikulu sateenvarjo pois arvottavaksi tuomittu, jonka vielä viimeisellä hetkellänsä piti tuottaman omistajallensa vähintään neljänkertainen hinta.
Elsalla ei ollut vähintäkään halua astua sisään tuohon joro-pirttiin. Hän äkääntyi seisomaan porstuassa, josta hän katseli asiain menoa. Näin ollen ei voineet toisetkaan mennä sisälle, sillä he eivät tahtoneet Elsaa yksin jättää. Tuo, joka oli opastanut heitä, oli kovasti harmissaan, kun toiset tanssasivat ja hänen täytyi seisoa porstuassa; vihdoin hänen kärsivällisyytensä vallan loppui ja hän sanoi:
"Voi kun kuluu aika hukkaan, minä menen, tulkaa jos tahdotte!"
"Mene, mene", kuiskasi Elsan kumppani sanoa.
Silloin hän menikin.
Samassa astui porstuaan eräs merimies sinisessä puvussaan, ja alkoi pokkuroida Elsaa tanssimaan.
Elsa ei pitänyt mitään kiirettä.
"Mene siitä, kun et minua pyydä", sanoi Elsan toveri, se pohjalainen.
"Ei väkisten ystäväksi huolita", vastasi merimies.
"Olenko pyytänyt?" sanoi puhuteltu.
Kun ei merimies asiaansa toimeen saanut, palasi hän pitkin nenin paikallensa.
"Mennään pois", sanoi Elsa.
"Sama minusta", vastasi toinen.
Ja niin läksivät juoksu-jalkaa Punavuorille päin astumaan.
"Joroon", sanoi Elsa kulkiessaan.
"Oli vähän liian paksua ja savuista joroa minustakin tuo", lisäsi toinen.
"Kaikissa sitä käydäänkin", sanoi Elsa.
"Jotakin höpötystä nuorilla", vastasi toinen.
Sellaisilla puhein saapuivat mummon taloon.
"No, eikö joroihin mentykään?" kysyi mummo.
"Käytiin, vaan ei kelvattu", vastasi pohjalainen.
"Ei minulla ole aikaa joutaviin", tuumi Elsa ja istui työhönsä.
"Soma tyttö", sanoi mummo.
Elsa ei vastannut siihen mitään vaan jatkoi sanatonna työtänsä. Mummo vähän vaiti oltuansa jatkoi:
"Kyllä se onkin kaikkein parasta, Elsa, että kavahdat sellaisia huvipaikkoja ja joroja. Sillä niissä ei ihminen parane, päin vastoin pahenee ja laittaa itsensä onnettomaksi. Hetkisen huvi tuottaa perästä käsin satakertaisen harmin, vieläpä pahimmassa tapauksessa syvää suruakin ja tunnonkin vaivoja. Ihmisen elämä on täällä niin lyhyt, ettei siinä ole aikaa joutaviin huveihin, vaan kaikki aika on tarkkaan käytettävä tositoimiin ja ylevämpien tarkoitusten hyväksi, ja siinä onkin tosi hauskuus."
Elsa katsoi pitkään mummoa silmiin, alkoi sitten puhumaan:
"Te mummo olette puheissanne oikea enkeli. Minä rukoilen kirkossa, minä rukoilen kodissa, työtä tehdessäni ja maatessani. Aina minä oikein pyytämällä pyydän Jumalalta, että hän varjelisi minua kaikesta pahasta, varjelisi minua mailman hekumasta, kunniasta ja rikkaudesta, ja kaikesta siitä mikä vaan estää sieluni ijankaikkista autuutta. Siinä uskossa minä luja olen, että hän varjeleekin minua, niin kuin hän varjeli äitivainajaanikin, Herrassa nukkunutta, samoin täältä nukkumaan. Vaan jos ikää pitkään piisaa, niin saan minä kyllä kulkea pitkän ja vaivaloisen koettelemussarjan halki, joka ei suinkaan ole niinkään helppo, kun tää mailma on esteitä ja loukkauksia täpö täynnä. En kumminkaan minä seuraa pahan hengen yllytyksiä halusta, enkä pienestä pakostakaan, vaikka teenkin joka päivä syntiä."
"Kuinka sinä noin ymmärrät puhua?" kysyi Elsan kumppani.
"Minä en puhu sitä mistään korkeasta ymmärryksestä ja viisaudesta, vaan yksinkertaisesta omasta kokemuksesta, ja niin kuin äitini ja jumalansana sanoo."
"Minunkin tarvitsisi lukea ahkerampaan, vaan kun siihen en ole oikein totutettu alusta eikä pienestä, niin se on niin perin kankeata ja halutonta, melkein surutonta, — surutonta elämä, surutonta ja huoletonta luku. Joutavaa kiukuttelua ja kiroilemista koko elämä. Herra hänen tiennee mikä minustakin tulee", sanoi Elsan kumppani.