KUUDESKOLMATTA LUKU.
Viimeinen palveluspaikka.
Kaupungin palvelijoilla ei ole pitkää vapaa-aikaa, se on vaan muutama päivä, maalaiset ne ovat jotka viikkokausia levähtelevät vapautta pitäen. Niinpä oli Elsankin tuot'hätää muuttaminen uuteen paikkaansa; yht'aikaa he mummon talosta läksivät tuon pohjalaistytön kanssa ja erosivat eri suunnille. Vedet pyörivät molempien silmistä eron hetkenä, sillä tuo kumppani, vaikka äkäinen, oli kumminkin ollut Elsan mielestä paras tähän-astisista työtovereista. Onnea he siis sydämensä kyllyydestä toisillensa eron hetkellä toivottivat ja käsien puristuksista ei tahtonut ensinkään loppua tulla. Kun olivat vihdoinkin eronneet, meni Elsa tuon suuren kauppiaan pihaan ja kyökkiin, jossa paikoilleen jääneet piiat olivat häntä vastaan-ottamassa. Siinä remakka syttyi, kun Elsa kyökkiin tuli, sillä hän oli joukon kaunein.
Vähän hän istahti kyökin pöydän päässä olevalle istuimelle ja läksi sitten entisestä paikastansa tavaroitansa noutamaan; siihen toimeen hän sai uuden paikan rengin ja hevosen.
Hevonen ja ajaja olivat vähän hurjaa lajia, joka hetki luuli Elsa kaaduttavan tuossa rattailla seisoessaan.
Erinomaisen onnellisesti kaikki kumminkin kävi. Maisterin rouva puristi hellästi Elsaa kädestä erotessa, ja lapset liekkuivat Elsan röijyn liepeissä.
"Elsa ei saa mennä!" huusivat lapset.
Turhaan kaikui kumminkin lasten kielto. Elsan tavarat kannettiin kärryihin, ja niin alettiin ajamaan. — Uudessa paikassa entiset piiat ihmettelivät kovasti, kun Elsalla oli kapineita kokonainen talous. Ne olivat niitä kapineita, joita hän oli hallatalvena ostanut, auttaessaan hätäyntyneitä kansalaisia.
Kun Elsa oli saanut tavaransa asetetuksi hänelle osoitettuun paikkaan, tuli talon rouvakin, Elsan uusi emäntä, siihen. Hän oli kotoisin ulkomaalta ja sangen harvapuheinen.
"Elsa on täällä nyt siis," sanoi rouva.
"Kyllä, hyvää iltaa rouva!"
"Tervetuloa nyt", lisäsi rouva ja kääntyi takaisin sinne, mistä tullutkin oli.
Talossa tässä oli tapana pitää paljon palvelijattaria. Vielä yksi uusi poika oli tulematta. Samassa kun rouva pois meni, astuikin kyökin ovesta sisään solakka noin kaksikymmentä viisi vuotia nainen; tyttö ei ollut kaunis eikä ruma, olipahan vaan siltä väliltä. Muutoin ei tarvinnut olla mikään tarkkasilmäinen huomatakseen, että tyttö oli täydessä seilissä juovuksissa, koko hänen ryhtinsä, astuntansa ja puheensa sen osoittivat. Eikä aikaakaan ja hän tunnustaakin, että hän on humalassa. Hän oli näet palvellut kauppiaassa, jossa löytyi juuri sellaisia tavaroita kaupaksi. Kauppapalvelijat olivat hänelle läksijäisiä pitäneet, ja tytön viinillä ylön täyteen täyttäneet.
Toiset piiat nyt tässä uudessa paikassa tulivat hieman hämilleen tästä uudesta tulokkaasta, ja pelkäsivät juuri hänen humalassa-olonsa puolesta rouvaa, ettei hän ehtisi häntä noin hiihtotuulella kohta ensi iltana näkemään. Kaikeksi onneksi ei rouva sinä iltana enään kyökkiin tullutkaan.
Yksi oli joukossa kumminkin, joka ei säikähtänyt humalaista naista nähdessään, se oli talon vanha keittäjätär; hänellä oli viinipullo kaapissaan, josta hän kaatoi täydet ryypyt Elsalle ja Liisalle, molemmille uusille tulokkaille. Liisa maistoi kohta pikarin pohjaan asti, vaan Elsa ei huolinut ensinkään.
"Koska ei vieraalle hyvä kelpaa, kyllä tänne kelpaa", sanoi keittäjätär ja kaatoi lasin sisällön omaan suuhunsa.
"Se on pieni kiusa", sanoi Elsa, ja siirtyi toiselle puolelle huonetta.
Eräs entisistä piioista, Ulla nimeltään, suostui Elsaan kohta ensi hetkestä. Nyt kun hän oli tuon vanhan keittäjättären mielen viinin maistamattomuudellansa rikkonut, talutti Ulla Elsan erääsen kamariin, joka kuuluikin heidän molempien makuuhuoneeksi; täällä istuivat he alas omille, heille talon puolesta kuuluville tuoleillensa ja Ulla sanoi Elsalle muutamia sanoja:
"Älä säikähdä meidän vanhaa kyökkikarhua, vaikka kyllä hänellä konsteja ja vinkeitä piisaa; väliin käypi hän ja ilman syyttäkin oikein käsikähmäiseen tappeluun, vaan minä näen sinun voimasi jo päältäpäin, ettei sun häntä pelätä tarvitse. Muiden ihmisten puolesta tässä talossa kyllä toimeen tulee; kun vaan tehtävänsä tekee, niin rouva ei puhu hyvää eikä pahaa, hän on sellainen."
Enempää ei Ulla ehtinyt puhumaan, vaan täytyi hänen joutua töillensä.
Elsakin alkoi aloitella tehtäviensä täyttämistä.
Seuraavana aamuna oli Liisa joteskin pahoin voipa kupari-seppänsä kanssa, niin että keittäjättären täytyi tarita hänelle viiniä; siitä tuli hän parempaan vointiin ja lupasi ettei hän isoon aikaan niin täyteen itseänsä juo, ja sen lupauksensa hän täyttikin.
Elsa kun oli huoneiden puhdistajan virassa, kuului hänelle muun muassa puhdistaa talon tavattoman suurta konttorihuonetta. Kohta ensi aamuna oli hänen meneminen konttooriin, jossa jo muutamia herroja oli kirjoittamassa. Pitkin silmin alkoivat herrat katsella uutta puhdistajaa, sillä olipa Elsa tavallisen mehukas olento päälaelta olkapäihin j.n.e. Kummiinsa herrat kumminkin tulivat, kun tyttö ei vähintäkään näyttänyt kenestäkään välittävän. Ei hän mitenkään hämillään näyttänyt olevan, ainoastaan teki hän töitään varovasti ja taitavaan, juuri kuin ei ketään muita huoneessa olisi ollutkaan. Ehtimiseen saapui toisia konttoristia konttooriin, kaikki he säännöllisesti tirkistivät Elsaa, ja yhtä säännöllisesti hämilleen jäivät, kun ei Elsa ollut heitä lainkaan huomaavinaan. Ennen kun Elsa ennätti kaikki tehtävänsä suorittaa, saapui siihen keski-ikäinen mies, joka oli hartioistaan koko lailla kokoon kyyristynyt. Vihaisesti heitti hän suuren avaimen kirjoituspöydälle ja kirosi; häntä Elsa koko lailla hätkähti ja luuli mielipuolen tulleen huoneesen. Hän ei juuri aivan mielipuolikaan ollut, josko ei aivan viisaskaan, olihan siltä väliltä; hän oli se mies, jonka hartioilla oli talo ja talous. Vaikkei hän mikään pääkonttoristi ollut, oli hän isännästä ensimmäinen mies, eli se, joka kaikista asioista parhaan huolen piti. Kun hän oli avaimen pöytään heittänyt ja kironnut kirottavansa, huomasi hän Elsan, ja tuli hyvin latuskaiseksi. Toisetkin herrat vetäisivät sen johdosta suutansa nauruun. Samassa poistui Elsakin konttoorista.
Elsa meni kyökkiin, suu naurun hymyssä. Hän oli saanut huomata, että hänellä oli virka, joka vaati erityistä mielen malttia hänen näköiseltänsä. Sanaakaan sanomatta meni hän saliin ja alkoi siellä puhdistustoimensa. Salin puhdistettuaan sai hän rouvaltaan ensimmäisen kiitoslauseen.
Näin alkoi aika kulumaan päivittäin eteenpäin. Melkein joka päivä meno oli yhtäläinen.
Vaikka tässä suurikauppiaan paikassa olikin paljon piikoja, tuot'hätää sai Elsa huomata että hänen osakseen tuli kaikkein raskain työtaakka. Hänen, juuri hänen, piti joutua joka paikkaan, asiat juoksemaan, huoneet puhdistamaan, pyykkiä pesemään ja viimeiseksi kaikkia toisia piikoja passaamaan, josta kaikesta hän sai toisilta kateen-silmäyksellisiä suurkiitoksia ja toisinaan aika rähinää sisältävät haukkumiset. Vieläpä toisinaan sanoivat hänelle: "Hän on meidän paras."
Kaikkein rakkain mikä Elsalla oli ja johon hän ei päässyt hyvinkään monesti, se oli kirkkoon. Toiset kyllä kävivät kirkossa hänenkin edestään, kumminkin he aina kirkkoon menon nimellä virsikirja kainalossa ulos läksivät, luvan rouvalta siihen saatuansa. Rouvalta näytti olevan tykkänään unhotuksissa Elsa, ei hän Elsan ulospääsy-vuoroa näyttänyt ensinkään muistavan, vaan se oli siitä yksinkertaisesta syystä, kun ei hän ulos kärttänytkään. Näin ollen oli hän ollut paikassa kokonaisen talven, eikä tällä ajalla ollut vielä kertaakaan päässyt mummonkaan luona käymään. Sattui kerta eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun toiset piiat taaskin tavallisuuden mukaan ulos itseänsä pyysivät, että rouva pysäytti muutaman heistä, huusi Elsan luoksensa ja sanoi:
"Kuinka se on Elsa sinun kanssasi, kun ei sinulle ulospääsön vuoroa koskaan tule? Minun syyni se ei ole, kun toiset aina pyytää, niin minä olen luullut että nämät pyytävät sinua edestänsä kotona olemaan."
"Ei minua ole kukaan pyytänyt", vastasi Elsa.
"Eikö, no sepä on erinomaisen hävytöntä toisten puolelta sinua vastaan, sinua joka saat tehdä kaikki työt."
Tämä ei ollut toisten äärestä kuunnella aivan lohdullista saarnaa; semmoinen puhe rouvalta pisti toisten niin vihaksi, että muutamat itkivät, ja jotka toisessa huoneessa seisoivat ja kuuntelivat, koettivat edes irvistää, vaikka Elsan edessä koettivat olla sievästi, kuin maitoa äsken latkineet kissat.
Elsa ei kuitenkaan tahtonut estää ulos pyytäneen lähtöä, vaan lupasi kumppaninsa ulos, jääden sillä kaupalla itse sijaan, että hän pääsee seuraavana sunnuntaina koko päiväksi, ja niin hän pääsikin.
Seuraavana sunnuntaina olikin erittäin kaunis kevätkesän ilma. Aikaisin aamulla puki Elsa yllensä, hoiteli ensin tärkeimmät askareensa ja jouduttiin itsensä aamu-jumalanpalvelukseen kirkkoon. Kirkon rappusilla yhdytti hän mummon, jolla oli kaikenlaista kerrottavaa, kun ei ollut Elsaa koko talvena nähnyt. Muun muassa oli hänellä terveisiä Matilta, joka oli mummolle kirjoittanut Itäindiasta asti, joka mahtoi olla mahdottoman kaukana meidän maasta. Pahaksi onneksi ei mummo ollut huomannut ottaa tuota kirjettä taskuunsa, sitähän olisi kyllä sopinut näyttää tuossa kirkon rappusilla. Siinä ei kuitenkaan muu auttanut kuin mennä ensin kirkkoon, ja sitten mummon mökille kun ehtii. Kirkossa sattui olemaan sillä kertaa joteskin ala-arvoinen saarna, joten ei se Elsaa eikä mummoakaan suuresti miellyttänyt; kuuntelivat he sitä loppuun kumminkin ja läksivät kohta amen sanottua rientämään Punavuorille.
Meri oli tyyni ja näytti kesäauringon valossa vuorelta katsottuna erinomaisen majesteetilliseltä. Vielä mummon akkunastakin teki sitä Elsan mieli tirkistää. Mutta tuo Matin kirje, sehän se oli luettava, pitihän sitä olla myöskin utelijas. Mummo ojensi kirjeen Elsalle. Elsa katseli kirjeen kuorta kummissaan, se kun oli niin sukkelasti oudon näköinen. Olipa itsessä kirjeessäkin katsomista, se kun oli sukkelan omituista paperia; mutta asiaan.
Elsa lukee:
"Trankebarissa Indian maalla, Joulukuun 19 päivänä tänä vuonna.
Hyvä rakas mummoni!
Tämän kautta saan tietä antaa, että minä voin nykyjään joltisenkin hyvin täällä Indian polttavan auringon alla. Kovasti ikävöitsen teitä, enkä tiedä oletteko enään elossakaan. Jos elossa vielä olette tämän kirjeen saavuttua, niin sanokaa terveisiä Elsalle, hän on mielestäni hyvä tyttö, sanoakseni paras tyttö mailmassa. Minä olen ollut monessa kovassa hengenvaarassa, vaan olen kuitenkin Jumalan avulla onnellisesti tähän asti päässyt. Nyt aijomme lähteä Singapooreen. Laivassamme on käynyt pari kertaa hyvin ystävällinen ukko, hän on lähetyssaarnaaja, saarnaa täällä pakanoille, mutta myöskin hän puhelee kristityille. Hän ei osaa meidän kieltä, vaan minä alan jo vähän tajuta engelskaa ja niin muodoin joteskin käsitän että hän on uskollinen Herran palvelija, jonka silmämääränä on, ihmisten kaikkein kansallisuudesta huolimatta, sielujen autuus. Ihmiset täällä ovat suureksi osaksi mustan harmaita iholtaan ja epäjumalan palvelijoita, mutta he eivät ole mitään villiä; heidän käytöksensä on niin kuin sivistyneen ihmisen ja heillä ovat ylpeät Bramini-papit, jotka heille opettavat tuhansia erilaatuisia kidutuksia ja seremonioita sielun autuudeksi. "Voi sinuas musta Aasia!" Minulle on muutoin erittäin hauskaa saada kiertää näin maailmaa ympäri, ja nähdä paikkoja ja ihmisiä. Merielämässä on paljon pahaa ja pahentavaista, mutta siinä, jos se oikein käytetään, on sangen paljon hyvääkin ja opettavaista. Sydämmellisesti teitä, mummo, ja naapurianne, kalastaja-vanhusta, ja Elsaa ja kaikkia tuttavia tervehtien lopetan kirjeeni.
Teidän Matti."
"Milloinka tämä kirje tuli?" kysyi Elsa.
"Se tuli toissa päivänä."
"Kylläpä kestää, ennen kuin Suomeen saapuu, kun menee aikaa monta kuukautta. Kyllä on poika kaukana", tuumi Elsa.
Mummon silmät tulivat kosteiksi Elsan tätä sanoessa.
Elsa huokasi syvään ja hänen ajatuksensa risteilivät oudoilla vierailla mailla. Sanat kirjeessä: "Voi sinuas musta Aasia!" ne soivat kummallisesti Elsan sielussa. Mitä varten se Aasia oli niin pakanallinen, pimeä ja musta? Herranko tahto se oli, että niin piti olla?
"Minä annan pakanat perinnökses, ja mailman äänet omakses." Ne profeetan sanat selvinä seisoivat Elsan muistissa siinä ajatellessaan. Olivathan pakanat Jesuksen Kristuksen perintö, ja mailman kaikki ääret hänen omaisuutensa. Huolehtia sitä miksi Aasia oli hirmuisen laaja ja musta pakananmaa, oli siis sama kuin Jumalan neuvoskamariin tunkeuminen. Jumala itse oli heitäkin aikanansa etsivä.
Kauvan oli Elsa hiljaa mietteissään istunut. Mummo liikuskeli edestakaisin huoneessaan, väliin Elsaa vilkaisten.
"Kumpaako suret, Mattiako, vai Aasialaisia?" kysäisi mummo.
"Ehkäpä molempia", oli Elsan vastaus.
Sitten viipyi Elsa mummon seurassa iltaan saakka. He kulkivat tuulluttelemassa punaisilla kallioilla, kauniissa kevätilmassa. Noin kello kuuden ajoissa ehtoolla läksi Elsa kotiinsa. Ei jalkansa paljoa painaneet, keveänä kuin västäräkki hän astua sipsutti matkansa ja vihdoin tuon suuri-kauppiaan jylhästä portista sisään. Pihalla seisoi lauma kauppa-apulaisia ja konttoorikirjureita.
"Elsakin on ollut kaupungilla", sanoi muudan nuoremmista.
"Ja te ette saa häntä puhutella, se tietäkää, tyttö on minun omaisuuttani", sanoi pää-puukhollari, se, jonka sanottiin taloa selässään kantavan.
Elsa kuuli sen, vaan ei vastannut mitään, meni vaan kyökkiin ja vihdoin sänkykamariinsa; virsikirjansa laski hän sievästi nurkkahyllylle.
Kun hän oli juuri ennättänyt pukeutua arkipukuunsa, astui rouva kamariin.
"Elsakin sai kerran vuodessa käydä henkimässä keuhkoonsa raitista ilmaa täyteen. Kävitkö sen mummon luona Punavuorilla, josta joskus olet ikävöiden maininnut?" tuumaili rouva.
"Minä kävin kirkossa ja mummon luona", vastasi Elsa lyhyesti.
Rouva jatkoi:
"Minä kuulin äsken akkunasta, että meidän taloudenhoitaja kutsuu sinua omaisuudekseen; hän varmaankin aikoo naida sinut ja sitten ruveta itse miehekseen, kaiketi kauppiaaksi."
"Naikoon vaan, vaan kysyköön ensin minulta luvan", vastasi Elsa.
"Tietysti hän sen tekee", sanoi rouva.
Sitten antoi rouva käskyjä ensi viikolla alkavasta suuresta kevätpyykistä. Siinä taas oli Elsalla oleva etevä osa, hän kun kelpasi melkein työn johtajaksi tuossa vaatteiden puhtaaksi pesussa. Käskyt annettuaan poistui rouva.
Koska oli jo ilta ja pyhä loppuun kulunut, meni Elsa pesotupaan kaikenlaista järjestelemään maanantai-aamuksi, sillä pyykin pesu alkoi aamulla kello kolmen lyömältä viimeistään. Kun hän siellä yksinään järjesteli ja hääräili hiljalleen jotakin virren värssyä, lennähti suuri paperipussi keskelle tuvan laattiaa, jonka perästä ovi taas kiinni painettiin. Elsa hyppäsi akkunaan, josta kurkistamalla hän voi tuntea poistuvan miehen mainituksi äkäiseksi taloudenhoitajaksi. Sitten vasta hän nosti pussin laattialta ja aukaistuaan näki sen täytetyksi hienon hienoimmilla leipurin tavaroilla. Elsa painoi sievästi pussin suun kiini ja nosti sen uunin korvalle, tulevien aikain varaksi.
"Vai niin, hm, hm", hymäili hän sitten itsekseen. Kun hän oli pesotuvassa tehtävänsä toimittanut, läksi hän pois ja lukitsi oven, astui sitten arvokkaana ylitse pihan kyökkiin. Konttorin portailla seisoi taloudenhoitaja kädet housun taskuissa, ikään kuin voitostansa ylpeillen. Hymyillen katseli hän etäämpänä astelevaa soreavartaloista ja ryhdikästä Elsaa siksi kunnes hän katosi.
Kun Elsa oli parhaaksi kyökkiin päässyt, saapui siihen eräs kaartin alaupseerin vaimo, joka erinomattain tahtoi tekeytyä Elsan tuttavaksi. Elsa veikin tuon rouvan kamariinsa, jossa tuo vieras alkoi toimittaa kaikella kunnioituksella veljeänsä Elsan sulhaseksi.
"Parempaa miestä kuin veljeni on, et voi tästä maailmasta löytää", lateli kaartilaisen vaimo.
"Voipi olla, olenkos minä häntä huonoksi sanonut, kun en miestä vähääkään tunne, vaan minä en kumminkaan vielä ketään tarvitse", vastasi Elsa.
"Sinä lapsi raukka et ymmärrä mitään. Sinä et näy huomaavan omaa hyvääsi. Ajatteles, tuossa paikassa tulee hänestä vääpeli, ja arvaas, mikä korkea arvoaste se on, ja kuinka ryhdikästä on kulkea vääpelin sivulla hänen rouvanansa. Ja ajatteles että hän vielä rakastaa sinua, — todellakin, mikä erinomainen onni!"
"Jaa, oikein autuus! Vaan nyt näillä puhein ei siitä kaupasta tule mitään. Olkaa niin hyvä ja sanokaa paljon terveisiä kunnian-arvoiselle veljellenne, että hän tällä kertaa etsii muita, minulla on tässä asiassa eri mielipiteet", sanoi kuivasti Elsa.
Vieras rouva poistui.
Samassa saapui siihen talon rouva.
"Kuules Elsa! Minun aikomukseni on mennä tällä kertaa edemmäs maalle kuin Helsingin lähelle. Minä aijon Tammisaaren tienoille. Heti kun pyykki on saatu pestyksi ja vaatteet kuiviksi, me lähdemme."
"Vai niin, kyllä koetan jouduttaa työtä, pyykin tähden kyllä pääsee", sanoi Elsa.
Rouva nyökkäsi tyytyväisenä päätänsä ja poistui.
"Paraiksi ikään, että tästä pääsee hiukan, enhän tässä enään muuta saakaan kuulla, kuin ainaista naimista", jupisi Elsa puoliääneen. Sitten meni hän kyökkiin illallista syömään.
Toisetkin piiat saapuivat illalliselle.
"Niin, kohta niitä meilläkin häitä saadaan!" sanoi keittäjätär illallispöydässä. "Nuorimmista alkaa."
Elsa ei ollut huomaavinaan.
Toiset olivat olevinaan tietämättömiä kuin äsken puusta pudonneet. Kyselivät toisiltaan ja taas kyselivät. Keittäjätär osoitti Elsaa sormellansa.
"Varusta vaan pääsi, ett'et liikaa juovu häissäni", sanoi Elsa.
Kenenkään ei tehnyt mieli jatkaa keskustelua Elsan kanssa siitä aineesta.
Aamulla aikaseen nousi Elsa ja saapui pesotupaan. Tulivatpa siihen kohta perään matamitkin, jotka tavallisesti olivat kun isoa pyykkiä pestiin. Ankara alkoi työ. Kun oli pari tuntia kovasti hierottu, saapui keittäjätär pesotupaan kuuman kahvipannun kanssa. Hän jätti siihen leveälle akkunalaudalle pannun, kupit ja kerma-astian ja kohta poistui. Elsa sieppasi namuspussinsa uuninkorvalta ja alkoi jaella matameille hienoa kahvileipää. Matamit riemuissaan kysymään:
"Neitikös meille näin hyvät kahvileivät kustantaa?
"Ei neiti, vaan sen sulhanen", vastasi lyhyesti Elsa.
Matamit katselivat toisiaan ihmeissään. He heti huomasivat, että pilaa teki nyt sulhasestaan tyttö, kuka lieneekin sitten ollut tuo kantoon ajanut sulhanen. Kauvaa ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Kun tuli suurusaika ja kaikki kävivät kyökissä aterioimassa, ennätti Elsa takaisin pesotupaan hiukan ennen kuin matamit ja rupesi askaroitsemaan; samassa saapuikin taloudenhoitaja ja rupesi Elsalle imartelemaan.
"Sinä olet kaunein kaikista naisista, se on Eevan tyttäristä, maan päällä", aloitti taloudenhoitaja.
"Mitä se teille kuuluu?" vastasi Elsa.
"Etkö ymmärrä että aijon kosia sinua?"
"Kyllä minä sen kuulen, mutta painukaa ulos täältä, teillä ei ole mitään tekemistä pesotuvassa."
"Sinäkö hävytön minulle niin vastaat!" sanoi taloudenhoitaja, lyöden jalkaa lattiaan.
"Mars", sanoi Elsa ja talutti miestä ulos matameita vastaan, jotka juuri tulivat suurukselta. Samaan sattui itse talon herrakin pihalle, ja kaiken näki.
"Herra on niin hyvä ja pitää komennon noiden herrojen päälle, ett'eivät ne saa tulla piioille rauhattomuutta tekemään", sanoi Elsa, työntäessään taloudenhoitajan rappuja alas.
"Mitä sinulla todellakin minun piikojeni kanssa tekemistä on?" kysyi talon herra.
"Teidän hävyttömät piiat", vastasi puhuteltu ja sadatteli mennessään, konttooria kohden.
"Jaa, jaa", sanoi talon herra ja meni omia rappujaan ylös.
Matamit, tunteissaan taloudenhoitajan ilkeäksi kiukkuiseksi heittiöksi, nauroivat koko menolle sydämensä pohjasta. Eipä aikaakaan, alkoikin kuulua konttoorin rappusilta aika metakka. Siellä ajoi kepin kanssa taloudenhoitaja kaikkia nuorempia herroja ulos.
"Pois kaikki talosta lurjukset, minä otan uudet ja paremmat", kuului taloudenhoitajan mahtava ääni, seiniä ja rappusia sauvalla pieksäessään. Nuoremmat herrat koettivat nauraakin ja olivat he kovasti hämilläänkin.
Talon herra näki koko menon akkunastaan. Hän aukaisi akkunan ja huusi:
"Siivolla! Mitä niitä syyttömiä miehiä komennat; tiedänhän minä kiukkusi syyn, mokoma mustasukkainen. Hallitse luontosi, tahi ajan sinut itses paikalla pois."
Taloudenhoitaja oli kuin kivettynyt.
"Me vedämme oikeuteen haukkumisesta", alkoivat nyt nuoremmat uhatella, noustessaan takaisin konttooriin.
"Koko mailma on kääntynyt minua vastaan", sanoi taloudenhoitaja, hyppeli ja itki. Talon herran täytyi saapua häntä asettamaan.
"Mitä tuo tuollainen hassutus on ikämieheltä? Eikö voi käyttää järkeänsä?" puhuskeli isäntä kohtelijaana.
"Onko minulla hassutusta? Minä palvelen teitä uskollisesti vuodet monet kymmenet läpeensä, uskollisuudessani olen kaikkialla ja hoidan talouttanne kuin omaa silmääni, enkä niin paljoa saa kaikesta vaivastani, että edes toimittaisitte yhden piikatytön vaimokseni, onko suuria pyydetty?" rähisi puhuteltu.
"Ei kyllä ole pyyntönne mikään kohtuuton. Mutta asia, sen tiedätte itsekin, on sitä laatua luonnostaan, että minä en voi piikojani teille vaimoksi väkisten pakoittaa. Tiedätte sen ett'ei meillä pidetä orjia, joita isäntä naittaisi, kenelle tahtoisi."
"Kyllähän minä sen sanomattannekin tiedän, vaan kun suuttuu niin sitä suuttuu." Hiukan mietittyään hän lisäsi: "te lupasitte ajaa minun pois paikalla talostanne äsken."
"Tehkää vaan aivan mieltänne myöten, mutta ei pitkänkään palveluksen ansioilla eikä suurimmallakaan uskollisuudella ole sitä lupaa että, kumminkaan asiatta, pitää pahaa elämää talossa", vastasi talon herra tukkukauppias ja poistui.
Taloudenhoitaja jäi pihalle miettimään ja raapieli korviensa taustaa. Siinä hiukan tuumailtuansa pyörähti hän pikimältänsä konttoorissa, josta tuli silkkihattu päässä ja keppi kädessä, mennen ulos portista, eikä häntä sitten kolmeen päivään talossa nähty.
Kun taloudenhoitaja niin monta päivää alkoi poissa viipyä, eikä edes tullut isäntänsä kanssa tiliäkään tekemään, alettiin jo arvella hänen tehneen itsemurhan, ja ruvettiin kuulustelemaan oliko häntä kukaan missään nähnyt. Yksi ainoa näkijä oli, joka sanoi hänen mainittuna päivänä ajaneen maanmiehen kärryissä Espoon tullista ulos. Ei muuta.
Isäntä oli Elsalle' hieman nyreissään niin kauvan kuin mies oli kadoksissa, sen selvästi huomasi hänen vihaisista silmäyksistänsä. Mutta kun tuo karkuri kolmannen päivän illalla kotiin tuli, ei seuraavana päivänä isäntäkään enää kiukkuiselta näyttänyt.
Niinkuin rouva oli sanonut, pyykin pestyä lähdettiin maalle, Tammisaaren puolelle. Herra jäi kotiin; rouva, lapset ja Elsa vaan läksivät. Kaksilla kärryillä ajaa romuutettiin pitkin maantietä seurakunnasta seurakuntaan. Vihdoin saavuttiin erääsen erittäin viehättävään lahden pohjukkaan. Lahden rannalla oli punainen talo valkoiseksi maalatuilla ikkunapuitteilla. Talo oli joka puolelta siistin näköinen, astuipa silmiin kaikkialla että talossa oli varallisuuttakin. Pellot ja suurenmoiset niitut olivat joka puolella somassa järjestyksessä talon ympärillä. Minne vaan katsoi, näkyi ihmistyön ja ahkeruuden jälkiä, kukkivine niittyineen ja aaltoilevine viljavainioineen. Talossa oli jommoinenkin puutarha hyvää tuoksua levittämässä ympärilleen, olipa pitkä navetta, isohko talli, kaksi myllyä ja viisi vierekkäin rivissä seisovaa jyväaittaa, sanalla sanoen, äsken taloon tulleen silmät kääntyivät kaikkialle.
Kuin kauppiaan rouva piikoinensa ajaa romisutti talon pihaan ja lapsikuorma kohta jäljessä tuli, nosti talon vanha ja lihava vahtikoira aika metakan, ett'ei paremmasta apua. Samaan rähinään ilmestyi myöskin talon ijäkäs lihava emäntä vanhimman kauniin pulloposkisen tyttärensä kanssa. Emäntä ja tytär ottivat vieraita vastaan erinomaisella kohtelijaisuudella ja nöyryydellä, jotta sitä oli kumminkin sivulta sievä katsella; jos he teeskentelivät, oli se heidän asiansa. Vastaanottajien joukossa oli myöskin talon täysikasvuinen poika, mutta hän ei ollut huomattavissa, hän seisoi tallissa lapio kädessä ja sieltä hän suurimmalla tarkkuudella seurasi Elsan jok'ainoaa kaikkein pienintäkin liikettä. Heti ensi silmäyksellä, vaikka etäältäkin katsottuna, herätti Elsa huomiota. Talon poika oli kumminkin maltillinen mies, hänkin kyllä mielellään katseli siroa naista vaan ei hän tahtonut lähelle mennä, niin antaen jokaisen olla omassa rauhassaan. Itsekseen hän kumminkin jupisi: "Siinäpä on kaupungin tyttö, joka on jotain toista kuin Anttosen Anna-Stiina."
Vieraat astuivat sisään ja emäntä kaikkein ensimmäiseksi näytteli heille kaikki huoneensa ja parhaat esineensä. Kauppiaan rouvaakin kovasti miellytti emännän somat huoneet ja vielä enemmän omituiset vanhan-aikaiset, mutta arvokkaat huonekalut. Elsakaan ei ollut moista ennen nähnyt. Elsa ei kumminkaan kauvan joutanut katselemaan emännän kalleuksia, vaan täytyi kiiruhtaa pihalle kärryiltä tyhjentämään oman rouvan kapineita. Kun hän siinä kärryä tyhjensi, saapui siihen hiljaa hiipien lapio kädessä talon poikakin. Mitään ei hän puhunut, kohautti vaan hattuansa ja puristi toisella kädellään lapion vartta; siinä hän sanatonna seisoi, vanhan aatelis-suvun jälkeläinen, lapio kädessä isäinsä maata ja pihaansa nuoren palvelustytön katseilta puollustamassa. Elsa ei ollut poikaa näkevinään, kumminkin hän piti miestä joteskin omituisen näköisenä.
Kun Elsa oli kaikki kapineet sisään ja paikoilleen saanut, sai hän luvan hiukan istahtaa, joka ei ollutkaan pahitteeksi pitkän matkan jälkeen. Emäntä laittoi sillä välin ruokaa vieraille, jossa hänellä oli tyttärensä ja piika apuna. Rouva oli Elsalle kertonut että talonväki, johon asumaan menisivät, on vanhaa aatelia, mutta heidän käytöksessään ja työtelijäisyydessään ei Elsa voinut muuta huomata kuin vakaisen talonpoikaisväen. Kun vieraat olivat päivällistä saaneet, läksi emäntä näyttämään uintirantaa ja uintihuonetta. Elsa ja lapsetkin saivat seurata mukana. Siellä emäntä erittäinkin Elsalle huomautti kuinka syvä meri oli uintihuoneen kohdalla, että jos hän lapsia siellä uittaa, ei hän muutamissa paikoin lähde aivan kauvas; muutoin osoitti emäntä erittäin edulliseksi ja lasten uintipaikaksi sovelijaaksi erästä lahden sopukkaa, jossa oli kaunis valkoinen hietapohja ja lämmin matala vesi.
Kauppiaan rouva olikin juuri varta vasten tullut siihen paikkaan sentähden, että saisi uida ja karkaista omaa terveyttänsä, kuin myöskin antaa lasten uida. Matkan päätarkoituksena oli siis uiminen.
Sitten koko kesän kuluessa olikin rouva erittäin tyytyväinen kesäänsä, sillä lapset, jotka Helsingistä lähtiessä eivät vielä ensinkään uida osanneet, olivat syksyllä kelpo uimareita. Itse virkistyi hän niin, että kuvastaan peilissä katsoessaan huomasi olevansa ihan kuin uusi ihminen. Kaikki muut muutti näköänsä paitsi Elsa, sillä hän oli jo entiseltä niin täysiverinen, ett'ei muutosta voitu hänen kasvoillansa eroittaa.
Talon rannassa oli pieni venhe, sillä sai Elsa käydä kerta viikossa Tammisaaren kaupungissa hakemassa rouvallensa mitä milloinkin. Kerta syksymmällä kun hän taas meni Tammisaareen, tuli häntä vastaan kadulla nuori merimies, joka oli pitkä ja hoikka ikäänsä nähden, sillä hän oli vielä kovin nuoren näköinen. Poika tuo pysähtyi Elsan kohdalla ja tirkisti tarkasti tyttöä silmiin, sanoen vihdoin hyvän päivän.
Elsa kääntyi myöskin katsomaan ja vastasi:
"Matti se hiljankin on!"
"Elsa sinä olet näenmä sittenkin", tuumi Matti.
Laiva, jossa Matti oli palveluksessa, oli saapunut sentähden Tammisaareen, kun heillä oli sinne lastia tuotavana. Siinä kadulla syntyi Elsan ja Matin välillä pitkä keskustelu, jonka loputtua he erosivat kukin suunnallensa, toistensa kättä kauvan puristaen.
Suoritettuaan ostonsa kaupungissa istui Elsa ruuheensa, alkaen soutaa lahden tyyntä pintaa. Reitillä näkyi laiva, jolla Matti oli mustasta Aasiasta palannut. Elsa katseli mustaa uhkeata laivaa, sen liehuvia lippuja, komeita mastoja ja raakapuita ja hiljalleen hyräillen muuatta virren värssyä souti hän soutamistaan siihen lahteen, jonka rannalla hän asuntoa piti.
Vihdoin tuli lähdön päivä ja hevoset seisoivat taas kärrien edessä. Vahtikoira ei enään haukkunut, hän vaan peppuroi leikkien maassa. Talon poika, vaikk'ei Elsan kanssa kesäkauteen ollut sanaa vaihtanut, läheni kärryä, johon Elsa nousi, ja paljastetuin päin puristi Elsan kättä hyvästijätöksi. Talon rouva eli emäntä tyttärineen mutistivat suutaan nauruun, vaan poika oli sen sijaan jotain enemmänkin kuin totinen, sen hänen silmistänsä näki.
"Kummallinen mies", sanoi Elsa itsekseen.
Taas ajettiin ja ajettiin. Syksysateet olivat tiet pilanneet niin, että kärryt vajosivat sisään melkein akseliaan myöten, ja kuta lähemmäksi Helsinkiä päästiin, sen huonommaksi kävi tie. Kumminkaan onneksi sillä kertaa ei satanut, jotta matkustajat pääsivät aivan kuivina kaupunkiin.
Kun ajettiin tuon ison kauppatalon portista sisään, seisoi taloudenhoitaja pihalla ja, katsoen Elsaa veitikkamaisesti silmiin, nosti hattunsa korkealle, kumarsi syvään ja heilutti ilmassa hattuaan rallatellen.
"Konstaile vaan", arveli Elsa ja meni kyökkiin.
Rouva katseli vihaisesti taloudenhoitajan menettelystä, kumminkaan ei hän mitään hiiskunut.
Päästyänsä kyökkiin, sai Elsa kuulla eräältä kotona olleelta palveluskumppaniltansa, että juuri tämä kumppani oli sillä välin kesän kuluessa tullut taloudenhoitajan kanssa lemmenliittoon, ja että hän luuli pääsevänsä tuon miehen rouvaksi. Olipa hänellä sekin toivo, että he sitten perustavat oman kaupan ja rupeavatkin elämään oikein herroiksi.
"Onnea vaan ja menestystä yritykseenne", sanoi Elsa erittäin totisen näköisenä.
Kun Elsa oli paraiksi ennättänyt riisua matkavaatteensa ja muuttaa kotona käytettäviin, astui mummokin Punavuorilta huoneesen.
"Mummokin täällä! Ja niin terveen ja reippaan näköinen!" sanoi Elsa.
"Olenhan minä täällä. Mattikin on kaupungissa ja laiva Helsinkiin talveutuu, ja kaikki tulevat olemaan talvea kotona. Etkö sinäkin jää itseksesi ja tule asumaan minun luokseni kallioilla?"
"Nyt en minä käsitä tarkoitustanne. Mitä minun eroamiseni palveluksesta itseänikään, vähimmän vielä teitä hyödyttäisi?"
"Minulla on minun käsitteeni, ja sinulla ehkä sinun, mutta älä paheksu jos vanhan tuttavuuden puolesta hiukan sua opastan. Sinä et itsekään taida sitä huomata, että olet viime aikoina pulskistunut melkein liiaksikin kauniiksi; tosin sinä olet, sen tiedän, Herraa pelkääväinen lapsi, mutta jos jumalisuutesi olisikin suuri, on viettelyskin voimallinen ja kömpii esiin sangen moninaisessa haamussa ja muodossa. Sen vuoksi eipä olisi liiaksi, jos tänä pahinna aikana olisit ymmärtäväisen vanhan ihmisen tarkkaa tarkimman peräänkatsannon alla, siksi kunnes tulisit oikein naimisiin tai muutoin vanhenisit. Joko alat älytä?"
Elsa mietti kauvan ja vihdoin kysyi:
"Ja mitä töikseni tekisin teidän luonanne, jos sinne tulisinkin?"
"No, sen kuin ihminen elääkseen tarvitsee, sen pian tekee, tekee ihan aikansa kuluksi; voimme pestä pyykkiä, talvisin kotona, ja suvella sen kallion ja meren välissä olevan lammin rannalla."
Elsa naurahti.
"Kyllähän sitä elämisen eteen paljonkin saa työskennellä, mutta, sama se on, voinhan sanoa itseni ylös ja pyhäinpäivästä muuttaa", sanoi Elsa ja mummo poistui.
Seuraavana päivänä ilmoitti Elsa rouvalle, että hän muuttaa. Rouva
kummeksi ensin sitä kovasti. Vihdoin hän tuli siihen käsitykseen, että
Elsa muuttaa taloudenhoitajan tähden, ja antoi hänelle päästökirjan.
Pyhäinpäivästä muutti hän mummon taloon Punavuorille.