SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Pesijätär-kumppanukset.
Ennen muuttoansa ei ollut Elsalla aikaa käydä mummon luona eikä Matiltakaan Aasian asioita kyselemässä, vaan sai tyytyä niihin niukkoihin tietoihin, joita hän ehti saada puhutellessaan Mattia Tammisaaren kaupungin kadulla. Nyt kun hän oli päässyt mummon ja Matin luo, sai hän Matilta joka päivä lisää tietoja, kummoisilta pakanat näyttävät ja millä lailla elävät. Pitkillä matkoillaan oli Matti tottunut koko sukkelaksi puhumaan, jotta hän monta kertaa sai Elsan tykkänään työnsä unhottamaan ja kallella päin kuuntelemaan. Kummallista oli Elsan mielestä se, että niin vähän jokainen oli pakanoista puhunut, ei niistä ollut ennen Mattia puhunut herrasväki ja tuskin merimiehetkään. Se asia, niin kovin tärkeä, näytti heiltä tykkänään unhotuksiin jääneen. Nyt päätti Elsa kumminkin elämänsä ja toimensa niin pyhittää, että jotakin voisi tehdä niiden hyväksi, jotka kristin-opista eivät mitään tienneet, ja aikoi ensitilassa puhua siitä asiasta jollekulle kaupungin papeista.
Matti sai myöskin asunnon mummon kamarissa, sillä hän oli alkanut käydä koulua. Aikomuksensa tuntui olevan ruveta ennemmin kauppiaaksi kuin merimieheksi. Mutta, ennen kun kaupan-oppipaikkaa kuulustaisi, oli parempi että kävi koulua vähän. Palkastansa oli Matilla sen verran säästössä, ett'ei hän sinä talvena mummon armoille pelkästään heittäytyä tarvinnut. Nyt kun mummo oli Elsan avukseen saanut, alkoi rahaa yhtenään tulla, jott'ei siinä yhden pojan kouluutus suuria painanut olisikaan.
Ennen pitkää huomasi Elsa, että hän oli mummon luokse muuttamisellansa paljon voittanut. Rahan tulo tosin ei hänellä ollut suurentunut, sillä mummo oli kassan hoitajana ja hän oikeastaan palkattomana piikana. Mutta hän oli voittanut paljon vapautta, jota hänellä ei ollut palveluksessa ja se, mille Elsa paljon arvoa pani, pyhäpäivän viettämisvapaus, oli hänellä aivan täydelleen kaikkina pyhinä, jolloin hän sai käydä kirkossa vaikka monta kertaa päivässä, jos vaan viitsi kulkea Punavuorilta kirkkoon saakka.
Kiireessä työssä kului Elsan ja mummon talvi melkein huomaamatta, jott'ei siinä joudettu paljon haukottelemaan ja talven pituutta mittailemaan. Mutta kenellä kiire oli ja oikein vauhtia oli saanut, se oli Matti; hän se luki niin, että luultiin pojan lukevan päänsä puhki. Luultiin ensin että poika vaan vähän kouluuttaisi itseänsä ja sitten menisi kaupan oppiin, mutta pian alettiinkin huomata, että pojasta voisi tulla jotain muutakin kuin kaupan-apulainen tai kauppias.
Läheisessä töllissä asui myöskin kaksi ylioppilasta. Nämät lukijat olivat myöskin hyväpäisiä, mutta aivan köyhiä poikia, jonka tähden heillä ei ollut varaa käydä uljaasti puettuina eikä asua paraalla paikalla kaupungin sydämessä. He lukivat jumaluusoppia ja aikoivat papeiksi, ja ilvehtivät kierrellessään Punavuoren mutkaisia ja lumisia kallionvälisiä polkuja, niiden olevan jumaluusopillisia polkuja, kun niitä oli sanomattoman vaikea kulkea. Pian nämät ylioppilaat joutuivat myöskin Matin ja mummon tuttavuuteen, ja vähäistä maksoa vastaan opastivat Mattia minkä ennättivät, jotta Matti koulun loppuessa keväällä oli luokan priimus.
Talvella oli tuo vanha kalastajaukko sanonut viimeiset hyvästit tälle mailmalle. Onneksi sattui edes toinen poika olemaan kotona isäänsä hautaamassa. Matilla ei ollut enään kalastajan töllissä mitään tekemistä vastaisuudessakaan, kun vanhus oli kuollut. Kapteeni, tuo kalastajan poika, olisi taaskin vetten auvettua vienyt Matin merelle, vaan Matti oli päättänyt jäädä kaupunkiin aloittaakseen taas syksyllä koulunkäyntiä, ja merelle lähtö jätettiin sikseen. Vähän aikaa kapteenin merelle lähdettyä tuli äkkiä ukko-vainajan talo huutokaupalla myytäväksi, kun molemmat perilliset, kapteenit, olivat Liverpoolissa toisensa tavanneet ja siitä niin suostuneet että lähettivät käskyn Helsinkiin töllin myymisestä.
Keskellä kesää, kirkkainta kaunista ilmaa, eräänä helteisenä juhannuksen-aikaisena päivänä, myytiin kalastajan tölli. Ihmisiä oli saapunut kaupungista tölliä huutamaan; olipa siinä Punavuoren kaupungin-osan asukkaatkin hyvin tarkalleen edustettuna. Ukon irtaimisto myytiin ensin, joka ei juuri suuriin noussut, ja joutuivat venheet ja kalanpyydykset toisille kalastaja-naapureille. Kun tölliä alettiin myydä, alkoivat ihmiset nauramaan.
"Mitähän tuosta rähjästä viitsisi tarjota?" tuumailivat ostelijat toisilleen. Matti, Elsa ja mummo seisoivat siinä myöskin, mutta erittäin totisina ja tarkkaavaisina. Vihdoin kun huutokaupan pitäjä kehoitti heidän alkamaan, eikä aikaa hukkaan kuluttamaan, sanoi muudan kalastaja jotain hintaa puheen aluksi. Mummo odotteli, sanooko vielä joku muu mitään. Jopa lisääkin joukosta muudan pari kolikkoa, silloin lisäsi mummokin vähän ja vasara putosi. Kun sitten vielä laskuhuudolla mummo hiukan lisäsi, oli hän tuot'hätää kahden rinnatusten seisovan talon haltijatar ja omistaja, ja maksoi rahat kohta pöytään huutokaupan-pitäjän eteen.
Talo kyllä ei kalliiksi tullut, mutta ihmettelivät sitä ihmiset sentään, että tuollainen pyykkimummo osteli töllin töllin perään, ja tulivat mummoa onnittelemaan kahden talon emäntänä. Mummo niikaili ja kiitteli siitä kohtelijaisuudesta.
Kun mummo oli töllin haltuunsa saanut, antoi hän sen puhdistaa, korjata ja verhota oikein sieväksi. Sitten hän otti siihen hyyryläiset asumaan, ja tuumi sitten Matille ja Elsalle:
"Joutaahan nyt kasvovattaa siinä rahoille korkoa."
Kesä-aikana kävi vaatteiden peso lammin rannalla mainiosti; siellä oli kuivausnurmikkoa ja mitä vaan tarvittiin, eikä siellä häirinnyt kukaan muut kuin toiset pyykkärit, siellä kaukana kaupungin touhakosta. Syksyn tultua oli taas rahaa säästössä, ja Matti meni taas kouluun.
Matti kävi koulua jouluun saakka ja edistyi oikein Porvoon-mitalla. Mutta kun tuo korkea juhla saapui ja sitä vietettiin mummonkin mökissä, tuli Matti pyhinä kovasti kipeäksi, niin että Elsan täytyi hakea hänelle lääkäri. Lääkäri sairaan nähtyänsä pudisti tyytymättömänä päätänsä ja kirjoitti rohtoja. Sairas sai rohtoja, vaan kuolema seurasi kuitenkin kolmantena joulupäivänä. Kaiken sairastusajan hoiti Elsa taukoomatta, levähtämättä Mattia, sitä Mattia, jonka hän kerran oli korjannut maantien ojasta nälkään kuolemasta. Parhaassa kukoistuksessaan hän pääsi pois.
Tämän kuolemantapauksen johdota puki Elsa itsensä mustiin vaatteihin, osoittaen, että hänellä oli suru. Mummo teki sen saman.
Oli poikia Punavuorella syntyneitä ja siellä kasvaneita, jotka olivat tulleet sekä Elsan että Matti-vainajan tuntemaan. Heidän joukossaan oli myöskin sellaisia, jotka olivat käyneet mailman ympäri ja sen kaikilla merillä, joko monta sellaistakin jotka olivat soudelleet kiven kanssa kilpaa omassa rannassa. Muutamilla heistä oli hattu, ostettu uljaissa ulkomaan kaupungeissa, ja muutamat menivät ja ostivat hatun Helsingin hatunkauppiailta, kumma se, että he iloissaan pukivat itsensä ja päänsä verhosivat uudella hatulla. He tahtoivat haudata kunnialla nuorta meripoikaa, He tahtoivat laittaa oikein sievät lippu-hautajaiset, saattaa vainajata lippujen kanssa hautaan. Kukin tahtoi näyttäytyä niin uljaana kuin mahdollista, ja jos mahdollista herättää jotakin huomiota Elsassa, nyt kun hän heidän ajatuskantansa mukaan oli päässyt miestä itsellensä kasvattamasta, eli toisin sanoen oli tuossa kasvatuksessaan epäonnistunut. Niin sai Matti aika saaton jälkeensä, jotta sitä mielellään sivullinenkin katseli. Siinä istui Elsa mummon rinnalla musta silkki päässä, ja näytti niin ihmeesti mummon tyttäreltä, vaikk'ei ollut sukua ei syntyä, ja haudan reunalla itkivät Elsa ja mummo niin, että toisetkin rupesivat sen vuoksi itkemään.
"Se on ihmeellistä, kuinka he niin rakastivat tuota poikaa", sanoivat ihmiset.
Kirkkoherra, joka oli hautaa siunaamassa, puhui kuinka kristillinen rakkaus voipi paljon, kun se totinen on, niinkuin vainajallekin asetettu ystävyys oli selvä merkki siitä. Hän oli aina ollut sellaisten ihmisten luona, joiden tykönä oli löytänyt hellän kodin, ja vielä, kuljettuaan kaukana vierailla mailla, oli uudestaan hellään kotiin osunut. Nyt oli hän saanut muuttaa kodista kotiin.
Haudan siunattua ja mullalla täytettyä pisti Elsa multaan pienen päreristin. Sitten mentiin mummon taloon, jossa vielä oli pari kahvikuppia mieheen juotava.
Kahvia juodessa alkoi muudan vanhempi merimies, jolla oli täysikasvuinen poika, puhumaan:
"Niin me siis vietämme tänään erään nuoren merimiehen hautajaisia. Tiedän, että tämän äsken manalle menneen nuorukaisen kuolema koskee syvästi sekä mummoa että Elsaa, sillä hän oli hyväsävyinen toivorikas nuorukainen. Kun ei kuitenkaan voida sanoa, että hän oli Elsan mies, eikä suinkaan edes sulhanen, ainoastaan muuten hyvä tuttava, soisin minä että tämä surujuhla muutettaisiin ilojuhlaksi siten, että poikani Anton ja Elsa kihlaisivat toisensa."
"Me olemme pesijättäriä", sanoi mummo.
"Olemme pesijätär-kumppanukset, ja emme tahdo kumppanuuttamme rikkoa", sanoi Elsa.
Ukko tuli totiseksi, poika loi katseensa laattiaan ja joukossa istuva jumaluusopillisia polkuja astuvainen nuorukainen värähteli liikutuksesta.
"Mistä on naisella tuo viisaus?" sanoi ylioppilas.
"Ja se viisaus on suurin typeryys, mitä maa päällänsä kantaa", sanoi ukko äkäisenä, kuitenkin hilliten luontonsa, ett'ei suurempaa melua syntynyt.
Yksi ja toinen koetti kääntää juttua toisaalle.
Vihdoin, mutta verkalleen, alkoivat vieraat poistua, ylioppilas jäi viimeiseksi. Vihdoin hänkin alkoi lähtöä hankkia, otti lakin käteensä ja seisoi kuin jotakin odottaen.
Elsa katsahti häneen sivu kulkiessaan. Nuorukainen punehtui.
"Kuulkaas, mummo!" sanoi ylioppilas, Elsan mentyä. "Ettekö voisi niin toimittaa, että minä pääsisin Elsan kanssa lähempään tuttavuuteen?"
"Mitä joutavista tuttavuuksista on, te tulette papiksi ja saatte tuttavia kyllin kyllä rikasten rovastien tyttäristä. En suinkaan minä käsitä, mitä Elsan tuttavuus teitä hyödyttäisi", tuumaili mummo.
"Ankara mummo!" ajatteli nuorukainen itsekseen.
"Te olette paha", sanoi hän ääneen.
"Tehän paha olette!" sanoi mummo hieman kiivastuen. "Ettekö ajattele, että jokainen saakoon suruansa viettää kaikessa rauhassa. Eihän sellaiset esitykset sovi hautauspäivänä."
"Niin kyllä, mutta mikä tekomies Matti-vainaja Elsalle oli?"
"Hyvä tuttava, ja jos Matti elänyt olisi, pari heistä tullut olisi, kyllä minä sen tiedän", vastasi mummo.
Ylioppilas ei vastannut mitään. Elsa tuli huoneesen ja nuorukaisen ei auttanut muu kuin sanoa hyvästi ja mennä. Kumminkin hän lähtiessään puristi Elsan kättä enemmän tuttavan kuin vieraan tavoin, jottei se puristus huomaamatta Elsaltakaan jäänyt.
Mummo ja Elsa kahden kesken jäätyänsä olivat ääneti hetkisen; sitten aloitti mummo puheen:
"Maisteri se pyyteli minua, että minä toimittaisin sinun hänen tuttavuuteensa, mitäs siihen sanot?"
"Siihen, mitä minä siihen, vaimoksi en minä hänelle kelpaa ja muuta tuttavuutta — mitä muuta siinä sen parempaa olisi, saahan hän ruokaa täältä kuten ennenkin, jos häntä hiukasee."
"Sinä mukava olet; jos olisit äsken maalta tullut, niin luulisin että olet ihmeinen tollero, mutta nyt sinä olet joko koiranleuka tai vekkuli."
"Joko molemmat tai ei kumpaakaan, aika sen näyttää ja silloin tekin toista laulatte", vastasi Elsa.