KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Pieni muutos.
Aika kului eteenpäin, vuosia vierähteli. Pesijätär-kumppanukset elelivät mökissä elämäänsä entistä. Ylioppilaista toinen oli jo päässyt papiksi kaukaiselle Pohjanmaalle, vaan nuorempi tuli vielä säännöllisesti talveksi Helsingin Punavuorille, josta hän yhtä säännöllisesti kesäksi poistui, matkustaen maalle saarnaamisella ja lasten opetuksella ansaitsemaan. Talvisin tämä nuori herra usein mummon mökissä vierasteli, sillä hänelle säännöllisesti joka käyntikerta ruokaa tarjottiin ja hän näyttikin siitä sortista olevan perin kiitollinen. Hänellekin kerran koitti päivä, jolloin hän kehui saavansa suorittaa viimeisen tenttaamin papiksi-pääsöä varten, siinä sanoi hän tarvittavan rahoja ja pyysi jonkun ei aivan pienen summan mummolta lainaksi. Mummo ei juuri tahtonut olla halukas antamaan, kumminkin hän Elsan kehoituksesta lainasi rahat, ja summan täyttämiseksi menikin mummon rahat viimeiseen penniin. Elsa oli vähitellen ruvennut häntä suosimaan, hyvin paljon siitäkin syystä, kun hän papiksi tultuansa oli aikonut toteuttaa Matti vainajan halun mustan Aasian pakanain käännyttämisen suhteen, ja vaikuttaa kaikella voimallansa sen asian eteen. Persoonallisesti hän itse liehui Elsan sulhaisena.
Kerta muutamana sunnuntai-iltana oli jokin huvi Kaisaniemen puistossa, ja sinne riensi puoli Helsinkiä. Mummo ja Elsakin päättivät kerran heittää hetkeksi erakkoelämänsä ja pistäytyä sinne, missä muutkin ihmiset aikaansa kuluttivat.
Keveässä kesäpuvussaan sipsutteli Elsa, ja mummo siniraitaisissaan. Pitkin matkaa oli mukana kulkevia ihmisiä, mutta lähellä Kaisanientä kasvoi se ihmistulvaksi. Siinä meni vanhaa tutisevaa kaljupäätä, siinä nuorta heitukkaa, suurta ja pientä, köyhää ja varakasta. Aurinko paistoi kirkkaasti ja ilmassa liiteli muutamia vaaleita pilviä. Jokainen puistoonmenijä koetti näyttäytyä mahdollisimman muhkealta ja toisia etevämmältä. Elsaankin pian tarttui sama tauti, hänkin mummon rinnalla käyskennellen koetti kohautella olkapäitään. Hänen ei olisi sitä tarvinnut tehdä, kyllä hän niin kaunis muutoinkin oli, että hänet pian toisten joukosta huomattiin.
Kun Elsa näki, kuinka nuoret neitoset kavaljeeriensa käsikynkässä riippuen eteenpäin tepostelivat, muistui hänen mieleensä että olis hänelläkin nuori herra taluttajaksi, mutta se ei tule tähän syntiseen joukkoon, hän kun kulkee jumaluuspolkuja, hän kun tulee kansan johtajaksi ijankaikkiseen elämään. Sitä ajatellen istausi hän tien viereen viheriälle nurmelle. Mummo, esimerkkiä seuraten, istui myös. Siinä nyt sai leväten katsella tämän mailman menoa ja sen kirjavaa joukkoa, joka levottomuudessaan sinne ja tänne hyöri ja pyöri.
Mummo vähän aikaa istuttuaan ja kansan vaellusta tarkastettuaan lausui:
"Niinkuin oriit sodassa, juoksevat he synnin vimmassa, vielä juhlina ja sunnuntai-päivinä."
"Hm", myhähti Elsa, ja katsoi muuatta keltaista lyhyt-vartista kukkaa joka pistiin esille lyhyestä nurmesta. Vaan kuinka hän jälleen silmänsä ylös nostettuaan vaaleni, kun hänen sivuitsensa kulki hänen sulhonsa, muuan Aasian tuki ja turva, taluttaen käsipuolesta kaikella hellyydellä erästä solakkaa pitkänlaista, ei aivan kaunista herrasnaista. Elsan ja mummon sivuitse kulkiessaan tuo ylioppilas hieman säpsähti, nosti kumminkin lakkiansa, jatkaen sitten matkaansa kadoten naisineen väkijoukkoon.
Mummon nousi poskihin puna, silmänsä säteilivät tulta. Elsa hieman vaaleni, ja huulet vavahtelivat.
"Voi tuota ryökälettä, selkäänsä tarvitsis, mokoma tenttaamin-ottaja ja elätettävä, ompas nyt komeutta ja herruutta", sanoi mummo äänenpainolla, joka hyvin ilmaisi, että mummo olisi ollut sillä hetkellä valmis maisteria hyväksi kylvettämään.
"Tuolle ruojalle vielä jaoin viimeiset ja ainoat kovalla työllä ansaitsemamme rahatkin", lisäsi mummo.
"Olkaa hyvä ja tyyntykää, mummo", sanoi Elsa.
"Tyyntykää! Mailma paljasta koiruutta täynnä, niin tyynny nyt", vastasi mummo.
"Jaa, kyllä minä sen myönnän, että mailma on semmoinen kuin sanotte. Mutta semmoinen se oli ennen meitä ja siinä se pysyy meidän jälkeemme. Ei väkisin ystäväksi. Sanoinhan sen jo ammoin teille, jotta aika näyttää. Aika on nyt sen näyttänyt, etten minä ole hänen morsiamensa, vaan narripelin esine. Onnellinen sattumus on siis se, ettei pahemmin ole käynyt, ja saan kiittää hyvää Jumalaa varjelemisestansa. Onnellisella hetkellä olemme myöskin vastoin tavallista tapaamme tänne saapuneet, hyvin nähdäksemme minkä veroinen meidän suosikkimme kaikkine korulauseinensa on ja mistä miehestä hän lupauksineen käypi. Ei siis mieltä väärempää hänelle, uuteen yritykseen onnea vaan", tuumaili Elsa.
"Toista sinäkin puhut, ja toista asuu sydämmessäsi; ethän sinäkään, vaikka kuinka jumalinen olisit, ole muuta kuin tavallinen ihminen", vastusteli mummo.
"Mikäs muu kuin ihminen minä vaan olenkin. En ole enkeli, en edes pyhimys. Mutta, se on asia, että olen saanut tänään selville hänen kieroilemisensa. Minusta on hän kevätkauden ollut niin omituinen ja joskus puhunut joteskin ristiin. Minä kumminkin olen niin luullut, että hän ajattelee niin paljon tulevaista painavaa virkaansa, tai harmittelee läksyjänsä, että sen tähden ei oikein asiassa pysy, mitä meidän asioihimme koskee, mutta se ristin salaisuus onkin tuo ryökkinä-heitukka, rohvessyörin tytär; kyllä minä hänet hyvinkin tunnen. Tavallinen hyvänsävyinen ihminen, ei mitään moitetta, ja rahaa seuraa, arvaan minä, jonkun verran mukana. Arvaahan että haluaa päästä rohvessyörin vävyksi", selitteli Elsa.
Mummo tuli lempeämmäksi, kun kuuli rahan saannista puhuttavan.
"Taitaa poika sentään tulla onnelliseksikin", sanoi hän.
"Epäilemättä", sanoi Elsa.
Torvet pärähtivät soimaan, rumpali löi rumpuansa Kaisaniemen kunnahalla. Se oli venäläinen sotaväen musiikki, joka oli sinne soittamaan tilattu.
"Kauniisti ne soittavat", sanoi mummo.
"Hyvin kauniisti", toisti Elsa.
Molemmat nousivat seisoalle ja läksivät astumaan joukkoa kohden. Väkeä oli kuin pilveä soittajien ympärillä, siinä pientä, siinä suurta; vähän etäämpänä eräällä penkillä istui ylioppilaskin morsiamineen. Elsa ja mummo eivät olleet heitä huomaavinaan. Soittoon kiintyi vähitellen heidän ajatuksensakin niin, etteivät muistaneet heitä katsoakaan. Vihdoin lakkasi soitto ja joukko hajousi. Mummokin läksi liikkeelle Elsan kera, mutta tuota herraa morsiamineen ei enään näkynyt missään. Kellot alkoivat tornissa soida ja ihmisiä kutsua iltajumalanpalvelukseen.
"Lähdetään kirkkoon", sanoi Elsa.
"Lähdetään vaan", sanoi mummo, alkaen astua Elsan perässä. Muutamia muitakin alkoi solua, kirkkoon aikeessa, pois.
"Nähkääs minkä minä voitin", sanoi eräs poika sivu juostessaan, korkealla kädessään tinaista teekannua heilutellen. Nyt vasta huomasi Elsa ja mummokin juhlan oikean tarkoituksen, että siellä olivat arpajaiset.
Vihdoin saapuivat mummo ja Elsa kirkkoon. He asettuivat istumaan lähelle saarnatuolia, ei kuitenkaan saarnatuolin alle, jotta he hyvin helposti voivat nähdä pappia silmästä silmään. Heillä ei ollut vähintäkään tietoa, kuka papeista silloin saarnaisi.
Kun virsi oli veisattu, näkivät he suureksi kummastuksekseen kuinka tuo ylioppilas täydessä papin puvussa astelee sakaristosta suoraa päätä ja nousee saarnatuoliin.
Ensimmäiseksi, kun hän saarnatuolilla toimitusta alkoi, näki hän mummon ja Elsan. Vähän änkyttämällä ja vapisten hän ensimmäisiä sanoja luki, vaan totuttuaan paransi hän parantamistaan, jotta se vihdoin muuttui melkein Sinain jyrinäksi, ja hänen sointuva äänensä oikein soimalla soi kirkon kaikissa kolkissa ja loukoissa. Saarna ei ollut lyhyt eikä pitkä, sitä oli parahiksi, ja kaikki olivat saaneet kunnianimensä kuulla.
"Hyvin se saarnaa, mutta muuten en minä oikein suosi", sanoi mummo hiljaa Elsalle.