YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Kaikki muuttui.
Ylioppilas ei käynyt moneen päivään mummon luona.
Kerran hän kumminkin tuli ja sanoi:
"Hyvät ystävät! Minä pyydän anteeksi etten ole voinut paremmin pitää puhettani. Minä kyllä olen naimiskauppoja hieronut Elsan kanssa, vaan asia on kääntynyt eteentulleiden syiden tähden toiseksi, ja täydyn siis peruuttaa entiset lupaukseni. — — —"
Sen pitemmälle ei hän ehtinyt puhua, kun mummo keskeytti hänen:
"Sinä, luuletko tänne tulevasi narraamaan? Maksa velkasi, ja rohvessyörin tyttärinesi mene sitten muille markkinoille. Me olemme alhaista ja oppimatonta väkeä, kumminkin olemme kunniallisia ihmisiä, joita vaan ei niin käy narrata kuin itse tahtoo."
Ylioppilas seisoi hämillään.
"Antaa hänen mennä rauhassa", sanoi Elsa.
"Hyvästi nyt Elsa", sanoi ylioppilas, antaen kättä Elsalle.
"Hyvästi vaan, tule onnelliseksi uuden morsiamesi kanssa."
Ylioppilaan pyörivät vedet silmistä ja hän meni.
* * * * *
Kohta en perästä sairastui mummo kovasti. Kauvan hän sairasti ennenkuin kuoli. Elsa hoiteli häntä kaiken aikaa erinomaisella huolella ja hellyydellä sekä itkeskeli toisinaan katkeria kyyneleitä. Nyt sai hän hautaan saattaa toisen äitinsä. Hän hankki mummolle haudan Matti-vainajan viereen ja pystytti heille halvan mutta sievän yhteisen hautakiven. Mummon talot joutuivat myytäväksi ja niiden hinnan saivat mummon perilliset. Ylioppilaan velka pysyi aina maksamatta; papiksi hän tosin tuli, vaan rohvessyörin tytärtä ei hän saanutkaan, eikä niin muodoin perintöäkään. Ei hänkään kauvan elänyt vaan riutui surusta pois.
Elsa asui kauvan hyyryläisenä mummon entisessä talossa, maksaen hyyriä uudelle isännälle; hän pesi ja silitti tuhansia paitoja ja hyräili jumalisia virsiä. Mutta niin viisasta ei tullut kosijaa, että hän enään olisi ruvennut kauppoja hieromaan; hän vastasi:
"Minä olen kyllästynyt kosijoihin, omani on kuollut ja toinen minut hylkäsi, olkoon sillänsä."
Hänen ilokseen olivat ihmiset alkaneet pakanain käännytystä puuhata. Nyt oli Elsan riemu täydellinen. Nyt oli musta Aasia voittava itsellensä Golgatan ristin, ja Luojan istuimen eteen oli senkin synkän maan edestä kannettava sovinnon malja. Suomen pääkaupunkikin valmisti nuorukaisista apostolia, vaikkei juuri Aasiaan niin kumminkin Afrikaan, joten Elsa oli tyydytetty. Mustille ihmisille heitä vaan lähetettiin. Haavi kirkossa tuli painavammaksi lähetysrukouksissa Elsan lanttiloista, joita hän huoaten heitteli uhriarkkuun. Vielä sallittiin hänen nähdä se päivä, jolloin vihittiin Suomen ensimmäiset lähetyssaarnaajat, ja nähdä heidän matkustavan täältä pois.
Utelijaana odotti hän uusia tietoja ja uusia voittoja mustien maan-osasta; ja oli surullinen kun ei tiedot olleet loistavia ja toivon mukaisia. Hartaammin hän rukoili ja toivoi, teki työtä ja odotti.
Sen kiven viereen hautuumaalla, jossa Matti ja mummo lepäsivät, teetti hän yksinkertaisen viherijäisen penkin. Sen päällä nähtiin hän kesäisin istuvan ja kirjaa lueskelevan. Olipa hän istuttanut haudalle monivärisiä kukkasiakin, — siinä oli valkoisia, siinä punaisia. Ihmiset luulivat häntä hieman hajamieliseksi, kuten vanhoista-piioista yleiseen luullaan.
Pitkään antoi mustain maan-osa odottaa, ennenkuin antautui. Elsa luki lähetyssanomia ahkeraan ja sai kyllä niistä nähdä voittavan muukalaisen, vaan jälkeen jäävän Suomen miehen. Kerran koitti Elsan toivon tähti, jo kuului sanoma voitoista meikäläisten ja kastoi Haamin lapsia miesi Suomen. Elsan rukous oli tullut kuulluksi.
* * * * *
Elsa oli elänyt Helsingissä kauvan. Oli nähnyt Helsingin pienenä ja sai sen myöskin nähdä suurena. Taloja rakennettiin, katuja tehtiin, ja kaupunki muuttui, kuin siivillä, oudoksi, entisestään tuntemattomaksi. Armottoman iskun edessä sai väistyä vanhat muinaisrakennukset uuden rakennusinnon tieltä. Kaupunkia kaunistettiin vanhain ihmisten harmin kustannuksella. Taloja oli kaikkialla, kansaa myöskin kaikkialla sekä päivällä että yöllä. Ei missään ollut jälkeäkään entisyydestä. Elsassa itsessäänkään ei ollut entisyyttä. Puna hänen poskiltansa oli myöskin matkustanut samaa tietä kuin Helsingin entisyys, ja entisen reippaan Elsan sijassa nähtiin vanha rampeutunut vanhus. Tässä vanhuksessa vielä kumminkin löytyi sielu, joka osasi muistaa entisiä aikoja. Väkeväksi heräsivätkin ne muistot hänessä.
Sauva kädessä alkoi hän astua Helsingin pitäjää kohden. Siellä lepäsi hänelle rakkain mailmassa, hänen äitivainajansa. Vielä kerran tahtoi hän nähdä äitivainajansa haudan. Hän pistäysi Helsingin pitäjän hautuumaalle. Täälläkin oli osaksi väistynyt entisyys. Uusia ja aina vaan uusia hautoja ja patsaita oli siellä nähtävänä, mutta äitinsä hautaa ja pientä puuristiä etsi turhaan hänen silmänsä. Hän etsi uskollisesti ja vihdoin löysi hän sen poikki katkenneiden joukosta kallellaan kiviaitaa vasten seisomassa. Hän purskahti itkuun, sillä pian hänkin itse oli oleva hyljättyin joukossa maan päältä. Samassa nosti hän silmänsä korkeuteen, sillä yksi oli siellä ainaiseksi elävä, jonka lempeä sydän ei ketään hylkää. Hän sai uutta reippautta, suuteli useat kerrat vanhaa rakasta puista ristiä ja läksi pois astumaan. Hän ohjasi kulkunsa toista tietä ja palasi Munkkiniemen kautta. Hiljaa hiipien ja väsyneenä saapui hän Munkkiniemeen. Kotinsa sijalla oli pelto, sinne ei hän päässyt, mutta vaikka kartanon tilukset olivat olleet muutoksen alaisina, oli siinä kuitenkin säilynyt monta hänelle lapsuuden ajoilta tuttavaa puuta, joihin kumminkin ajan hammas oli lyönyt leimansa. Hetkisen istahti hän Munkkiniemen maalla ja katseli ympärilleen sekä merelle että maalle. Siinä oli hänen äitivainajansa veneen sija melkein samanlaisena kuin lapsuuden aikana. Väsymyksestä huolimatta alkoi hän kulkea kaupunkiin päin. Kesä-illan rusottaessa tunsi hän puun tien vieressä, jonka juurelta hän lapsena ollessaan oli pelastanut Matti-vainajan. Kauvan hän mietti ja katseli tuota tyhjää paikkaa.
Aamulla, kun aurinko ensimmäisiä säteitään heitteli Elsan asuntoon Helsingin Punavuorilla ja Elsan asuintoveri, muudan pyykkimummo, nousi nukkumasta, näki hän Elsan yöllä kuolleen hiljaa ja huomaamatta. Siinä hän lepäsi, kädet ristissä rinnalla, ja himmenneet silmät katsoivat korkeuteen.