SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kun tulisi hyvä isäntä.
Elsa katseli kallella päin pesotuvan nurkkaan; hän katseli ihmeissään, kuinka joutavaa oli tullut joutavan lisäksi. Niinkuin kaikesta näytti, olivat ne päälliseksi tiellä ja tiellä hän itsekin. Mummo huomasi pian, että Elsa näytti tyytymättömältä perintöönsä ja sen säilytyspaikkaan. Hän laski hiljaa kätensä Elsan olkapäälle ja sanoi:
"Luulenpa, että perintösi vaan harmittaa sinua."
"Minusta on kaikki niin hassua", vastasi Elsa.
Mummo, joka oli paljon maailmassa nähnyt, ei tuosta niinkään kummissaan ollut, vaan tuumiskeli:
"Kaikki asiat näyttävät alussaan hassuilta, vaan kun niihin tutustuu, tulevat lopulta aivan tavallisiksi ja ovat silloin hyvinkin viisaita."
Elsa myönsi sen kylläkin niin olevan ja alkoi puuhata kapineitansa parempaan järjestykseen.
"Mutta se venhekin, mitä minä silläkin teen?"
Mummo mietti hetkisen ja sitten virkkoi:
"Se on kyllä vanhanlainen; olisi melkein myytävä niin kauvan, kun sillä jotain saa. Liian kalliita tahtoo siitä polttopuitakin tulla, ja hengen kaupalla on sillä, jos kävisi Korkeasaaressa pyykkiäkin pesemässä. Kuka sen tietää, mihin me taas jonkun ajan päästä joudumme, tulemmeko moniin aikoihin edes näkemäänkään venhettä, sen vähemmin sillä soutamaan."
Joku salainen voima oli tuossa mummon puheessa, joka sai Elsan silmät kosteiksi. Kuka tietääkään edeltäpäin, mihin ihmiset joutuivat. Sangen salaperäinen oli Elsan mielestä mummo. Hän oli palvelija eikä palvelija, hän oli apuna missä häntä tärkeimmin tarvittiin. Ankarasti piti hän kiinni oikeuksistansa, silloin kun luuli vääryyttä kärsivänsä, mutta sangen hupainen mummo hän oli silloin, kun sai olla toiselle avuksi. Oikein köyhä ei hän ollut, vaan ei rikaskaan. Elsan mielestä se oli omituinen mummo. Pesotupaa ja sen peräkamaria hallitsi hän kuin omaa taloansa. Miten olikaan hän sen niin valtoihinsa saanut?
Talo, jossa mummo asui, oli erään varakkaan kalastajanlesken talo. Huoneita ei talossa ollut paljo ja harvoin nekin vähät hyyrättynä, sillä tuo emäntä ei lainkaan sillä lukua pitänyt, oliko hänellä hyyryläisiä vai ei, ja huoneita ei korjattu koskaan. Jos hyyryläinen tahtoi olla niin sai. Ketään ei hän koskaan pois käskenyt, enemmän kuin lienee taloonsa pyydellytkään. Hyyryistä ei hän liioin kovaillut. Se maksoi joka jaksoi, joka ei taas jaksanut eikä pystynyt, se sai olla maksamatta; pois hän vaan ei käskenyt. Huoneita itse korjaamasta ei hän liioin kieltänyt, ja sai vetää hyyrystäkin pois; eikä siitäkään riitaa syntynyt. Mutta huoneet olivat kumminkin niin rappiolla, ett'ei niissä enään millään ehdolla hyyryläiset asuneet. Emännän oma huone katurakennuksessa ja pesotupa kamarinensa olivat paraat asuntokelpoiset koko talossa.
Emäntä olikin jo hyvin vanha ja sanottiin hänen toisinaan höpsivänkin; kumminkin hän puhui itsekseen. Mummosta, tuosta vanhasta pesumatamista, piti hän paljon, ja kutsui häntä aina rouvaksi. Mummo ottikin tuon rouvannimen mielellään vastaan emännältä, vaan ei hinnasta mistään muilta, sillä hän sanoi, että se kuuluu talonomistajalle, että hän kunnioittaa hyyryläistä. Emäntä taas puolestaan antoi mummolle rouvan arvonimen sentähden, että mummo aina maksoi hyvin hyyryn, ja piti huoneen siistinä ja hyvässä kunnossa, niinkuin myöskin sentähden, ett'ei mummolla ollut lapsia, pieniä eikä suuria. Emännällä ei koskaan lapsia ollut ja niinmuodoin ei hän juuri olletikin reuhaavia lapsia oikein hyvillä silmin katsellut.
Sattuipa nyt juuri samana päivänä, jona Elsan tavarat Munkkiniemestä tuotiin, se kummallinen tapaus, että kun mummo jonkin asian johdosta pistäytyi emännän kamariin, olikin hän kuollut. Mummo ei ollut aivan arka, vaan kumminkin teki se hänessä hyvin oudon vaikutuksen. Hän oli kuollut aivan sairastamatta. Mummo huomasi kyllä, että emäntä oli aamulla noussut ylös niin terveenä, että oli voinut huoneensa puhdistaa ja tilansa korjata. Mitä muuta oli hän askaroinut, siitä ei tolkkua saanut; se vaan oli selvä, että hän makasi sohvalla hengetönnä, kylmänä ja kankeana. Mitään ulkonaista väkivallan merkkiä ei ruumiissa näkynyt, joten ei voinut otaksua murhankaan tapahtuneen.
Erittäin kauvan ei mummo tuon kuolleen huoneessa siekaillut, vaan poistui ottaen avaimen kamarin ovelta, ett'ei joku menisi kamariin ja äkkiarvaamatta kuolijaaksi säikähtäisi. Nyt kiiruhti mummo sanomaan Elsalle emännän kuolemaa.
Elsa, joka ei emäntää paljon tuntenutkaan, ei osannut siitä olla paljo pahoillansakaan; kumminkin ihmisen, vaikkapa oudonkin, kuolema, varsinkin niin äkkinäinen, teki Elsaan syvän vaikutukseen. Mummo itki katkerasti vanhaa tuttavaansa, ja Elsakin alkoi itkeä, kun mummo alun antoi. Jonkun aikaa itkettyään huomasi mummo, ett'ei se porusta parane, ja läksi sanomaan toisille asukkaille talossa. Samassa rakennuksessa, kuin emäntäkin, asui muudan sepän leski. Hänellä oli kaksi aika-ihmistä tytärtä. Äiti ja tyttäret olivat neulojia. He olivatkin ainoat talon lisäasukkaat sillä kertaa. Heidän asuntoonsa johti eri rappu ja mummo meni hiljaa ja varovasti heidän porstuaansa. Kamarin ovi oli lämpymän tähden hiukan raollaan, ja mummo kurkisti raosta ja näki heidän kolmen ahkerassa neulontapuuhassa.
"Hyvää päivää, älkää pelästykö", sanoi mummo.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi leski Lund.
"Emäntä on kuollut", sanoi mummo.
"Kuollut!" sanoivat naiset melkein yhteen suuhun.
"Hän on arvatenkin halvauksen saanut", sanoi leski Lund.
"Niin minäkin otaksun", sanoi mummo.
Elsa oli hiipinyt mummon perässä, ja kun mummo katsahti taaksensa, näki hän Elsan seisovan keskellä pienen porstuan permantoa.
"Elsa rukka", sanoi mummo.
"Mummo rukka", vastasi Elsa.
"No, sen sanoit niinkuin pitikin. Hyvin minua surettaakin, mihin tästä taas joutuukaan", tuumiskeli mummo.
Siitä sitten kaikki läksivät katsomaan emännän ruumista.
Leski Lund, nähtyänsä emännän ruumiin, oli valmis lääkäriä hakemaan. Toiset odottelivat niin kauvan ruumishuoneen eteisessä ja pihamaalla, kunnes lääkäri saapui.
Lääkäri, ollen jo vanha harmaapäinen, asteli sisään sauvansa nojalla. Tarkkaan hän tutki kuollutta ja huomasi hänen aikoja sitten tämän maailman jättäneen. Rohvessoori sanoi, että ruumiin saa haudata.
Nyt oli tieto annettava vainajan sukulaisille.
Kenelläkään läsnäolevista ei ollut varmaa tietoa sukulaisista; kumminkaan ei heitä oltu talossa koskaan nähty.
Mummo otti huolekseen käydä pappilassa. Siellä hänen mielestänsä se asia paraiten tunnetaan. Pappilassa kumminkaan ei sen pitemmälle päästy, kuin että hän oli tullut aikoinaan Sipoon pitäjästä ja sitten joutunut naimisiin miehelle, jonka leskenä hän kuoli, sekä ett'ei tälläkään ollut sukua kaupungissa. Kirkkoherra kumminkin lupasi kysyä tietoa Sipoosta. Kun se näin oli, ei ollut toivoakaan saada sukulaisia hautajaisiin, vaan täytyi talossa olevien haudata kuollut omalla kulutuksellansa.
Mummo piti emännällensä yksinkertaiset hautajaiset, ja suri kovasti, kun ei varmaan tiennyt, saiko enään talossa asua vai ei. Niinkuin päivän nousua, odotti hän tietoja Sipoosta.
Pari viikkoa hautajaisten jälkeen, kun Elsa eräänä aamuna istui akkunan edessä kamarissa ja neuloi, näki hän maalais-isännän ajavan pihaan ruskealla hevosella ja sievillä kärryillä.
"Tuolla tulee varmaankin mummolle vastaus!" huudahti Elsa.
Mummo, joka jotakin hääriskeli kamarin perällä, tulla löntysti akkunan luo.
"Mikä vastaus?" mummo hämillään kysyi.
"Ai, maalainen", kiljasi mummo hevosmiehen huomattuaan.
Vastustamattoman halun tunsi mummo mennä pihalle vierasta puhuttelemaan. Järki kumminkin sai voiton ja hän pysyi sievästi paikallansa. Vieras otti heiniä kärryistä ja heitti hevosen eteen ja alkoi astella pesotupaa kohden. Avoimesta ovesta astui hän sisälle ja seisahtui keskellä permantoa. Kamarin ja pesotuvan välinen ovi oli myöskin auki, mutta vieras ei tullut kamariin saakka, vaan kysyi pesotuvasta:
"Onkohan tämä se sisarvainajani talo?"
"Kuka oli sisarenne?" kysyi mummo, astuen pesotupaan.
"Sisareni nimi oli Klementiina ja oli hän tietääkseni naimisissa vanhan kalastaja Starkin kanssa."
"On oikein tämä, Starkin lesken talo; hän kuoli aivan vähän aikaa sitten", vastasi mummo.
Vieras ja mummo tulivat kamariin.
Vieras oli korkeakasvuinen, hoikanlainen ja ijältään noin viidenkymmenen vuotinen. Hänellä oli puolivillaiset vaatteet, vähän vivahtavat siniharmaasen; takki oli auki, niin että punaisen ja sinisen juovainen liivi näkyi. Paksut teräksiset kellonvitjat osoittivat liivin taskussa löytyvän taskukellon. Jalassa oli hänellä lyhytvartiset saappaat ja kädessään piti hän hallavoitunutta huopahattua. Partaa ei miehellä ollut, vaan tarkemmin katsottuna osoitti musta ja tiuha sänki, että hänellä oli hyväkin parran kasvu, vaan että hän ajeli leukansa.
Mummon käskystä istui vieras akkunanpieleen.
"Onko tää teidän tyttärenne?" kysyi vieras, katsahtaen Elsaan, kun tämä neuloi pöydän toisessa päässä.
"Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on nyt orpo, vaan hänpä onkin kohta aikaihminen", lausui mummo.
"Kohta niin, vai on vanhemmat molemmat kuolleet?"
Sitä sanoessaan ja kauvan jälkeen näytti mies ajatuksiinsa vaipuneelta. Väliin hän veltosti sivulleen katseli ja näytti kovin uniselta. Vihdoin hän havahtui, kasvonsa kirkastuivat, ja ojentain selkänsä suoraksi istuimella, hän lausui:
"Jaa, niin se on tässä maailmassa. Kuolema, se korjaa puoleensa kansaa, nuorta ja vanhaa. Kuolleet on minunkin vanhempani. Minun ikäiselleni tuo nyt ei ole mikään kummakaan, vaan eivät ne sentään kauvankaan ole kuolleena olleet. Isäni kuoli viisi vuotta sitten ja äitini kuolemasta on neljä kuukautta. Kyllä se koskee kovasti, kun omaisia niin kuolee, vaan sille ei mitään voi. Minulla ei näytä olevankaan onni myötäinen; kolme vuotta sitten jäin leskeksi, ja ainoa lapsi, mikä minulla olikin, seurasi äitiänsä hautaan. Hän oli jo aikaihminen, tytär, josta minulla olisi ollut paljo apua talouden hoidossa, mutta poissa, ainiaan poissa, on minun rakas lapseni, minun Kaarina tyttäreni!"
Elsa ja mummo katselivat ihmeissään vierasta erinomaisella säälin tunteella. Mummo alkoi kääntää juttua toisaalle ja kysyi:
"Mitä aijotte nyt tämän talon kanssa tehdä ja kenelle tämä talo oikeastaan tästälähin kuuluu, teillekö vai jollekin toiselle?"
"Herra hänen tiennee! Minusta on samantekevä kenelle tää kuuluu. Otan tään minäkin jos se minulle joutuu, jos taas ei, niin minä tyydyn aina siihen, mitä muutkin ihmiset päättävät."
"Te varmaankin annatte siinä tapauksessa, että isännäksi tulette, entisten hyyryläisten asua talossa?" kysyi mummo.
"Jaa, hyyryläisten, siitä en minä tiedä mitään sanoa; mutta minä luulen, että tää talo tulee myytäväksi. Mitä hyyryläisten kanssa tekee, sen määrää se joka talon ostaa."
"Niin kauvan kumminkin asumme tässä, ja minä olen myöskin saamista sisarenne hautajaiskustannuksista, sillä minä hautasin hänen omalla kulutuksellani; sisarenne tavarat ovat liikuttamatta huoneessa", sanoi mummo.
"Vai niin", sanoi vieras ja meni pihalle hevosensa luo. Sieltä sisään palatessaan hän kantoi raskasta eväspussia.
"Kas tässä, matami! Ottakaa vähän kylänruokaa maistijaisiksi", sanoi isäntä, laskien pussin mummon eteen permannolle.
Mummo aukaisi pussinsuun siteen ja nosti sieltä lampaanlihoja, juustoja ja suuren voipytyn. Tavarat hän latoi pöydälle.
"Antaako isäntä nämät minulle?" kysyi mummo.
"Niin olisi tarkoitus", vastasi vieras.
"Kiitoksia!"
Mummo käski Elsan keittämään kahvia sillä aikaa, kun hän meni isännän kanssa emäntävainajan huonetta näyttämään. Elsa keitti kahvia. Kahvi oli jo kauvan valmiina, ennenkuin mummo ja vieras huoneesta palasivat. Hevonen hirnahteli pihalla isäntäänsä ikävöiden. Elsa katsahti akkunasta ja näki mummon ja isännän kuin myöskin leski Lundin tulevan emännän huoneesta kartanolle. He näyttivät kaikin hyvin syvämietteisiltä. Elsa koetti avoimesta akkunasta kuunnella, vaan ei saanut suoraa keskustelun menosta; isäntä pudisteli päätänsä aina aikatavasta.
Vihdoin alkoivat isäntä ja mummo astua pesotupaa kohden ja isännän sanat kuuluivat:
"Huono komento."
He olivat siis tutkineet huoneet ja nähneet ne olevan perin rappiolla.
Vieras tuli mummon kanssa huoneesen ja Elsa taritsi kohta heille molemmille kahvia. Kahvia nauttiessaan tuumiskeli isäntä:
"Asukaa vaan jos voitte tässä talossa, eipä tää niin häävinen olevan näytä", ja vähän mietittyään: "minun täytyy suoriutua asioilleni; kylläpähän perästä saadaan nähdä, kuka tähän isännäksi tulee."
"Kun tulisi hyvä isäntä", sanoi mummo.
"Toivotaan!"
Sen sanottuaan alkoi isäntä lähteä; kiiteltyään kahvin edestä hän meni pihalle, painoi hattuaan syvempään, irroitti hevosensa ja ajoi ulos pihasta.