KUUDESTOISTA LUKU.
Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä.
Seuraavana päivänä alkoi mummo Elsan kanssa korjaelemaan vaatteita, sillä monta kohtaa oli epäkunnossa. Nyt kun oli jonkun verran hyvää aikaa, niin silloin täytyi omaa työtä tehdä.
Se perusajatus mummossa, nyt kun Elsan äidin hauta oli kunnossa, ei laannut, vaan aina virkistyi: että Heleenan hauta oli vähintään saman holhouksen saava kuin Leski-Annankin, eikä haittaisi jos sen päällä olis risti, vaikka yksinkertainenkin.
Ei viikkoa saanut kuluneeksi kuin jo mummo Elsan kera läksi hautuumaalle, paikkaa tarkemmin tutkimaan. Hauta varustettiin ristillä ja sievällä kukkapenkerellä. Kaiken kustannuksen kulutti yksin mummo. Vasta kun hauta oli jo täydessä kunnossa, meni mummo Matin luo hänen oppipaikkaansa ja sanoi:
"Me olemme laittaneet äitisi haudan; ole hyvä ja käy väliin siellä katsomassa!"
Matti tuli aivan hämilleen tuosta odottamattomasta uutisesta; hän oli melkein unohtanut, että hänellä äitiä on koskaan ollutkaan. Tuo hälinämäinen maailman meno ja asuskeleminen suuressa mies- ja poikajoukossa, oli hänen saanut unohtamaan entiset olot, haudat ja äidit, melkeinpä oman itsensäkin, eikä hän varmaan paikkaakaan muistanut, missä äitinsä hauta olikaan. Lupasi hän kumminkin, eroon mummosta päästäksensä, käydä hautaa katsomassa.
Mummon tarkka silmä huomasi kyllä Matin vian, että hän liiaksikin hyvin viihtyi verstaassa. Hän siis kotiin tultuansa kertoi Elsalle, ettei Matin kanssa ole kaikki niinkuin olla pitäisi.
Ei se sanoma Elsastakaan hyvä ollut, vaan minkäs sille osasi.
Kun oli Elsan mielestä kaikki sellaisessa kunnossa, että voisi mennä palvelemaankin, kun vaan paikkaa olis, alkoi hän tuumia:
"Mistähän tuon nyt palveluspaikan saisi?"
"Kyllähän se on oikea ajatus sekin mennä palvelemaan, vaan kyllä voipi juuri tulla toimeen palvelemattakin" vastasi mummo.
"Jaa, ei juuri, kun ei ole minkään käsityön tekijä", tuumi Elsa.
"Käsityönkin tekijäksi voipi itsensä harjoittaa, jos muutoin haluaa", päätteli mummo.
"Kyllähän minulla on käsityötä, kun menen maalle taas luutia tekemään."
"Älä nyt hyvä ihminen pilaa puhu; tottahan nyt ihminen muutakin työtä saapi, kuin luutien tekoa", sanoi mummo ollen hyvin tosissaan.
"Sekin mamseli meni niin ikään. Jos palkkaa ei olisikaan maksanut, olisihan kumminkin päästökirjan antanut", tuumiskeli Elsa.
"Meillä ei vielä ole hätää mitään. Palvelukseen sinä kyllä pääset; olen minä sekin akka, että sulle palveluspaikan saan, ilman mamselin eli ruustinnan päästökirjaa."
Samassa kuin mummo viimeistä sanaa sanoi, aukesi kamarin ovi, ja sisään astui Munkkiniemen rouva.
"Hyvää päivää Elsa ja mummo", sanoi rouva.
"Päivää, päivää! Jumal' antakoon", sanoi mummo.
Elsa nousi seisomaan ja rouva antoi kättä Elsalle.
"Sisareni on kirjoittanut sieltä maalta ja lähettänyt Elsan päästökirjan ja tämän rahan", sanoi rouva, ojentaen Elsalle setelin ja paperilapun. "Hän kirjoittaa muuten olleensa sinuun täysin tyytyväinen ja toivoo, että joutuisit saamaan hyvän palveluspaikan."
"Kiitoksia", sanoi Elsa erinomaisen hämillään.
Rouva jatkoi: "Mieheni sanoo sinulle terveisiä, että mökkisi tulee purettavaksi tänä kesänä, ja että jos sinulla on jotakin siellä, joka johonkin kelpaa, käyt sitä pois korjaamassa."
"Lieneekö tuolla mihinkään kelpaavaa", sanoi Elsa.
"En minäkään luule, vaan sopiihan se tarkoin tutkia. Mummo voipi tulla sinne myöskin."
Rouvalla ei ollut aikaa enempää puhua, vaan sanoi hyvästi ja läksi.
"Kas nyt sinä hätäilit ihan turhaan. Kyllähän minä ruustinnan tavat tiesin, ett'ei hän maksamatta jätä, vaan hän häätouhussaan ihan suorastaan unehutti koko asian. Se seteli osoittaa, että hän on maksanut sinulle yhtä suuren palkan kuin täysikasvuisille piioille", lauseskeli mummo.
Elsa myönsi, että hyvin on maksettu. Siinä sitten tuumittiin ja lähdettiin Munkkiniemeen.
Oli pilvinen päivä. Päivällisen aika oli ohitse, kun mummo ja Elsa olivat taas maamatkalla. Se oli Elsalle tuttua taivalta, taivalta joka sisälsi monet rakkaat muistot lapsuuden ajasta ja äitivainajasta. Erinomaisen pian olivatkin he määräpaikalla ja esittivät itsensä Munkkiniemessä avainta saamaan ja mökkiä vakoomaan.
Munkkiniemen kyökin seinällä, jossa Liina entiseen tapaansa hallitsi, riippui mökin avain. Liina se avaimen antoikin, eikä herrasväki mitään tiennyt, että he olivat tulleetkaan. Elsa meni suorastaan vanhaa polkuaan mökille, aukaisi oven ja astui mummon kanssa sisälle.
"Mitä arvelette mummo, mitä näillä tehdään, ja mihin näitä pannaan?" kysyi Elsa.
"Älähän hätäile, jahka tutkitaan. Onhan siinä pata, ämpäri ja kiulu, kippoja ja kuppia, sekä sänky. Lisäksi on tässä kaksi tuolia ja pöytä. Porstuassa näkyy olevan iso kelkka ja pari airoja ja sängyssä yhtä ja toista. Katsotaanpas porstuaan. Niin aina, siinä ne olivat airot ja kelkka, aivan oikein! Tästä ovat tikapuut vinnille. Mitäs täällä on? Vanha hylkeennahka-laukku, kas kun eivät vielä ole karvat mädäntyneet, vaikka itse laukku on aivan homeessa. No, hitto viedä, täällä on turkitkin ja karvat kaikki sujona. Voi, kun annoit koin syödä hyvät turkit, jaa, harmaa puolivillainen on päällys. Isäsi turkit ne ovat. Entäs sitten, täällä on hattuja, täällä karvalakkia. Mitä hullua, ihan täydelliset kangaspuut ja seitsemän kaidetta, pirtaa, eli miksi niitä tässä sanon. On niidet jo aivan mädät, mutta pirroilla kutoo vielä. Syöstäväkin kuin eilen tehty. On rukkikin, mutta nyöri on poikki ja nukkaraudasta suu lohennut; haarukasta on hampaita poissa. Eipä täällä ole muuta ottamista, tulen alas", sanoi mummo.
"Mihin minä ne asetan?" kysyi Elsa.
"Taas kysyy, mihinkä tavaran asetat! Ne viedään ensiksikin kaikki pihalle, puhdistetaan ja tuuletetaan. Sitten viet kaikki kelpaavat kotiisi, Sinne missä asut, ja kelpaamattomat heität pellon höysteeksi, vaikkapa Munkkiniemenkin pellon; ei pelto lantaa paheksine."
Nyt alkoi kiire työ.
Kaikki irtaimisto kannettiin kedolle, jossa ne puhdistettiin ja tuuletettiin. Kun kaikki oli niinkuin olla piti, kaipasi mummo airoille venhettä. Elsa kyllä tiesi, missä venhe oli, ja hänen täytyi ohjata mummo sen luo. Venhe oli ravistunut, vaan ei vielä aivan mitätön. Mummo alkoi linkkuveitsen kanssa työntämään rääsyjä rakoihin ja tuot'hätää oli venhe vedenpitävä. Nyt käänsivät he sen pohjalleen ja työnsivät veteen. Vettäpä siihen alkoi herua.
"Kunnoton venhe", sanoi Elsa.
"Silläkö, kun siihen vähän vettä tulee? Sillä me vielä tavarat kaupunkiin viedään", tuumi mummo.
Venhe sai turvota ja Elsa ja mummo yöpyivät Munkkiniemeen.
Aamulla meni mummo ensimmäiseksi venhettä katsomaan. Vähänpä se enään oli vuotanut. Siltä paikalta, missä venhe oli suullaan maannut, löysi mummo vanhan äyskärin; se olikin Elsan venheesen kuuluva kapine ja se heitettiin nyt venheesen. Sitten kannettiin kaikki tavarat venheen luo, ja helpostipa se venhe kantoikin kaikki tavarat ja kaksi ihmistä. Niin istui mummo airoille ja alkoi vetää Elsan perintövenhettä. Pian jäi Munkkiniemi, ja mummo nauroi:
"Purkakoon nyt Munkkiniemen herra mökkiä; omansapa se on ja sinulla on sinun omasi."
Pian otti Elsa mummolta toisen airon ja niin he soutivat kaksissa hengin tyyneessä ilmassa tuon jokseenkin pitkän matkan, Munkkiniemestä Pohjois-satamaan. Lastin purettua tuli hyvä joukko lisää tavaraa tuon tuvan nurkkaan ja Pohjois-satama sai yhden venheen lisää.