VIIDESTOISTA LUKU.
Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä.
Häät olivat olleet komeat ja niissä oli ollut hauskuutta jäämäänkin asti. Kuka kumminkin häiden jälkeen ja mamselin mentyä jäi pahoille mielin, oli Munkkiniemen Elsa. Hänelle ei mamseli muistanut antaa päästökirjaa eikä palkkaa. Hulluinta kaikista oli se, ett'ei mitään palkanmäärää ollut puheessakaan ja tietysti käytti mamseli tilaisuutta hyväkseen. Jäi toinenkin piika päästökirjatta; se oli mummo, mutta hän ei jäänyt ilman palkkaa. Liina meni jälleen Munkkiniemeen ja Lotta kotipuoleensa.
Nyt oli Elsa paikatta, eikä oikeastaan tiennyt mitä tehdä, kun ei ollut sanottavasti mitään, millä toimeen tulla ja päästökirjaa puuttui. Mummo, kaikenlaisia kokenut vanha ihminen, käski tytön tulla kotiinsa siihen pieneen kamariin pesotuvan perässä, joka monta vuotta oli ollut hänen hoteissaan halpaa hyyryä vastaan. Elsa ei juuri mieluisesti tahtonut ruveta mummon rasitukseksi, vaan mummo kehoitti noudattamaan kohtelijasta tarjousta, ja niin meni Elsa mummon mukana.
Se oli kirkas kesäaamu, kun mummo ja Elsa työnsivät käsirattailla Elsan arkkua ja kaikenlaisia kapineita tuohon hyvin vanhaan taloon. Talo oli kulmatalo Kruununhaassa ja niin rakennettu, että, katsoi pihan perältä tai katurakennuksesta, näkyi aina pohjoissatama. Niin muodoin näkyi tuosta korkealla mäellä olevasta pesotuvan-peräkamarin akkunasta kirkkaasti kimalteleva mainittu pohjoissatama. Väsyksiin saakka saivat he työntää ylösmäkeä noita rattaita ennenkuin pääsivät tuota kaunista näköalaa ihailemaan, näköalaa, joka oli loistavampi kuin mamselin ravintolassa, vaikka se sijaitsikin rakennuksen toisessa kerroksessa.
"Kyllä tässä on kaunis katsella!" huudahti Elsa saatuaan arkun paikalleen ja kiirehdittyään akkunaan. Sieltä risteilikin venheitä edestakaisin ulapalla. Komeana kohosi lahden takana Korkeasaaren kaunis metsä, ja siitä oikealla kaakkoon käsin Katajanokan vuori mökkiryhminensä. Juuri kuin tuota mökkijoukkoa vartioiden kohosi mahtavana Viaporin linna eli sotavarustus. Se oli niinkuin leveälle siipensä hajoittanut kotka, suojellen Helsinkiä, niin meren myrskyiltä ja hyökylaineilta, kuin vihollisiltakin. Katsojan silmät kiintyivät vielä etäämpänä sijaitsevien saarten metsiinkin ja Söörnääsin rantoihin, kallioihin ja kärkeen.
"Todellakin kaunis kaupunki!" huudahti Elsa, tähystäen vieläkin silmillään kauas etäisyyteen.
"Niin Helsinki", vastasi mummo.
"Juuri sama", sanoi Elsa. "Entisajan ihmiset ovat olleet viisaita paikan valinnassa. Missä oli erittäin viehättävä paikka, siihen tehtiin kaupunki."
"Se on totta, sen minäkin myönnän, mutta siinä parhaastaan silmällä pidettiin, missä on hyvä hamina, johon laivat voivat veden syvyyden tähden hyvin laskea ja missä niillä on suojusta ison meren laineilta. Usko pois, mutta meidän maamme rannoilla on harva paikka, johon isot laivat rantaan pääsevät, vesi kun näet on liian matalaa. Helsinki on siinä suhteessa koko mainio, kun rantaan, ihan kalarantaan, pääsee laivalla vaikka kummoisella." Mummo mietti hetkisen ja lisäsi: "Helsinki kyllä on pulskeassa paikassa, mutta entisajan ihmiset ovat olleet huonoja rakentajia; — katso tuota Katajanokkaa! Taitaako sanoa, että on liiaksi kaunista?"
Elsa katsoi akkunasta tuota "Katajanokan" mökkiryhmää ja sanoi:
"Se on köyhien rakentama; ei yksikään varakas entis- eikä nykyaikaan ole rakentanut noin huonoa!"
Ennenkuin mummo ennätti vastausta harkita, näki hän portista sisään kömpivän vanhan kalastajan, joka kantoi isonlaista pärekoria päänsä päällä.
"Kas, taas tuo vanha Jaansonni on tuossa pärekoppinensa. — Ahvenia arvatenkin!" Samassa kiiruhti mummo pihalle.
"Hyvää huomenta, Jaansonni. Onko teillä ahvenia?"
"Ihan viime yönä saatuja", kuului vastaus, kun ukko laski korinsa maahan.
Elsakin juoksi siihen.
"Minulle viisi naulaa", sanoi mummo.
"Ja minulle kaksi", kuului ääni takaa. Se oli eräs toisen huoneen asukas, joka sitä sanoi.
Ahvenet hyppelivät ja häntäänsä sinkauttelivat ukon kassissa, joka jo roikkui puntarin koukussa. Aika lihavia ja isoja olivatkin ahvenet.
Elsa katseli ukkoa, hänen hallistunutta lammasnahka-lakkiansa, harmaata sarkapukuansa, rasvanahkaisia rumia pikisauma-saappaitansa, punaisen- ja mustanjuovikasta liiviänsä, sekä vihdoin ukon paksuja ahavoittuneita poskia ja lyhyttä ruskeata partaa.
"Matami se ostaa silloin, kuin ostaa", sanoi Jaansonni.
"Niin, meitä on kaksi henkeä", vastasi mummo.
"Ketä kaksi?"
Mummo osoitti Elsaa.
"No, hitto vieköön! Mistä te tuommoisen neiden olette käsittänyt? Enempi semmoisia; niitä vaan sellaisia tyttöjä ei kasvakaan joka mökin nurkassa!"
"Missähän niitä luulettekaan kasvavan?"
"Se täytyy olla parempi paikka, jossa tuonlaisia tyttöjä kasvaa!"
"Mökissä niitä vaan kasvaa", vastasi mummo, ja alkoi Elsan kanssa astumaan pesotupaa kohden. Jaansonni nosti korin päänsä päälle, alkaen jutaa ulos portista. Mummo puisti ahvenet esiliinastansa ämpäriin, kaatoi raitista vettä päälle ja sanoi Elsalle:
"Saat puhkaista nuot kalat."
Elsa perkasi ahvenet, ja sanoi sen tehtyään:
"Nyt olisi hyvää aikaa lähteä Helsingin pitäjään, ja laittaa äitivainajan hautaa."
"Jaa, Heleenan hauta myöskin on laittamatta; me laitamme tänä kesänä ne molemmat."
"Laitetaan vaan", sanoi Elsa.
"Meidän sopii lähteä tänään jo; minä luulen, ett'ei sen sopivampaa aikaa tulekaan", sanoi mummo.
Nyt laittoivat he evästä koriin ja läksivät astumaan Helsingin pitäjään. Elsa olisi mielellään kulkenut Espoon tullista ulos ja valinnut tuon hänelle tutun Konalan tien, mutta mummo tuumi, että pääsee sitä Helsingistä pois Hämeenkin tullista ja Latokartanon kautta. Niin alkoivat astua yli Pitkän sillan.
Ensikertaa oli nyt Elsa tuolla Vanhaankaupunkiin vievällä tiellä, ja mukavaa oli sitä tietä kulkeakin, kun meri mukana seurasi. Päästyään Sumtähden viljelysmaiden kohdalle, lausui Elsa:
"Olisipa Helsinki silloin aimo kaupunki, jos se tänne saakka riittäisi!"
"Varttoo nyt, varttoo nyt", sanoi mummo ja astui edelleen.
Niin kulkivat he sivu Sumtähdet ja Annebergit, ja tulivat Vanhaankaupunkiin. Siinä laski tuo ruskeavesinen Vantaa koskena alas, pitäen aikamoista pauhinaa ja metakkaa mennessään.
"Katsopas tuota hurmaavaa vettä, kuin tahtoo viedä silmät mukaansa", tuumi mummo.
"Kyllä sen partaalla on hauska asua, vaan en tahtoisi alituisesti kosken ääntä kuunnella, sillä se on niin levotonta minusta", arveli Elsa.
Mummo oli siihen asti omasta tahdostaan kantanut eväskoria. Nyt ojensi hän Elsalle korin ja niin astuttiin edelleen. Vanhankaupungin kohdalla löysi mummo seipään kappaleen maantieltä, jonka hän kohta sauvakseen omisti ja työnteli sillä ruumistansa eteenpäin. Silloin tällöin tuli joku maalainen kuormahevosineen heille vastaan. Vaikk'ei tuo vastaantulijain tomu ollutkaan juuri makeinta nieltävää, teki muiden ihmisten näkeminen kumminkin matkustuksen rattoisammaksi.
Vihdoinkin loppui tuo mutkitteleva taival, ja matkalaiset pääsivät
Helsingin-pitäjän kirkonkylään.
Siinä seisoi tuo yksinkertainen Herran huone rauhallisena kuolleiden kodon keskellä, ja matkalaiset istahtivat tien viereen nurmelle hautuumaan lähellä.
"Kuka meille osoittaa äitivainajasi haudanpaikan?" kysäsi mummo.
"Kyllä haudankaivaja sen tietää", vastasi Elsa.
"Jos muistaa", sanoi mummo.
He pistäysivät hautuumaalle, jossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. He kulkivat ympäri ja lueskelivat kirjoituksia hautakivissä ja tauluissa. Vihdoin eräässä nurkassa näkivät he, kuinka multaa sinkoili ylös. Siitä huomasivat kohta, että haudankaivaja kaikessa hiljaisuudessa siellä oli virkapuuhissaan. He lähenivät puolivalmista hautaa ja tervehtivät kuopassa seisovaa keski-ikäistä miestä, joka heidän lähestyttyä nosti hattua ja nojasi rintansa lapionvartta vastaan.
"Minä etsin äitini hautaa", sanoi Elsa.
"Kenen sinä olet tyttö sitten?" kysyi mies.
"Leski-Annan, Munkkiniemestä."
"Etkö muista, siinähän se on tuon ison koivun juurella."
Silloin Elsan muisti virkosi. Haudankaivajakin nousi ylös ja tuli paikkaa tarkemmin näyttämään, ja hauta olikin korkeammalla muuta maata niin, että siihen vähällä vaivalla tuli sievä penger. Haudankaivajan avulla saivat he vähän turpeita ja mummolla oli mukanansa muutamanlaatuisia kukan siemeniä, joita hän pisteli haudan päälle mukavaan järjestykseen. Kun hauta oli laitettu ja he olivat aikeessa poislähteä, puhkesi Elsalta katkera itku. Hän muisti tuon Herrassa nukkuneen, rakkaan äitivainajansa.
Sillä välin kuin mummo ja Elsa hautaa kaunistivat, oli haudankaivajakin saanut työnsä valmiiksi. Hän seisoi lapio kädessä käytävällä ja näytti odottavan. Mummo kuiskasi Elsan korvaan:
"Nyt se odottaa palkintoa turpeista ja työkaluista."
"Niin, mutta kun minä sen vähän mikä mulla rahaa onkin, unehutin sinne vaatearkkuun", vastasi Elsa.
"Luullakseni, jos ei hän aivan liikoja pyydä, on senverran minulla", sanoi mummo. Ja niin astelivat he, hiljaa supisten, käytävälle haudankaivajan luo.
"Mitä me olemme velkaa teille turpeista ja työkaluista?" kysyi Elsa.
"Joutavia, mitä minä turhasta maksoa köyhältä tytöltä; eihän nuot rikkaatkaan mitään maksa. En minä semmoisista mitään ota; täytyyhän minun ne irti kiskoa kumminkin, kun ma hautaa alustan. Olkaa nyt niin hyvät ja tulkaa minun asuntooni, edes hiukan huokamaan."
Haudankaivaja käveli edellä; Elsa ja mummo perässä. Tuot'hätää he tulivat miehen asuntoon.
Haudankaivajan pienessä tuvassa istui akkunan edessä pöydän ääressä noin viisitoista vuotinen tytär neulomassa palttinata, josta näytti muodostuvan paita. Se oli haudankaivajan ainoa perillinen tuo tytär, joka piti emännyyttä leskenä olevalle isällensä. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu, ja varsin siisti. Vanha seinäkello peräseinällä löi juuri kaksi. Haudankaivaja istui tuolille pöydän päässä, joten tuli istumaan tytärtänsä vastapäätä. Elsa alkoi penkillä istuessaan syödä evästänsä; pian rupesi mummokin noudattamaan Elsan esimerkkiä.
"Tuo maitoa vieraille, Miina", sanoi haudankaivaja.
Tytär meni kohta ulos. Vähän päästä tuli hän takaisin, tuoden maitoa valkoisella puutuopilla.
Puolipäivän aurinko paahtoi sisään mökin akkunasta. Vaikka ovi oli auki, tuntui tuvassa joltinenkin kuumuus. Erittäin tervetullut olikin matkalaisille raitis maitohaarikka.
Haudankaivaja käski vierasten siirtymään pöydän ääreen; tytär otti pöydältä pois aivinatilkkunsa ja siirtyi penkille neulomaan.
"Kyllä täällä hyvin syönti käypi, missä olemme", vastasi mummo talonväen kohtelijaisuuteen.
"Ei niinkään hyvin", sanoi haudankaivaja ja hoputti vieraita pöydän luo muuttamaan.
Vieraat tottelivat kehoitusta ja muuttivat syöntinsä pöydälle, ja söivät eväänsä loppuun. Syötyänsä aikaa Elsa taas jutella haudankaivajan velasta:
"Sanokaa nyt, hyvä isäntä, paljonko olen teille velkaa."
"No, kun se velka sua niin kovin huolettanee, niin anna jotakin; kyllähän tuon otan. Täytyyhän tytön päästä tunnonpintehestä", sanoi haudankaivaja hymyssä huulin.
"Minulla ei ole rahaa itselläni mukana ollenkaan, vaan lainaan mummolta. Lainatkaapas nyt mummo!"
Mummo veti villalangoista kudotun kukkaron taskustansa; siitä hän antoi Elsalle kaksi isonlaista hopearahaa vanhaa mynttiä. Elsa ojensi rahat haudankaivajan käteen.
"Piisaako, riittääkö nämät?" kysyi hän.
"Riittää ne. Näistä rahoista minä kastelen tään kesää istuttamasi kukkaset ja vielä hankin haudan pääpuoleen sievän, joko tuomen tai pihlajan vesan. Keitä kahvia, Miina!"
Miina asetti kohta kahvipannun tulelle, ja tuossa tuokiossa oli kahvi valmiina. Elsan ja mummon suureksi huviksi liikkui Miina erinomaisen taitavasti ja liukkaasti.
"Kaupungissahan tuo Miina tarvitsisi olla", sanoi mummo.
"Kuinka niin? Mitä hänellä kaupungissa tehtäisiin?" kysyi haudankaivaja.
"Kaupungissa tarvitaan sellaisia tyttöjä, jotka töissään joutuu", tuumiskeli mummo.
"Kyllä niitä tarvitaan maallakin", sanoi ukko, sytyttäen piippunsa.
"Maalla tarvitaan työtä yhtähyvin kuin kaupungissakin."
Kahvit juotiin ja lämmin liemi lisäsi ennestäänkin suurta lämpöä. Kiitellen haudankaivajan ja hänen näppärän tyttärensä vieraanvaraisuutta, sanoi mummo hyvästi; Elsa seurasi mummon esimerkkiä, alkaen lähteä.
"Niin aina, vierailla on matka edessä ja niin muodoin kiiru; en minäkään tahdo siis viivyttää. Hyvästi sitten! Kyllä minä pidän haudasta asianomaista huolta, kuten puhuttu on."
Elsa ja mummo olivat taas maantiellä ja menossa Helsinkiin.
Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, silloin tällöin jälelleen vilaisten, tuli muutamia hevosmiehiä kuormineen heidän jälessään. Kuormien ajajat tekivät hyvänpäivän sivumennessään ja käänsivät katseensa jälelleen. Heitä oli kolme miestä ja yhtämonta hevosta.
"Sillä mummolla on kaunis ja ryhdikäs tytär", sanoi viimeinen eli jälimmäisen hevosen ajaja.
"Kuules, Elsa, nyt he luulevat sinua minun tyttärekseni."
"Niinpä kuuluvat", vastasi Elsa.
Jo pysähtyivät kaikki hevoset, ja miehet laskeutuivat tielle.
"Te olette varmaankin Helsingistä, kun olette niin kaupunkilaisten näköisiä", sanoi nuorin miehistä, sama joka ajoi viimeistä hevosta.
"Kaupungista me olemme", vastasi mummo.
"Ettekö tahdo ajaa kyydillä?" kysyi hän vielä.
"Emme, se tulee niin kalliiksi", tuumiskeli mummo.
"Ei se mitään maksa, istukaa vaan kärryihin."
"Erinomaisen kohtelijaitahan te olettekin, kun aivan ilmaiseksi rupeatte kyyditsemään; ette suinkaan te ole Helsingin pitäjästä", sanoi mummo.
"Kuinka niin", sanoi puhuteltu. "Tuossa sanassa on jokin piikki meidän pitäjäläisille. Helsinginpitäjästä me olemme. Olkaa hyvät vaan ja nouskaa kärryihin lepuuttamaan jalkojanne."
"Näkyypä tuossa olevan jo kylliksi vetämistä entisessäkin kuormassa, ja meillä ei ole mitään kiirettä; me ennätämme kyllä kotiin siksi, kuin meitä siellä tarvitaan", laususkeli mummo.
"Kas muoria kun on ylpeä! Tule sinä tyttö, jätä äitisi siihen!"
"Mene nyt vaan", sanoi Elsa.
Hevosmiehet nousivat kärryihin ja alkoivat laulellen ja vihellellen ajaa eteenpäin.
"Siinä on aukeata tuossa", sanoi Elsa, katsellen ympärilleen, kun olivat joutuneet kulussaan aukealle paikalle, missä oli suuri avara kenttä ja peltoa.
"Se on se Helsingin Malmi", sanoi mummo.
"Tämäkö se Malmi on? Ajattelin jo mennessä kysyä", sanoi Elsa, joka puolelle tähystellen.
"Mikähän siinä on, kun ihminen katselee jotakin kaunista, niinkuin suuria taloja, peltoja ja kenttiäkin, niin väkisinkin tahtoo tulla mieleen, ollako nuot minun. Se ei luullakseni ole aivan oikein ja on tavallaan toisen omaisuuden himoitsemista", arveli mummo.
"No, joko te ennätitte omistuspuuhiin? En minä vielä niin pitkälle kerinnyt. Minä vaan ajattelin eiköhän noilla ihmisillä ole talvella hyvin kylmä, kun ovat alttiina kaikille tuulille, ja mitä he polttavat huoneita lämmittääksensä? Ei, minä en rakasta semmoista autiota maan kylää; se näyttää alastomuudellansa, metsättömyydellänsä hyvin köyhältä."
"Sinulla on siinä puheessa paljon oikeata; kyllä autio aukea köyhältä suomalaisen silmiin pistää."
Jonkun aikaa kulettua alkoi mummoa väsyttämään, ja katuvaksi alkoi käydä, kun oli hyljännyt miesten tarjouksen nousta jalkojaan lepuuttamaan kuorman päällä. Elsakin alkoi väsyä ja tuon tuostakin istahtivat he tien vierelle levähtämään. Kun pääsivät Viikin eli Latokartanon kohdalle, alkoi idästä päin kohota musta pilvi, joka ennusti ankaraa ukkosen sadetta. Harvaan salamoi kirkkailla leimauksilla ja kuului kaukaista jyrinää. Matkalaisille tuli kiire ja alkoivat he ponnistaa voimiansa, että mahdollisesti ennättäisivät Vanhaankaupunkiin myllyn suojaan. Erinomaisen liukkaasti alkoivat he astua tuulen tupruttaessa tomua silmiin, vaan ei auttanut. Pian olikin heillä Vanhakaupunki, ja ennättivät he muutaman mökin porstuaan juuri, kuin parhaallaan alkoi vettä ja rakeita pudota.
Kiireissään ei mummo ennättänyt valita tuttavaa taloa, vaan kun hän oli jonkun aikaa porstuassa seisonut, tuli talon emäntä huoneesta ja tunsi mummon, käskien heitä kohta sisälle sadetta pitämään. Kohta olivatkin he valmiit seuraamaan käskyä ja noudattamaan kutsumusta, astuen huoneesen. Huone ei ollut aivan pieni, mutta muutoin hyvin matala, jossa asukkaina ynnä emäntää oli kolme ruotsinkielin riitelevää pientä poikaa. Vaikeata oli käsittää riidan syytä, vaan ei se tauonnut vieraiden läsnäolostakaan; olipa muutamien tukkakin vaarassa. Äitikin koetti jo hiilisauvoineen välissä häärätä, mutta erinomaisen huonolla menestyksellä. Eikä emäntä noilta rähiseviltä pojilta saanut rauhaa vierailta kuulumisia kysellä; ennen oli myrskykin ohi ja sade laannut.
Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä ja menivät ulos. Emäntä pyyteli anteeksi poikiensa rähinän edestä. Vieraat katsahtivat akkunasta ulos ja näkivät, että ulkona jo pouta vallitsi. Lahdella kävi vielä jommoisetkin laineet ja koski pauhasi entistänsä kovemmin.
"Uskokaa pois vieraat, siitä tulee kaunis tyyni ilta, joka on myrskyn jälkeen tavallista. Te voisitte helposti päästä venheellä kaupunkiin, eikä se suuria maksa. Naapurissa tuossa on useampia venheitä ja siinä on kylliksi soutajia. Tahdotteko muutoin, niin —?"
"Kuin tahdot, Elsa?" kysyi mummo.
"Kyllä se helpommin käy, mennään koettamaan."
Silloin he läksivät. Emäntä kävi edellä ja vieraat perässä; mentiin niin tien yli torppaan. Täällä oli väki parhaallaan iltaruoalla: isäntä, emäntä ja kaksi täysikasvuista poikaa. Tuo oppaana oleva naapurin emäntä kysyi:
"Ettekö lähtisi soutamaan näitä vieraita kaupunkiin"?
"Minkätähden ei", vastasi kohta toinen nuorista miehistä.
Vieraat saivat luvan istua penkille.
Pian lopetti nuori mies syöntinsä, pisti lakin päähänsä ja puki itsensä harmaasen sarkanuttuun.
"Tulkaa mukaan!" hän sanoi.
Elsa ja mummo läksivät pojan perässä rantaan astumaan.
Rannassa oli verkkojen säilytyshuone. Nuori mies katseli merta, katseli tuuliviiristä tuulen suuntaa. Hän huomasi ilokseen voivansa purjeissa laskea hyvää laitatuulta Helsingin Pohjois-satamaan. Hän otti vajasta purjeen ja laittoi venheen reilaan. Vieraat käski hän istua venheesen. Niin lähdettiin. Nuori mies piti itse perää sekä hoiti purjetta. Vielä kävi maininki myrskystä, ja poika istui vakavana venheen perässä. Tuuli vinkui ja venhe kulki tavatonta vauhtia. Pian jätti hän Vantaan vaahtoavat laineet, sivuutti Annebergin ja Sumtähden rannat ja laski sievästi Söörnääsin sivuitse. Vielä yksi ojelmus ja silloin oltaisiin Pohjois-satamassa. Mutta, niin kun tuo riitelevien poikien äiti oli ennustanut, tyyntyi ja lakkasi tuulemasta. Ilta-aurinko paistoi suloisesti, kultaloistoon pukien lahdet, niemet ja rannat, ja monenkarvaisissa väreissä kimalteli kaikki akkunat Kruununhaassa. Nuori mies ei puhunut eikä pakissut, käänteli vaan purjettaan ja matka kului varmasti, mutta verkalleen. Lahdella kulki edestakaisin venheitä; enimmät venheet liikkuivat soutamalla, josko muutamat koettivat purjeillakin matkaansa jouduttaa. Vihdoin laski matkalaistemmekin venhe Pohjois-sataman rantaan.
Mummo kehoitti venheen hoitajaa tulemaan asuntoonsa, juomaan kuppi kuumaa teetä.
Mies suostui pyyntöön, sitoi venheensä kiinni, ja alkoi astua mummon ja Elsan perässä. Niin noustiin ylös tuota jyrkkää pihamaata ja pian oltiin tuossa pesotuvan takana olevassa mummon peräkamarissa. Vieras sai istua tuolille pöydän päässä ja Elsa meni panemaan vettä tulelle.
"Se olikin oikein hyvä ja hauska kyyti, joka meidän osaksemme tuli!" sanoi mummo.
"Helpottaa se hiukan kävelyn vaivaa, kun pääsee vettä myöten", vastasi mies, samalla katsahtaen akkunasta ulos. "Kaunispa teillä on näköala; kaunista meilläkin on", arveli hän lisäksi.
"Kaunishan tässä on näköala, vaan erinomaisen kaunis on teilläkin, se täytyy sanoa, kun asutte aivan kosken äärellä. Eikö se sentään ikäväksi pistä, kun aina koski korvissa kohisee?"
"Kun siihen on lapsuudesta tottunut, niin ei siitä mitään lukua pidä; toisinaan ei muista, ei edes kuulekaan."
"Kyllä ihminen kaikkiin tottuu!" tuumi mummo.
Elsan oli teevesi valmiina ja Elsa leipurista vehnäset hakenut. Nyt joivat he kaikin hyvällä halulla teetä matkan päätökseksi. Teen juotuaan ja maksun saatuaan suoriutui Vanhankaupungin vakainen nuorukainen venheellensä ja paluumatkalle.
Kohta miehen mentyä kuului rummun pärinä ja vaskitorvien helinä. Elsa ja mummo kiiruhtivat ulos ja hät'hätää ovensa lukittua kiiruhtivat soiton ääntä kohden. Kun pääsivät Hämeenkadulle, kulki siinä sotajoukko ohi. Edellä ratsasti joukko uljaita Donin kasakoita; heidän jälessään kävi yksi rumpali ja hänen jälessään monta rumpalia ja vihdoin koko komea torvisoittokunta aika lailla soittaen. Soittajien jälessä ratsasti uljas sotaherra komeassa puvussa ja vielä komeamman hevosen selässä, ja sitten seurasi jalkaväkeä kiiltävine aseineen, komeine lippuineen, joukko joukon perään.
"Minne he noin nyt menevät?" kysyi Elsa.
"Ne menevät äkseeraamaan Helsingin Malmille."
Kadulle kerääntyneet ihmiset katselivat pitkään noita ohimeneviä uljaita sotajoukkoja.
Elsa ja mummo pyörähtivät asuntoonsa ja paneusivat levolle, vaan kauvan kuului vielä korvissa rummutus ja soitto Söörnäästä päin.