TOINEN LUKU.
Se oli Isän tahto.
Leski-Annan tauti ei parantunut, vaan kuolema kumminkin antoi tovin itseänsä odotella. Tämä tuotti Elsalle suurta surua ja huolta. Rahaa tosin oli hiukan säästöön karttunut, niin että äiti saattoi antaa tyttärellensä hänen niukan ansionsa lisäksi säästöstä, jott'ei kumminkaan ravintoa puuttunut. Munkkiniemen kartanosta myöskin silloin tällöin jotain lähetettiin. Mutta se kaikki säästöinensä apuinensa ajan pitkään ei muuksi riittänyt kuin pahan ilman varaksi. Elsa, laitettuaan kaikki kuntoon poissaolon ajaksi, meni metsään luutia tekemään, joita hän sitten kuletti kaupunkiin ja joista hän aina sai jommoisenkin maksun ja lisäksi runsaanlaisesti ravintoaineita Helsingin rouvasväeltä, kun he asianlaidan käsittäneeksi saivat.
Mitään valitusta köyhäin hoidolle ei tehnyt kukaan. Elsa tuskin tuota köyhäin holhouksen mutkikasta järjestystä olisi osannut kulkeakaan. Niin kului aika kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Elsa oli iloinen, kun päivän moninaisista ponnistuksista väsyneenä sai ehtoolla kallistaa levolle äitinsä majassa. Niin Elsa nukkui, vaan sairas äiti valvoi.
Äidin yskimisestä heräsi usein tarkkakuuloinen Elsa, mutta nukkui taas, kun ei äiti mitään häneltä pyytänyt. Leski-Anna maaten sängyssään, jossa hänen silmänsä olivat mökin ainoaan akkunaan päin, ajatteli enimmäkseen taivaallista rikkautta ja sitä, että ijäti saisi olla Jesuksen ja kaikkein pyhäin kuin myöskin enkelein parissa. Kumminkin hänelle siinä sivussa usein muistui mieleen entinen elämänsä. Siinä tosin ei ollut suuria muistelemisia, sillä hän oli saanut elämän-ikänsä raskaasti raataa maallisen elonsa eteen, josta hän oli vaan saanut palkakseen kivuloisen ruumiin. Hän oli ollut maailmassa vähällä yhden kerran tulla maallisesti onnelliseksi, mutta oli tuhmuudessaan katsonut ylön oivallisen naimatarjouksen, jonka kautta hän olisi saanut hyvän ja varakkaan miehen. Kumminkin oli hän joutunut sittemmin naimisiin paljo mitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja päälliseksi oli suuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.
Tyttärellensä ei hän ollut kertonut juuri mitään miesvainajastansa, sillä hänen mielestään ei se asiaa auttanut jos lapselle kertoili juomarin isän metkuja ja elämöimisiä.
Pitkät olivat sairaan lesken unettomat yöt. Tuskalla saivat tunnit kuluneeksi. Erittäin hartaasti hän odotti vanhan seinäkellonsa lyöntejä. Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva vanhus löi aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä ollut tavallinen ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello kaksikin. Nyt oli kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi työ nousta istualleen sängyssä. Siinä kun hän katseli onnettoman laihoiksi kuihtuneita käsiänsä ja, muistellen niiden nuoruuden aikaista pyöreyttä, vertaili vuoteellaan makaavan Elsan yhtä pyöreitä käsiä omiinsa, silloin vyöryivät raskaat kyynelet äitiparan silmistä, sillä nyt jo saivat tytön kädet raataa, ja mitä sitten — jaa mitä sitten —? Ehkä nekin yhtä onnettomana alas vaipuvat, jos Luoja sen niin sallii; ja hän itki.
Melkein jok'ikinen aamu itki hän samaa asiaa. Tyttökin noustessaan aina huomasi, että äiti oli itkenyt, vaan ei hän voinut sitä muuksi käsittää kuin taudin tuottamaksi suruksi. Vihdoin huononi äiti siinä määrässä, ett'ei Elsa voinut jättää häntä ensinkään yksin, vaan täytyi hankkia kotimies niin kauvaksi, kuin hän hankki lääkärin apua ja rohtoja kaupungista.
Erinomaisella huolella hoiteli pieni Elsa sairasta äitiänsä. Kauvan kestikin sairastusta, joka kysyi Elsalta tavatonta kykyä ja voimain ponnistusta. Mutta hän oli oppinut jo nuorena sen läksyn, että jos mitä tekee, tekee sen niin kuin Herralle ja niin se Herra, jota hän palveli, auttoi ja vahvisti hänen lapsellisia ja vähäisiä voimiansa kestäviksi.
Vihdoin tuli Leski-Annan pääsin-päivä. Hän sanoi Elsalle:
"Nyt tyttäreni lähden minä maailmasta Isän tykö. Vaan kun minä olen poissa, vaella sittenki elämäsi läpi Herran tiellä ja Jesuksen Kristuksen uskossa. Rukoile Jumalaa varjelemaan sinua kaikesta pahasta ja sielun viettelijän pauloista."
Kun sattumalta tuli siihen pari naapurin vaimoa, puhui hän heillekin muutamia varoituksen sanoja, samalla iloiten siitä suuresta kunniasta, joka häntä taivaassa odotti. Ja niin hän nukkui.
Kyynelsilmin katselivat vaimot hänen maallista osaansa sängyssä. Ruumista kuihtunutta, jonka autuas sielu äsken oli jättänyt. Vaan Elsa ei itkenyt.