II.
Haukkasimme joutuisasti hiukan ruokaa. Sitten Pentti otti piirongin laatikosta kuusipiippuisen, Kaliforniassa käyttämänsä revolverin. Minulla, paitsi hyvää kauhavalaista, hevospäistä puukkoa, ei ollut muuta asetta. Pekalla oli vanha, aliupseeri-ajoiltaan peruisin oleva pistooli. Hän tarjosi sen minulle.
— Jäätte itse ilman, sanoin.
— En jää, vastasi Pekka — minulla on hyvä luodikko, vanha tosin sekin, mutta tarkkaan vie. Menkää huoleti. Ei Pekka ketään päästä luvatta sisään.
Hyvältä näyttikin Pekan luodikko. Vanhus otti sen alas seinältä ja laski eteensä pöydälle.
Jo oli Pentti valmis ja odotti malttamattomana minua, joka Pekan kanssa puhellessani hiukan viivästelin.
Sanoin vanhukselle hyvästit, ja riensimme ulos. Emme luulleet illaksi ehtivämme takaisin.
Pian olimme Haukkavuorella. Pentti kulki edellä, minä hiukan jälessä. Toisinansa hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaan, minäkin pysähdyin, mutta en kuullut mitään. Toisinansa hän juoksujalassa kiisi eteenpäin ja oli maasta huomaavinaan merkkejä, joista minä näköäni äärimmäisiin terästämällä en sittenkään nähnyt mitään. Missä oli kanervikko tallaantunut ihmisjalan painosta, missä joku lehti rusentunut tahi oksa vääntynyt. Oliko miehellä vaistot, joista minulla ei ollut aavistustakaan, vai oliko hän Amerikassa seikkaillessaan tottunut vainukoiran tavoin seuraamaan ihmisten jälkiä.
Varmana tekemiensä päätelmien erehtymättömyydestä Pentti yhä joudutti askeliansa. Jo olimme kulkeneet pitkän aikaa, kun hän jälleen seisahtui äkkiä. Hetkisen mietittyään hän alkoi tutkia maata joka suunnalle, mutta nähtävästi tuloksetta. Pudistaen päätään hän ryhtyi uuteen yritykseen, heittäytyi pitkälleen maahan ja tarkasti jokaista mätästä, jokaista kasvien peittämää paikkaa. Äkkiä hän hypähti kärsimättömänä pystyyn. "En ymmärrä", hän sanoi, "tähän saakka olen selvästi saattanut häntä seurata, mutta nyt kaikki jäljet katoavat kerrassaan."
Hullutteliko mies, vai laskiko leikkiä?
Pentti huomasi kummastukseni. "Katsokaa tähän", hän sanoi. "Kanervikko on hiukan taipunut sivullepäin ja tässä on varpu vääntynyt. Jonkun ajan kuluttua kanervikko jälleen kohoaa, mutta jos nyt tarkastaisitte sen alla olevaa maata, näkisitte mullassa epäselvät, mutta sittenkin erehtymättömät merkit jalan ääriviivoista. Jalkine on kaikesta päättäen ollut saapas ja päästä leveä."
Tutkin Pentin osoittamaa paikkaa. Nyt minäkin havaitsin selvät askeleen jäljet. Käsittämättömältä tuntui kuitenkin vielä mielestäni, mistä Pentti saattoi jälkeä sanoa saappaan tekemäksi. Kysyin häneltä.
"Jalan ääriviivat ovat tasaiset ja korkko on ollut raudoitettu. Tässä on merkki siitä. Kannan sivustat ovat syvemmällä kuin sen keskusta. Kevyempiä jalkineita raudoitetaan harvoin. Pohjat niissä ovat ohuemmat ja sentähden taipuisammat. Jalan astunta on näin ollen myös kevyempi, enemmän varpailla kuin koko jalkapohjalla kulkemista. Ääripiirteet tämän johdosta tulevat epätasaisemmiksi. Ainoastansa varvasosa jalasta näkyy selvästi ja syvään maahan painuneena, jotavastoin korkko näyttää ikäänkuin kevyesti hipaisseet maata. Tottunut silmä huomaa helposti eroituksen. Juostessa askeleet ovat pitempiä, ja kiivaassa juoksussa, jos ei väsymys estä, yleensä varvasastuntaisia. Mies, jota seuraamme, on milloin kävellyt, milloin juossut. Sen olen huomannut hänen ottamistaan askeleista. Luultavasti hän on ollut ainoastansa vähän matkaa edellämme."
— Minkä johdosta niin arvelette?
— Jälkien tuoreudesta. Ainoastansa vetisellä maalla jäljet pysyvät kauvemmin. Kanervikossa on vaikeata jo tunnin parin kuluttua huomata mitään. Nyt sitäpaitsi olin toisinansa kuulevinani edellämme rientäviä askeleita.
— Miksi ette silloin kiirehtineet?
— Kiirehdinhän, mutta pelkäsin eksyväni poluilta ja hiljensin sentähden jälleen kulkuani. Harhaan olemme johdetut lopultakin, enää en löydä askeleita, mutta odottakaa, täällä hän näkyy ainakin hetkiseksi seisahtuneen.
Pentti kumartui katsomaan erään puun juurelle. Minäkin lähenin. Maassa oli kaksi vieretysten olevaa jälkeä, mutta useampaa emme löytäneetkään.
Seisoimme ymmällä, mutta äkkiä Pentti huudahti iloisesti ja löi otsaansa. "Ahaa", hän huudahti, "jopa tiedän. Kumma etten sitä heti tullut ajatelleeksi." Pentti rupesi tarkastamaan puuta. "Tästä hän on kiivennyt ylös. Kuori on kiivaasta kädenotteesta irtaantunut."
Niin oli todellakin. Pitkässä, puusta ulkonevassa oksassa oli pieni, valkoinen kohta ja sen ala-osasta riippui revennyt kuorensiru.
Mutta mitä oli pakolainen tehnyt puussa? Pentti antoi selityksen. "Katsokaa", hän sanoi, "heti tämän puun vieressä kasvaa suuri mänty ja sen takana, siinä miltei kiinni, taajaa kuusikkoa. Mies on kiivennyt puuhun ja — jos en erehdy — laskeutunut alas tuolla, missä näette kovapintaista, kasvutonta kalliota. Lähtekäämme sinne! Ehkä löydämme jonkun jäljen."
Menimme Pentin osoittamaan suuntaan, mutta kauvan oli työmme turhaa. Vihdoin kuitenkin, noin tunnin kestäneen tarkan etsinnän perästä, löysimme yhden jäljen. Se oli kymmenkunta sylenmitan päässä metsiköstä. Paikalla kasvoi hiukan jäkäliä, ja siihen oli jälki painautunut, mutta se olikin ainoa, ja jo rupesi aurinko laskeutumaan läntisen taivaankulman taa.
Mitä olisimme tehneet, mihin suuntaan menneet? Palatakko takaisin, vai vieläkö jatkaa etsintää. Väsymys raukaisi pahasti jäseniä. Monta tuntia olimmekin levähtämättä kierrelleet vuorta, mutta jännitys oli pitänyt mieltä vireissä. Siksi ei väsymystäkään ollut tuntunut. Nyt ei haluttanut ottaa askeltakaan, mutta jättää kesken työ, ei sekään ollut oikein mieleen.
— Jäädään vuorelle, ehdoitin Pentille, — kylläpä täälläkin luulisi yöpuun löytyvän.
— Jäädään vaan, vastasi Pentti, — mutta silloin onkin yösija taidolla valittava.
— Miksi niin?
— Ei ole vihollisemme kanssa leikkiminen.
— Pelkäätte siis hänen yllättävän meidät?
— En sitäkään suorastaan. Hänkin on luultavasti uuvuksissa, joten tällä kertaa saanemme olla rauhassa, jos saamme. Tunnen sen miehen.
— Voimmehan valvoa vuorotellen.
— Olkoon menneeksi! Te nukutte ensiksi. Minä olen tottuneempi valvomaan.
Asetuimme erään kuusen juurelle, Pentti sytyttäen piipun ja huolettomasti nojaten puun runkoa vastaan, minä heittäytyen pitkälleni kanervikolle. Nukuin miltei tuossa tuokiossa, enkä herännyt ennenkuin Pentti pudisti minua olkapäästä.
— Joko olen nukkunut kaksi tuntia?
— Jo kolmekin.
— Kolme? Miksi ette ennemmin minua herättäneet? Sovimmehan kaksituntisista valvontaeristä.
— Kyllä vielä ehditte valvoa. Olette tulleet Kirkonkylästä saakka ja sentähden tarvitsette lepoa.
— Ette mitään erikoisempaa ole huomanneet?
— En, mutta pitäkää silmänne auki. Vaara voi milloin tahansa uhata.
Pentti heittäytyi maahan ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuorsasi syvään.
Olin vielä uninen, mutta koetin voittaa väsymykseni. Kävelin edestakaisin kuusen edustalla ja ajattelin kokemaamme seikkailua. Hetkisen kuluttua ajatukseni vierivät lapsuuteeni, jolloin ensi kerran olin käynyt Haukkavuorella. Etenkin johtui eksymiseni selvästi mieleeni. Missähän päin oli Peltola, jossa silloin olin viettänyt yöni? Hain sitä katseellani, mutta en löytänyt. Turha hakeakin, varmaankin olin ihan toisella taholla. Korkealla yläpuolellani näkyi "Hattu", mutta missä oli Susiluola?
Istuin mietteissäni kalliolle. Vähitellen pääni alkoi painua rinnalle, ja silmäluomeni menivät umpeen. Avasin ne uudelleen, mutta jälleen silmälaudat painuivat kiinni, ja minä nukahdin, mutta uneni oli levotonta, ja monenlaiset unikuvat väikkyivät mielessäni. Olin olevinani Susiluolassa. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta kaukana vuoren sisässä hohti kirkas loiste. Menin lähemmäksi. Silloin tunkeutui korviini aaltojen pauhua ja kovakolinaista virran kulkua. Menin vieläkin lähemmäksi. Silloin näin syvässä rotkossa virran ja samalla huomasin myös, mistä kirkas loiste johtui. Virran yläpuolella oli kalliossa suuri hevosenkenkä. Se oli kuin tulessa, nousi ja laski, katosi välistä vuoreen, mutta tuli jälleen entistä kirkkaampana esiin. Nuolenpäät hohtivat kuin kulta ja välistä hulmahtivat ne voimakkaaseen liekkiin. Äkkiä siirryin luolasta kauvas. Olin taasen lapsi ja istuin riippukoivuisessa talossa kuuntelemassa Lyylin isoäidin kertomusta, mutta kertomus keskeytyi äkkiä, sisään ratsasti täyttä nelistä kasakoita. He tulivat hevosineen läpi seinän ja ahdistivat meitä peitsillään. Silloin Lyylin isoäiti muuttui pieneksi keräksi, kerä hiireksi, hiiri juoksi lattianrakoon. Samalla koko talo syttyi palamaan, kasakat ajoivat lattialuukusta alas, ja minä pakenin kiireisesti Lyylin kanssa ulos. Juoksimme käsi kädessä, mutta liekit seurasivat yhä meitä. Pakenimme silloin suuren, kumollaan olevan hongan alle. Siellä oli maassa mustaa multaa ja mullassa yhä kooltaan kasvava, moniloisteisesti hohtava hevosenkenkä.
Kuinka kauvan uinailin, en tiedä. Heräsin vasta siitä, että joku voimakkaasti tarttui olkapäähäni. Hypähdin ylös ja huomasin silloin Pentin seisovan edessäni. "Miksi olette nukkuneet?" hän kysyi tuimalla äänellä. "Katsokaa puuta!"
Katsoin Pentin osoittamaa puuta. Se oli noin kaksi kolme askelta paikasta, missä olin uinahtanut. Puuhun oli puukolla uurrettu kolo ja siihen oli oksapalasesta halkaistulla tikulla kiinnitetty paperiliuska. Liuskaan oli taitavalla kädellä piirretty pääkallon kuva ja sen alle tulisoihtu ja kirjoitettu seuraavat sanat: "Ei ole nukkuvasta vartijasta suojaa. Siis silmät auki ja valvo, sillä hetki lähenee. Päivää seuraa yö ja yötä päivä. Kuka voi välttää sitä, minkä pitää tapahtua. Siis varo itseäsikin, ettet joudu saman surman alaiseksi. Pakene, pakene, niin huutaa ääni, joka yöstä kuuluu, mutta joudu, sillä jo on puukko teroitettu ja iskuun valmis. Eikö teurastaja uhriansa tapaisi, eikö Kuoleman Koira sitä, jolle hän tahtoo kostaa? Sano se hänelle, joka Ruusun tuntee, mutta on jättänyt kukan ja antanut sen lakastua."
Kuka oli kirjoittanut oudon varoituksen? Salamana välähti totuus mielessäni. Huonosti valvoessani oli Kuoleman Musta Koira sen tehnyt, mutta miksi hän oli säästänyt henkeämme, miksi minua varoittanut?
Oliko Pentti ymmärtänyt ajatukseni? Hän viittasi paikkaan, missä oli maannut. "Heräsin siitä", hän kertoi, "että olin tuntevinani hengitystä kasvoillani. Avasin silmäni, mutta en nähnyt ketään. Sen sijaan huomasin pääni vieressä maahan painetun kepin ja siinä pienen paperipalasen. Aavistaen pahaa syöksähdin ylös ja tempasin paperin käsiini. Samalla näin teidän makaavan hetken matkan päässä. Levottomana juoksin sinne, mutta huomasin teidän hengittävän. Tyynnyin silloin, mutta tulin jälleen levottomaksi, kun havaitsin puuhun kiinnitetyn paperiliuskan. Luin sen ja sitten kädessäni olevan paperin."
— Sittenkö vasta herätitte minut?
— Niin.
— Mutta mitä seisoi toisessa paperilipussa?
— Vielä kerran tahdon kanssasi puhua.
— Eikö muuta?
— Ei.
— Eikö edes allekirjoitusta?
— Ei, mutta käsi-ala oli selvä. Tunnen sen.
— Se on Kuoleman Koiran?
— On.
— Koska olette hänet viimeksi tavanneet?
— Siitä on vuosia.
— Mistä te silloin puhuitte?
Pentti ei vastannut. Toistin silloin kysymykseni, mutta Pentti lähti kulkemaan ylöspäin vuorta. "Tulkaa", hän sanoi, "jo olemme tarpeeksi viivytelleet." En ahdistanut häntä enää, vaan lähdin minäkin ylöspäin vuoren metsäistä rinnettä. Ajo oli jälleen alkava.