I.

Kahdeksan vuotta on kulunut edellä kertomistani tapahtumista. En ole sitten sen ajan käynyt Haukkavuorella, mutta nyt olen nuorena ylioppilaana jälleen sinne matkalla. Kandidaatti-arvon saamiseksi on minun valmistettava tieteellinen kirjoitelma ja sitä varten olen päättänyt tutkia Haukkavuorta maantieteellisesti. Tulisin toistaiseksi tekemään ainoastansa korkeusmittauksia ja yleisempää laatua olevia havaintoja, tutkisin ylimalkaisesti vuorella esiintyvää kasvillisuutta ja eri kivilajeja sekä, jos aika riittäisi, joka ei ollut luultavaa, kesä kun oli jo heinäkuun puoliväliin ehtinyt, alottaisin vuoren kartoittamistyön ja lopettaisin sen sitten seuraavana kesänä. Olisin tutkimus-alueekseni voinut valita jonkun muunkin seudun, mutta muistelmat lapsuuteni päiviltä viehättivät minua lähemmin tutustumaan Haukkavuoreen. Erityisesti en saattanut olla aarrehistoriaa ajattelematta. Kaikki mitä Haukkavuoren salaperäisestä aarteesta olin kuullut, oli siksi kummallista, etten pelkästään mielikuvituksen tuotteina voinut kertomuksia pitää. Jokin syy, joskaan ei todellista aarretta olisikaan, täytyi olla niitten syntyyn. Ehkä siitäkin selviytyisin. Näitä miettien ajoin kyytihevosella yhä likemmäksi Haukkavuorta. Syvässelkäkin oli jo kaukana takanani ja neljää viittä kilometriä enempää oli tuskin enää Pekan torpalle. Olisiko siellä kaikki ennallaan? En ollut hänestä ja hänen perheestään kahdeksaan vuoteen mitään kuullut. Uteliaisuudella odotin jälleen näkeväni pienen, matalan, ehkä entistäkin enemmän rappiotilassa olevan asumuksen, mutta suuri oli hämmästykseni, kun vaivaisen torpan asemasta mahtava talo pistihe esiin puitten lomitse. Oliko se Pekan vai oliko talossa toisia asujamia ja Pekka muualle muuttanut?

Ei ollut, Pekan oli, niin kertoi kyytimieheni, tahi oikeammiten Pekan pojan. Kummastukseni kasvoi, mutta kyytimieheni selitti asian. Noin viisi vuotta sitten oli Pekan kuolleeksi luultu Pentti arvaamatta palannut takaisin. Hän tuli viimeksi Kaliforniasta, jossa hän kultaa kaivamalla oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Heti oli hän purkauttanut vanhat torpparakennukset, lunastanut omakseen maan ja rakennuttanut talon. Mutta miksi ei hän olostaan Amerikassa ollut vanhemmilleen mitään kirjoittanut? Hän oli sen parina ensi vuonna tehnyt, mutta kirjeet olivat syystä tai toisesta joutuneet hukkaan. Sitä hän ei ollut tiennyt, vaan oli hartaasti odottanut kotoaan vastausta, mutta kun täältä uudistetuista kirjeistä huolimatta ei ollut tullut mitään tietoa, oli hän otaksunut vanhempiensa kuolleen, eikä enää itsekään kirjoittanut kotimaahan. Hän oli ainaisiksi ajoiksi aikonut jäädä Amerikkaan, mutta vihdoin oli koti-ikävä vallannut ja hän oli päättänyt edes pistäytymällä käydä jälleen Suomessa. Matkasta olikin tullut pitempi, eikä hän enää sanonut Amerikkaan lähtevänsä.

— Semmoiset vaiheet oli siis Pentillä ollut?

— Semmoiset. Kovin oli muuten mies kummallinen luonteeltaan, oli aina synkkä ulkomuodoltaan, eikä paljon puhunut. Jokin synkkä suru nähtävästi miestä painosti, ja välistä, ikäänkuin ihmisiä paeten, hän päiväkausia saattoi harhailla Haukkavuorella.

— Hakiko hän täältä aarretta?

— En tiedä.

Tähän puheluni kyytimiehen kanssa keskeytyi, sillä olimme jo perillä ja ajoimme kapean ojasillan yli talon portista sisään. Sen vain ehdin kuulla, että Pekka vieläkin eli, joskin kovin vanhentuneena. Hänen vaimonsa sitävastoin oli kuollut, ja Liisa oli naimisissa erään ulkopitäjäläisen kanssa ja sen johdosta muuttanut kotoaan. Pentti johti itse taloutta, joka olikin käynyt suureksi. Hänellä oli kolmekymmentä lehmää, viisi hevosta ja monta palvelijaa.

Rappusilla oli vastassamme vanha köyryselkäinen ukko. En ollut uskoa silmiäni. Pekkako oli edessämme? En voinut erehtyä, ja sittenkin kuinka muuttunut hän oli? Vaikea oli hänessä tuntea entistä ryhdikästä Pekkaa. Niin voimattoman kumaraiseksi hän oli käynyt ja ainoastansa vaivoin, raskaasti sauvan nojassa kompuroiden, hän jaksoi kulkea edellämme sisään.

Tuvassa tapasimme Pentin. Hän ei ollut täyttä kolmea kyynärää, mutta joka liikkeessä oli sulavuutta ja voimaa. Hänen vahva, hiukan silmille valuva tukkansa oli tumma, hänen silmänsä kauniin ruskeat, mutta terävässä katseessa oli jotain synkkää, käsittämätöntä. Synkkä sointu oli hänen äänessäänkin, mutta käden tervehdys oli luja ja lämmin.

Kerroin aikomuksestani tehdä Haukkavuorella maantieteellisiä tutkimuksia.

— Sitäkö varten olette siis nyt matkalla? kysyi Pentti.

— Sitä varten. Tulen Haukkavuoren seuduilla viipymään syksyyn saakka.

— Ja yksin aijotte vuorella kulkea?

— Yksin, kyytimieheni palaa takaisin Kirkonkylään. Vasta kartoittamistyöhön ruvetessani tarvitsen apulaisia.

Nyt Pekkakin puuttui puheeseen. — Ei ole teidän hyvä nyt yksin mennä
Haukkavuorelle.

— Miksi niin? kysyin hämmästyneenä.

— Ette siis ole Kirkonkylään mitään kuulleet?

— En.

— Sepä kumma, ja kuitenkin Haukkavuori on jo toista viikkoa ollut kauhun tyyssijana. Ei tiedetä keitä siellä liikkuu, mutta se vain varma, että kunnon ihmisiä eivät ole, jos heitä sitten useampia onkaan. Rosvouksiakin on tapahtunut Leppäviidan puoleisissa taloissa. Peltolassakin oli yritetty toissa yönä sisään, mutta väki oli herännyt.

— Eikö voroja sitten saatu kiinni?

— Ei. Ehdittiin liika myöhään ulos. Nähtiin vain kuinka yksinäinen mies katosi metsään Haukkavuorelle käsin.

— Mutta miksi ei oikein joukolla mennä Haukkavuorelle voroja ajamaan?

— On sitäkin yritetty, mutta ketään ei ole taitavasta saarrosta huolimatta tavattu. Omituista on muuten, että vorot vievät vain ruoka-aineita ja se vielä kummempaa, että joka kerta jättävät rahassa runsaan maksun.

— Ehkä he eivät tavallisia voroja olekkaan, vaan muusta syystä tahtovat pysyä salassa.

— Kukapa sen tietää ja olivat keitä tahansa, oikeata ei ole heidän tunkeutua toisten ihmisten asuntoihin. Ompa jo pari kertaa huomattu roistonnäköinen mies liikkuvan meidänkin talomme ulkopuolella. Ei kunnon ihminen sillä tavalla hiivi ja kurkistele ja heti pakene, kun luulee tulleensa huomatuksi. Kiinni semmoiset pitää ottaa.

— Niin pitää, sanoi Pentti — ja jos eivät muut sitä tee, teen minä sen.

Pentin sanoilla oli kumea, kolkosti raudalta kalskahtava sointu. Katselin miestä. Hänen katseessaan oli käsittämätön ilme. Oliko se vihaa, vai oliko se kauhunsekaista tuskaa? Se olisi saattanut olla kumpaakin ja ehkä se olikin molempia, mutta samalla oli hänen katseessaan jotakin niin päättäväistä, jotakin niin uhkaavaa, että hyvää se ei rosvoille ennustanut. Tunsiko hän heidät, vai aavistiko hän keitä he olivat ja oliko hänellä joku erityinen, toisille tuntematon syy peljätä tahi vainota heitä. Nämät olivat ajatuksia, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani, mutta vastausta en saanut. Pentin kasvot eivät mitään puhuneet ja suoraan en tahtonut kysyä. Johdin sen johdosta uudelleen keskustelun aikomaani maantieteelliseen tutkimukseen. Jos ainakin toistaiseksi saisin asua heillä, lähtisin jo huomispäivänä Haukkavuorelle.

— Asukaa vaikka syksyyn, sanoi Pekka. — Onhan meillä huoneita. Sitä vain pelkään, että yksin kulkeissanne voitte joutua vaaraan vuorella.

— En takaisinkaan viitsi kääntyä. Ikävä olisi keskeyttää tehtyä työ-ohjelmaa.

— Olkaa huoleti, sanoi Pentti tähän, — minä tulen mukaan.

— Te mukaan?

— Niin. Minullakin on vuorella tutkimuksia tehtävänä.

— Aijotte etsiä aarretta?

— Ehkä, ehkä en. Ensi toimekseni tahdon tutustua vuorella piileskelevään mieheen, sillä useampaa kuin yhtä en heitä luule siellä olevan.

— Mitenkä niin luulette?

— Minulla on siihen omat syyni, mutta ehkä erehdyn, ehkä mies ei ole se, joksi häntä arvelen. Sitä parempi hänelle.

— Mies olisi siis teille vanha tuttu?

Pentti vastasi kysymykseen vältellen. Hän ei ollut varma siitä, mutta kerran hän oli nähnyt vilahdukselta miehen, ja tämä oli näyttänyt tutulta.

— Oliko hän näiltä seuduin?

— Ei.

Enempää en saanut tietää, mutta huomasin Pentin ilmeisesti salaavan jotakin. Miksi hän teki niin ja mitä yhteyttä hänellä oli Haukkavuoren salaperäisen vieraan kanssa?

Häiriinnyin ajatuksissani odottamattomalla tavalla. Kuului kova kilahdus, ja lattialle, Pentin jalkojen juureen, vieri ikkunasta iso, nyrkin kokoinen kivi. Kuka oli heittänyt kiven? Salaman nopeudella näin Pentin kumartuvan ja irroittavan kivestä pienen, siihen kiinnitetyn paperilipun. Paperilipussa seisoi jotakin, mutta mitä, en ehtinyt saamaan selville. Pentti luettuaan paperin repi sen pieniksi palasiksi ja heitti palaset loimuavaan takkavalkeaan. Kaikki oli ollut silmänräpäyksen työ, ja nyt hän päättäväisenä, kasvot hiukan kalpeina, syöksyi ovelle.

— "Minne menette?" huusin hänelle.

En saanut vastausta. Hän riensi kiireisesti ulos, ja kun ikkunasta katsoin, näin hänen tempaavan vajasta kirveen ja sitten juoksujalassa katoavan Haukkavuorelle.

Aijoin juosta hänen perässään, mutta Pekka pidätti minua. "Älkää menkö", hän sanoi, "ette enää häntä saavuttaisi. Sitäpaitsi ehkä hän piankin palaa takaisin."

Pekka oli oikeassa. Pentti viipyi matkallaan tuskin puoltakaan tuntia. Aivan hikisenä hän palasi takaisin. "Kadotin jäljet", hän sanoi hampaittensa välistä, "mutta toista kertaa en tule sitä tekemään."

Taasen lensi kivi ikkunasta, mutta tällä kertaa särkien toisen ruudun. Otin kiven ylös. Siihenkin oli paperiliuska kiinnitetty ja korkeilla, selvillä kirjaimilla seisoi siinä seuraavat salaperäiset sanat: "Kalifornian ruusulla on tuoksunsa, mutta kukka lakastuu ja sen kauneus häviää. Sen sanoo hän, joka asuu siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat, mutta älä lähene! Ei 'Kuoleman Musta Koira' turhaan nimeänsä kanna. Sentähden varo ulvontaa, joka yössä kuuluu."

Ihmeekseni ei Pentti tällä kertaa rientänyt ulos. Tyynesti hän odotti siksi ojensin hänelle paperin. Vielä tyynemmin hän näytti lukevan sen sisällystä, mutta sitten vähitellen hänen poskensa alkoivat peittyä tummaan punaan, ja silmät saivat omituisen, kammottavan kiillon. Nyt huomasin niissä selvästi peloittavan, tulisen vihan leimahtavan, vihan niin tuiman, että se saattoi ruumiini tahdottomasti värisemään.

"Te kysyitte minulta", hän sanoi kolkolla äänellä, "tunnenko miehen?
Minä tunnen hänet."

— Ensimäisessä kirjelipussa oli siis hänen nimensä.

— Ei oikeata nimeä, mutta sama, jonka tästä olette lukeneet.

— Kuoleman Musta Koira?

— Niin, se on hänen liikanimensä.

— Mutta mitä hän tarkoittaa Kalifornian ruusulla?

— Älkää sitä minulta kysykö. Se on salaisuus, jota ainakaan vielä en voi teille kertoa. Ehkä teen sen toisten, mutta nyt en voi. Sanotte huomenna lähtevänne Haukkavuorelle. Ettekö jo tulisi?

— Aijotte mennä salaista vihollistanne etsimään?

— Niin aijon.

— Ja jos hänet tapaatte?

— Silloin on meillä lasku keskenämme suoritettavana. Älkää peljätkö, en surmaa häntä.

— Hyvä, minä tulen mukaan. Sisäänmurroista ja ikkunansärkemisistä on saatava loppu.

— Siis lähdemme hetken perästä, mutta ensin syömme päivällisen.