X.
Lyylin iso-äiti lopetti kertomuksensa. Jännityksellä ja mitään muuta muistamatta olin sitä kuunnellut. Lyyli oli istahtanut viereeni penkille ja ikäänkuin turvaa etsien tarttunut käteeni. Kertomus oli hänestä ollut kauhea ja vieläkin hänen ruumiinsa vapisi liikutuksesta. Itsekin olin vähäisen peloissani, mutta vanhuksen puhe hevosenkengästä johti ajatukseni jälleen toisaalle. Haukkavuoren aarre ja sen yhteydessä mainitut tapahtumat tulivat mieleeni. Missä oli vanhuksen näkemä hevosenkenkä? En ollut vielä saanut siihen vastausta. Sen ainakin tiesin, että aivan Susiluolan likellä sitä ei olisi. Jos niin, näet, olisi ollut, silloin vanhus olisi helposti päässyt pujahtamaan Susiluolaan. Mutta jos sitä luolan edustalla ei ollut, ei se myös saattanut olla sama kuvio, jonka Pekka täältä oli löytänyt. Ehkä Lyylin iso-äiti muistaisi vieläkin paikan. Uudistin sentähden kysymykseni jo kolmannen kerran.
— Muistanko, sanoi vanhus, kuinka olisin sen unohtanut? Meiltä suoraan vuoren ylitse Susiluolaan mennen on eräässä kohtaa kallionrinteellä pieni, noin miehen mitan syvyinen notko. Heti sen ääreltä nousee vuori jälleen jyrkkänä, muuttuu railomaisen louhikkoiseksi ja miltei puuttomaksi. Ainoastaan siellä täällä kasvaa joku vähäinen mänty tahi yksinäinen koivu. Louhikkoa on suunnilleen kymmenen sylen leveydeltä. Sitten vuori on tasaisempaa, rinne kohoaa loivemmin, ja suuret, jättimäiset hongat kaunistavat kanervapeittoista maata. Täällä, noin kymmenen askelta louhikosta, on matala, osaksi maahan kaivautunut paasi, ja kun toistakymmentä vuotta sitten siellä viimeiseksi kävin, olin paaden oikealla puolella vielä honka, joka minulle, pikku tyttönä ollessani, oli suojaa antanut. Se tosin oli entistä enemmän kumollansa, mutta juuret, minkä olivat maaemästä ylenneet, olivat vieneet vahvasti multaa peitokseen, ja sentähden puun suuret, leveät oksat eivät olleet kadottaneet rehevyyttään. Ehkä vieläkään honka ei ole kokonaan kaatunut, ehkä vieläkään sen vihreys ei aivan kellastunut.
— Onko hongalle pitkä matka?
— Pitkäkö? Ei. Suunnilleen puolen tunnin taival.
— Oliko hevosenkengän muotoisessa kuviossa kaksi nuolenpäätä yläkannassa?
— Oli.
— Ja kummankin sisässä pieni nuoli kuvattuna?
— Oli, mutta mistä tiedät tehdä kysymyksesi?
— Setä Pekka on löytänyt samallaisen kuvion Susiluolan edustalta.
— Eno Pekka löytänyt? huudahti Lyyli hämmästyneenä.
— Niin on.
— Mutta mitä nuolet merkitsevät? jatkoi Lyyli puhettaan.
— Ehkä Haukkavuoren aarre löytyisi niitten avulla.
— Haukkavuoren aarre? huudahti Lyyli kummissaan, ja hänen iso-äitinsäkin katsoi kysyvästi minuun.
Kerroin heille lyhyesti mitä Pekalta olin saanut kuulla.
— Pekka siis, lausui Lyylin iso-äiti, on etsinyt aarretta nuolien osoittamassa suunnassa?
— Niin on, mutta hän ei mitään löytänyt ja arvelee sentähden erehtyneensä. Kuviolla ei olisikaan hänen alussa otaksumaansa merkitystä, tahi myös hän ei ole sitä ymmärtänyt oikein selittää.
— Hm, enpä luulisi aarteen löytyvän kuvioitten avulla. Semmoista merkitystä niillä tuskin lienee, mutta odota, ehkä sittenkin olen väärässä, Partio-Jaakon kuolinhetki johtuu mieleeni. Hän viimeisiä hengähdyksiään vetäessään puhui jostakin Haukkavuorelta löytämästään aarteesta ja mainitsi samalla sanan hevosenkenkä. En ole hänen sanoihinsa pannut mitään huomiota, sillä otaksuin hänen hourivan. En sentähden myös ole kenellekään niistä kertonut. Oivallan nyt, että siinä menettelin ajattelemattomasti.
Ainoastaan kahdeksi päivää Partio-Jaakko oli jäänyt piilopaikkaamme Haukkavuoren takalistoon. Täällä isoin neljästä pirtistä oli isän. Jaakko oli yhtynyt meihin, mutta olipa asuntoomme ehtinyt kertyä jo paljon muitakin pakolaisia, etenkin vanhoja ukkoja, eri ikäisiä naisia ja pieniä lapsia. Noin kuukautta ennen sodan syttymistä oli Jaakko mennyt naimisiin. Hänen vaimonsakin oli nyt pirtissämme, mutta siitä huolimatta Jaakko näytti levottomalta ja äkkiä hän nousi penkiltä, suuteli jäähyväisiksi nuorta vaimoansa ja tämän sylissä kapalossa makaavaa, pari viikkoa sitten syntynyttä poikalastaan. Maan sotajoukot olivat uudelleen peräytymässä pohjoista kohden. Se ei häntä, Jaakkoa, vapauttanut velvollisuudestaan taistella. Sentähden hän, toimettomana ollen, tunsi itsensä levottomaksi. Isänmaa kutsui, ja hän aikoi noudattaa kutsua. Vihollisia oli pitäjässä, niitä hän lähtisi karkoittamaan ja hän lähti, kokosi toistamiseen miehiä ympärilleen ja taisteli sitten epätoivon vimmalla syksyyn saakka. Hänen joukkonsa tosin ei ollut lukuisa, nelisenkymmentä talonpoikaa vain, mutta nämät kaikki olivat lujia, jo edellisissä taisteluissa karaistuneita miehiä. He tovereinaan hän väsymättömästi ahdisti vihollisia vanhaan totuttuun tapaansa, mutta — ei yhtä suurella menestyksellä. Viholliset olivat tällä kertaa liika ylivoimaiset ja sentähden hänen vähäinen, mutta rohkea joukkonsa hupeni päivä päivältä yhä pienemmäksi.
Tuli sitten syksy ja sen mukana sotajoukoillemme Oravaisten verinen päivä. Se päivä oli Partio-Jaakonkin viimeinen. Varhain aamulla, piilopirteissämme juuri levolta noustessamme, kuulimme ulkoa hitaita, vaivaloisesti laahaavia askeleita. Ne lähenivät ovea, joku nähtävästi hapuili kädellään salpaa, mutta — ei sitten avannutkaan sitä. Käsi kulki pitkin ovea ja maasta kuului raskas kumahdus ikäänkuin joku olisi pitkin pituuttaan kaatunut. Riensimme ulos. Siellä Partio-Jaakko makasi verissään ja tiedottomana oven takana. Isä otti hänet syliinsä, kantoi sisään ja laski varovaisesti vuoteelle.
Horjuen Partio-Jaakon vaimo läheni miehensä vuodetta, tutki ja sitoi isäni avulla haavat. Niitä oli kaksi, toinen, miekanisku, ulottui otsasta yli päälaen, toinen oli rinnassa. Se oli syvä keihäänpisto. Kun isä sen huomasi, pudisti hän synkästi päätänsä.
— Onko haava kuolettava? huudahti tällöin Jaakon vaimo epätoivoisena.
— Luulen niin, vastasi isäni kolkolla äänellä.
Samalla Jaakko kuitenkin näkyi toipuvan tainnostilastaan. Hän liikahti, näet, levottomasti, avasi äkkiä silmänsä ja nousi ryntäilleen, mutta hänen katseessaan oli outo, hehkuva loiste ja hänen poskillaan kuuma puna. Hän tuijotti meihin terävästi, näytti tuntevan, laskeutui jälleen makuulle, katsoi lempeästi Annikkiansa ja otti hellästi tätä kädestä. Hetkisen kumpikin oli ääneti, mutta sitten Jaakon huulet alkoivat värähdellä, suu avautui, ja hän ryhtyi puhumaan. Ei ollut kuitenkaan äänessä vanhaa, tuttua sointua. Se oli käheä ja särkynyt, ja sana seurasi vain vaivoin sanaa. "Varhain eilis-aamuna olin joukkoineni", hän kertoi, "vihollisia ahdistamassa. Näitä oli Louhi järveltä tulossa noin kaksikymmentä kasakkaa. Olin sentähden miehineni — meitä oli vain kymmenkunta — asettunut maantievarrelle väijyksiin. Viholliset saapuivatkin heti auringon noustessa ja mukana oli heillä neljä muonakuormaa. Odotimme siksi he tulivat likemmäksi. Sitten hyökkäsimme joutuisasti heidän kimppuunsa, surmasimme muutaman heistä ja rajun taistelun jälkeen — miehiäni oli kolme siinä kaatunut — ajoimme loput pakosalle. Muonat tietysti ryöstimme ja olimme juuri aikeissa kuljettaa ne metsään, kun viholliset ihan aavistamatta palasivat takaisin. Heitä oli nyt satakunta miestä — mistä lienevätkään niin pian saaneet lisäjoukkoja — ja äkkinäisellä hyökkäyksellä he piirittivät meidät. Jätimme muonat ja koetimme voimiemme edestä murtautua vastustajaimme rivien lävitse. Onnistuiko se tovereilleni? En luule sitä. Ainakin viisi heistä näin veriinsä uupuvan, ja käsittämättömältä tuntuu se, että itsekään pääsin saarroksesta pujahtamaan. Enpä edes haavaa ollut saanut ja kiireimmiten riensin vihollisten takaa-ajamana Haukkavuorelle. Tämä olikin aivan lähellä, ja kovin vaikeata oli kasakoitten taajassa metsikössä edetä hevosineen. Kadotinkin sentähden pian heidät näkyvistäni."
Ei ollut helppoa Jaakon katkonaista puhetta ymmärtää, mutta vielä epäselvemmäksi se muuttui. Lauseet tulivat hajanaisiksi, ja toisinansa ei yksityisiä sanoja laisinkaan kuullut. Vähän kuitenkin saimme selville. Hän oli puolipäivään saakka ollut Haukkavuorella, mutta sitten lähtenyt täältä. Ketään vihollisia ei silloin ollut näkynyt, mutta vuoren juurelle päästyänsä hän oli huomannut niitä takanansa. Turhaa olisi hänen ollut yrittää vuorelle takaisin ja kiireisesti hän pakeni piilopirttejämme kohden, mutta vihollisetkin olivat huomanneet hänet ja seurasivat ihan kintereillä. Muut näistä hän kuitenkin pian oli eksyttänyt jäljiltään, mutta neljä miestä oli väsymättömänä koko päivän ja yön jatkanut ajoaan ja ehkä pari tuntia sitten — juuri kun hän luuli jo näistäkin päässeensä — odottamatta hyökännyt esiin. Tuskin kahdenkymmenen kivenheittämän matkaa oli tällöin enää ollut piilopirteille. Kiivas taistelu oli syntynyt ja viholliset hän kyllä oli surmannut, mutta samalla itsekin pahoin haavoittunut. Miltei ryömimällä hän oli kulkenut taistelupaikalta, astunut äärimäisyyksiin tarmoaan ponnistaen muutaman askeleen ja kaatunut pirttimme ovea vastaan. Varmaankaan hän ei edes iltaan eläisi. Kovin olivat jo voimat huonot.
Jaakko oli oikeassa. Tuskinpa hän todellakaan iltaan eläisi? Hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet verettömät ja ruumis oudon veltto. Silmätkin olivat puoleksi ummessa, ja katse oli tajuton. Vähäinen elonkipinä ei kuitenkaan vielä sammunut. Silmät suurenivat äkkiä ja saivat jälleen eloisan ilmeen, mutta jotakin vierasta; kylmän kammottavaa niissä sittenkin oli. Ilme katosi, ja katse muuttui tuijottavaksi. Se suuntautui liikkumattomana ohitsemme, ja Jaakko alkoi levottomana houria, puhua sanoja, joissa ei ollut järkeä, ja nähdä näkyjä, joita ei kukaan käsittänyt.
Houraamista — pienillä väliajoilla — jatkui puolelle päivää. Silloin vasta Jaakko vaipui hiljaiseen uneen, mutta lepoa ei kestänyt kauvan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän jälleen valveutui, mutta sangen raukea oli nyt hänen katseensa, ja huulet olivat entistäkin värittömämmät. Selvästi saattoi huomata, että lähenevän kuoleman leima oli hänen kasvoillansa. Rauhallisesti maaten hän silmäili ympärilleen, mutta turhaan Annikki tarttui häntä hyväillen kädestä, turhaan kutsui häntä nimeltä. Jaakko ei näyttänyt ketään tuntevan, ja hänen katseensa harhaili kysyväisenä henkilöstä henkilöön. Vihdoin se pysähtyi minuun, mutta ei vieläkään osoittanut mitään tuntemusta. Olin kuitenkin hänen silmistänsä lukevinani nöyrän pyynnön ja varpaille kohoten nojauduin häntä kohden. Silloin hänen huulensa liikkuivat, ja niin perin matalalla äänellä hän puhui korvaani, että kukaan muu ei saattanut hänen puhettaan kuulla, enkä itsekään eroittaa kaikkia hänen sanojaan. "Eilen", hän lausui, "löy…sin aarteen. Aar…re suuri. Pal…jon kul…taa ja ho…pea…ta ja iso luu…ranko. Luu…ran…ko kauhea. Se on Hauk' Haukka…vuo…rella. Pa…nin kiven aukolle. Aarre Susi…luo… luo…lassa, he…vo, hevo…sen — kenkä." — Houriko Jaakko? Luulin niin, ja äkkiä hän muuttui raivoisaksi, nousi kiivaasti istualleen, katsoi tuijottavasti eteensä ja huusi särkyneellä, sydämestä lähtevällä äänellä: "Annikki!" Samalla vahva verivirta tunkeutui hänen suustaan, ja rinta raskaasti korahtaen hän lysähti hervottomana vaimonsa syliin. Vielä muutama hengenveto, ja Partio-Jaakko oli kuollut. Hänen ei ollut tarvinnut odottaa iltaan. — — Seuraavana päivänä isä löysi metsästä, muutaman sadan askeleen päässä piilopirtistämme, neljän kasakan ja kahden hevosen ruumiit. Jokaisessa oli syvät haavat, ja erään kasakan pää oli ihan murskaantunut saamastaan iskusta.
Mitä Jaakko oli aarteesta ja hevosenkengästä hourinut, jos hän sittenkään houri, unohdin pian. Rauhakin tuli, ja isä rakensi uudestaan poltetun talomme. Annikki pienen poikansa keralla muutti tällöin Louhijärvelle. Louhijärvi olikin hänen kotipitäjänsä ja sieltä Jaakkokin oli hänet nainut. Vasta äsken Jaakon sanat uudestansa johtuivat mieleeni, ja — ehkä todellakin niillä on joku erikoisempi merkitys.
* * * * *
Lyylin iso-äidin puhe keskeytyi siihen, että ulkoa kuului rattaiden jyrinää. En minäkään enää ollut halukas tekemään lisää kysymyksiä. Olin sangen väsynyt — yö olikin nähtävästi jo pitkälle kulunut — ja silmäluomeni pysyivät ainoastansa vaivoin auki. Lyylikin oli nukahtanut penkille. Pyysin kuitenkin yön selkäänkin päästä Pekan torpalle, ja vanhus lupasikin toimittaa hevosen.
Astuimme ulos. Täällä jo rappusilla tuli vastaamme pitkä, vaaleaviiksinen mies. Hän sanoi olevansa Lyylin isä ja oli heti valmis hakemaan hevosen. Pian olikin tämä rappusten edessä, ja vinhaa vauhtia lähdimme ajamaan lehtokujaista käytävää veräjälle.
Oikealla olevia rakennuksia sivuuttaessamme näin näitten edustalla paljon hevosia ja rattaita. Miehiä ja naisia hääräsi niitten ympärillä.
— Kävimme Kirkonkylään viemässä viimevuotisia kauroja, kertoi Lyylin isä. — Sentähden viivyimme niin myöhäiseen.
— Onko tuolla aitat, talli ja navetta? sanoin rakennuksia osoittaen.
— On. Aitat ovat vasemmalla. Talli on tuo pitkä huoneus oikealla.
Navettaa ei tänne näy. Se on muitten takana, kulmaksuttain talliin.
Kiidätimme veräjästä ulos. Täältä vielä noin pari kilometriä ajettuamme saavuimme isolle valtatielle. Kauvemmin en jaksanut pysyä valveilla. Silmäni ummistuivat raskaaseen uneen, ja heräsin vasta siitä, kun hevonen pysähtyi Pekan torpalle. Kirkkaana päivä tällöin jo nousi itäiseltä taivaanrannalta.
* * * * *
Pekan torpassa tervehdittiin minua suurella riemulla. Ilosta itkien äiti sulki minut syliinsä, ja näinpä — mitä en koskaan ennen ollut tehnyt — isänkin silmänurkassa kyyneleen. Koko yösen hän Liisan kanssa oli ollut Haukkavuorella poikaansa etsimässä ja vasta hetkinen sitten hän perin uupuneena oli palannut takaisin.
Kerroin heille muutamin sanoin eksymisestäni. Liisa sillä välin valmisti hopulla ruokaa. Söimme vähäisen ja kiiteltyämme ystävällistä isäntäväkeämme lausuimme hyvästit. Jo olikin aika kiirehtiä kotiin. Ennukin alkoi käydä levottomaksi.
Rattaille noustuani muistin, että isä ei vielä ollut näyttänyt minulle paikkaa, mihin tarinassa mainitun laivan kerrottiin laskeneen. Kysyin häneltä sitä, mutta vastasiko hän kysymykseeni, en tiedä, sillä samalla vaivuin jälleen syvään uneen.
Kun tällä kertaa valveuduin, olimme jo kotimme pihalla. Äiti, Anna sylissä, seisoi rattaitten vieressä, ja isä nosti Ennua alas. Minäkin astuin rattailta, ja isä ryhtyi vanhaa Hiirakkoa riisumaan aseista. Lähdimme sisälle, mutta vielä oli kauvan mielessäni Haukkavuorelle tekemäni matka. Oliko todellakin vuorella aarre olemassa, ja oliko Jaakko sen sieltä löytänyt? Susiluolassa hän oli sanonut sen olevan. Ihmeellistä! Luolassako siis myös oli aukko, jonka hän oli kivellä tukkinut, mutta missä siellä, luolassako luuranko, ja mitä oli hän tarkoittanut sanalla hevosenkenkä? Oliko sekin jokin kallioon hakattu kuvio, ja oliko siinäkin nuolia ja nuolenpäitä? Silloin Jaakon löytämä aarre, jos hän mitään aarretta oli löytänyt, ehkä myös oli sama, josta tarinassa mainittiin? Päätäni huimasi tätä mahdollisuutta ajatellessani. Kunpa tilaisuus myöntäisi, niin — vaikkapa vasta muutaman vuoden perästä — lähtisin uudestaan Haukkavuorelle ja koettaisin kaikesta ottaa selvän. Tutkisin silloin luolan ja hakisin Haukkavuoren tarunomaisen aarteen sen salaperäisestä kätköstä.
Toinen osa.