II.
Ihan Haukkavuoren kupeella oli pienen peltomaan ympäröimänä vähäinen torppa. Joskus olivat sen seinät olleet punaisiksi maalatut ja ikkunapuitteet valkoisiksi, mutta nyt oli maalista tuskin mitään enää jälellä. Seinät olivat harmaat ja paikoin sammaltuneet, ikkunapuitteet lahot, ja ennen ehjät ruudut olivat tuohilla paikatut. Sammaleinen oli torpan päreinen kattokin ja uunipiippu osaksi rikki. Mustana se törrötti kohden siniseltä hohtavaa taivasta. Ränsistynyttä ja huonoa oli kaikki torpan ulkopuolellakin. Puinen säleaita oli puoleksi kumossa, ja vanha, torpan vieressä oleva tallirakennus oli miltei katotta, mutta niinpä — sen sain myöhemmin kuulla — ei siellä moneen vuoteen ollutkaan ollut asujainta. Ainoa, mikä vielä oli joltisessakin kunnossa, oli pienoinen saunarakennus metsän rajalla. Kuusikkoa ja korkeaa hongikkoa näkyi tämän taustalta, ja vilkaskulkuinen puro virtasi alas vuorista rinnettä. Torpassa asui vanha, Turkin sodan aikuinen sotilas vaimonsa ja yhden tyttärensä kera.
Toisinaan oli Pekka — se oli sotilaan nimi — aivan pienenä ollessani käynyt kotonani. Tällöin hän oli hypitellyt minua polvillansa ja kertonut kummallisia kertomuksiaan Turkin sodasta, johon hän itsekin, mikäli varmalta taholta tiedettiin, oli hyvin urhoollisesti ottanut osaa. Mitalin hän olikin saanut urhoollisuudestansa, ja huvityönäni oli ollut — Pekan meillä pistäytyessä — pidellä sormillani hänen rinnallaan olevaa mitalia.
Moneen vuoteen ei nyt kuitenkaan Pekkaa ollut meillä näkynyt. Lähenevä vanhuus oli estänyt häntä pitkälle liikkumasta. Vielä oli hän kuitenkin mielessäni ja suuresti ilostuin, kun isä — meidän Haukkavuorta lähetessä — ohjasi vanhan Hiirakon kulun kohden ijäkkään sotilaan vaatimatonta asumusta. Jo aikaisemmin oli äitini kaukaa rattailta osoittanut kädellään torppaa ja maininnut entisen, hyvän tuttavani siellä asuvan.
Erittäin ystävällisesti meitä otettiin torpassa vastaan. Pekka itse riensi ulos ja tarjoutui riisumaan hevosen valjaista. Pian Hiirakko olikin vapaa rattaitten edestä ja vietiin talliin. Isä otti rattailta heiniä sen syötäväksi, haki sangolla vettä saunan takaa näkyvästä purosta, ja sitten lähdettiin yhdessä Pekan seurassa sisään. Pienestä eteisestä tulimme tupaan. Siellä äiti Ennun ja Annan kanssa jo istui penkillä, ja vilkkaasti hääräsi takan ääressä torpan vähän alulla kolmattakymmentä oleva tytär.
— Liisa, sanoi Pekka hänelle — paneppa nyt kahvi tulelle!
— Olen juuri hommassa, isä, vastasi Liisa.
Samalla avautui tuvan perältä ovi, ja huoneesta astui sisään torpan jo ijäkkääksi käyvä emäntä.
Liisa ja hän olivat hyvin toistensa näköiset. Molemmilla oli pitkä, solakka vartalo ja siniset, suuret silmät. Liisan tukka oli pellavainen ja vahvassa palmikossa. Äidin hiukset olivat tummemmat, mutta selvästi saattoi huomata, että nekin ennen olivat olleet väriltään pellavahkot. Kuusikymmentä ikävuotta oli tuonut niihin mukanansa muutamia harmaita suortuvia.
Pekka oli vaimoansa hyvän joukon neljättä vuotta vanhempi. Leini jaloissa oli hänet ennen aikaa vanhentanut. Tukka oli miltei kokonansa harmaa ja samoin rinnalle valtoimenaan valuva täysipartakin. Terästä oli kuitenkin vielä harmaissa silmissä ja koukistumatta kolmikyynäräinen vartalo. Nuoruudessansa hän oli kaartissa ollut alaupseerina ja semmoisena hän oli jo mainittuun Turkin sotaankin ottanut osaa. Nyt hän vanhoilla päivillään nautti pientä eläkettä ja muisteli entisiä sota-aikoja.
Suruakin oli Pekalla ollut. Noin kymmenen vuotta sitten hänen ainoa poikansa, nimeltä Pentti, oli lähtenyt Amerikkaan, ja sen jälkeen ei hänestä ollut mitään tietoja tullut, joten vanhemmat luulivat varmasti häntä kuolleeksi. Olisihan hän muuten edes jotakin heille olostaan kirjoittanut.
Olletikin ensi alussa oli ajatus Pentin kuolemasta tuntunut heistä sangen katkeralta, sillä niin hyvä, niin reipas hän oli ollut.
Vain hetkiseksi, korkeintaan pariksi vuodeksi hän oli sanonut lähtevänsä ja sitten palaavansa isäänsä ja äitiänsä kotitoimissa auttamaan.
Kovin olisikin nyt apu ollut tarpeen, sillä ei Pekasta enää ollut raskaaseen ulkotyöhön, eikä Liisastakaan vaimoisena, vaikka hän kyllä parastaan yritti, ollut kaikkeen. Sen tähden torpassa kaikki tahtoikin joutua hunningolle ja huonoon kuntoon.
Näin Pekka puhui liikutettuna poikaansa muistellen, ja kyyneliänsä vaivoin pidätellen istui emäntäkin.
Katsahdin nyt Liisaan. Uutterana hän puuhasi takka valkean ääressä, pani kahviin sikuria ja kohensi tulta.
Samalla Pekka — salavihkaa pyhittyään kyynelkarpalon silmänurkastaan — otti Ennun ja Annan polvilleen, keinutteli heitä hetken aikaa ja alkoi sitten kertoa heille satuja. Silloin minäkin siirryin häntä likemmäksi.
Sadut olivat Haukkavuoresta, ja usein olin ne ennenkin kuullut, mutta siitä oli jo pari vuotta, joten mielellänikin kuuntelin niitä uudestansa.
"Eräs mies", kertoi Pekka, "kulki kerran eksyksissään Haukkavuorella. Jo oli hän harhaillut pitkän aikaa, mutta vieläkään hän ei tietänyt mitään ilmansuunnista. Silloin hän päätti kiivetä vuorta ylöspäin. Siten hän ehkä tulisi vuoren huipulle ja näkisi sieltä ihmisasuntoja. Hän lähtikin kulkemaan, mutta jo muutaman askeleen otettuansa hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja istahti levähtämään suurta kiveä vastaan. Pian hänen silmäluomensa ummistuivatkin ja pää painui rinnalle, mutta unenhorroksissaan hän oli kuulevinaan ilkeätä harakan naurua. Silloin hän havahtui ja huomasi nukkuneensa suureen hopea-ankkuriin nojaten. Kiireesti hän hypähti ylös ja ihmeekseen hän ei enää laisinkaan ollut väsyksissä, mutta ankkuria hän ei kuitenkaan jaksanut paikaltakaan hievahtaa. Niin iso ja raskas se oli. Mikä siis oli neuvoksi? Mies, hänen nimensä oli Matti, lähti uudelleen kiipeämään vuorta, mutta matkalla — osatakseen takaisin hopea-ankkurille — hän puukollaan veisteli puihin rasteja. Helposti hän löysikin nyt vuoren huipulle ja sieltä ihmisten luo. Hän tuli suureen ja komeaan taloon ja kertoi ankkurista, mutta kaikki nauroivat hänelle, eikä kukaan lähtenyt hänen mukanaan. Silloin hän meni vähäiseen mökkiin, missä asui kolme köyhää veljestä. He uskoivat häntä ja lupasivat tulla hänen mukanansa, ja pian kaikki neljä miestä olivatkin hopea-ankkurilla, mutta nytkään he eivät jaksaneet sitä liikuttaa. Silloin he näkivät pienen peipposen, joka lennellen ilmassa lauloi: 'Kumartakaa ensin seitsemän kertaa, kumartakaa ensin seitsemän kertaa!' Miehet tekivät niin, ja nyt ankkuri nousi helposti, mutta sen sijaan heidän jalkansa olivat ikäänkuin kasvaneet maahan. Peipponen viserteli taasen: 'Kääntäkää päänne kolme kertaa vasemmalle, kääntäkää päänne kolme kertaa vasemmalle!' Miehet noudattivat neuvoa, ja silloin heidän jalkansa irtaantuivat, mutta samalla alkoi maasta heidän ympärillään kohota virvatulen kaltaisia liekkejä. 'Polkekaa maahan kolme kertaa!' lauloi peipponen. He tottelivat, ja virvatulet katosivat. Silloin peipponen laskeutui maahan heidän eteensä ja muuttui äkkiä ihmeen ihanaksi, loistavasti puetuksi kruunupäiseksi immeksi. Oikeassa kädessään hänellä oli kultaomenainen valtikka. Ojentaen sen juhlallisesti miehiin päin hän käski heidän ankkurineen kiirehtimään Haukkavuorelta, mutta matkalla he eivät saisi sanaakaan vaihtaa keskenänsä ennenkuin ehtisivät vuoren juurelle. Miehet lupasivat sen ja lähtivät liikkeelle. Silloin kaunis impi muuttui jälleen pieneksi peipposeksi. Iloisesti viserrellen se seurasi heitä. Mikään ei ollutkaan enää heidän kulkuansa estämässä, ja jo olivat miehet miltei vuoren juurella, kun äkkiä pitkäkoipinen jänis hypähti pensaikosta heidän jalkoihinsa. Silloin miehet kumartuivat tarttuaksensa jänikseen ja unohtaen varoituksen huusivat toisilleen innoissaan: „Ottakaa kiinni!” Samalla kuului hirmuinen jymähdys ikäänkuin ukkosen jyrinä, ja hopea-ankkuri katosi tulena heidän käsistään. Jäniskin oli kadonnut. Se oli muuttunut rumaksi harakaksi, joka ilkeästi nauraen lensi vuorelle. Pientä, hyvää peipposta ei sitävastoin enää laisinkaan näkynyt. Etäältä kuului tosin sen surumielistä laulua, mutta pian sekin vaikeni. Turhaan miehet myös etsivät hopea-ankkuria. Eivätpä he löytäneet enää edes rasteja, joita Matti oli tehnyt puihin. Nekin olivat hävinneet, ja miehet saivat tyhjin toimin palata vuorelta. Sitten sen koommin ei olekkaan kukaan nähnyt Haukkavuorella hopea-ankkuria, ja liekkö sitä koskaan ollutkaan."
Näin Pekka taruili meille ja vielä hän kertoi toisenkin sadun. Se oli tytöstä ja pojasta, jotka luvatta olivat lähteneet Haukkavuorelle marjaan. Hekin siellä eksyivät ja joutuivat ruman ja häijyn noita-akan pariin, mikä vei heidät asuntoonsa, suureen, kallion sisässä olevaan palatsiin. Siellä oli paljon rikkautta, kultaa ja hopeata, mutta sittenkin kauhea olla, sillä huoneissa oli aina pimeä, sisiliskoja oli lattioilla, matoja seinissä ja kammottavat huuhkajat ja yölepakot lensivät nurkasta nurkkaan. Vihdoin lapset kuitenkin pääsivät noita-akan luota pakoon pienen kerjäläispojan avulla, jonka hyvä metsänhaltija oli äidin rukouksesta lähettänyt heitä hakemaan. Seikkailu päättyi sillä, että lapset kotiin tultuaan pyysivät äidiltään anteeksi tottelemattomuuttaan ja lupasivat vast'edes aina olla hänelle kuuliaisia.
Tämmöisiä olivat Pekan sadut, nekin omiansa lisäämään sitä salaperäistä taruverhoa, mihinkä Haukkavuori oli kietoutunut. Mitenkä ne olivat syntyneet? Epäilemättä ne eivät olleet Pekan keksintöä, sillä siksi yleisesti niitä kerrottiin. Kuulinpa kerran pitäjämme kirkkoherran lausuvan isälleni arvelunaan — siitä oli nyt noin pian kolme vuotta — että aarretarina olisi vanhin ja muut siitä vilkkaan mielikuvituksen kehittämiä. Oliko hän oikeassa? Ehkä, ehkä. Sen saatoin kuitenkin huomata, että aarretarina kertomuksineen lappalaistytöstä ja merirosvoista oli ainoa, jolla todellakin voi olla eletyt tapahtumat pohjana. Muut olivat siksi ilmeisesti kaikkea tosiperäisyyttä vailla olevia satuja etten minäkään niitä lapsen ymmärrykselläni muuna pitänyt.
Lopetettuansa satunsa noita-akan palatsista Pekka laski Ennun ja Annan polviltaan lattialle ja nousi ylös. Kahvi, näet, oli valmiina, ja Liisa pyysi meidän sitä huoneeseen juomaan. Siirryimme siis tuvasta sinne. Siellä isä ja äiti ottivat ensimäisinä kuppinsa, sitten Pekka perheineen. Me, lapset, saimme äidin määräyksestä hetkisen odottaa, mutta pian tuli meidänkin vuoromme.
Kahvia juodessamme vanhemmat haastelivat ensin keskenään kaikenlaisista yleisistä asioista, mutta vähitellen — en tiedä miten — johtui näistä keskustelu myös Haukkavuoren aarteeseen.