III.
Kuka ensiksi otti puheeksi Haukkavuoren aarteen, sitä en enää muista.
Siitä mainittaessa Pekan suu meni pilkalliseen hymyyn, mutta pian hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja vasen kyynärpää pöydällä, käsi poskeen nojaten hän istui ajatuksiinsa vaipuneena.
Toisinansa välkähti Pekan silmissä niin kummasti, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastansa.
Äkkiä hän tuskastuneena nousi lavitsalta ylös ja astui sanatonna tupaan.
Kiivain, joskin raskain askelin hän mitteli tämän lattiata, mutta odottamatta hän seisahtui, löi kädellä otsaansa ja mumisi jotakin itsekseen.
Oudostuneina katselimme avoimesta ovesta Pekkaa. Mikä häntä vaivasi?
Käsittämättömältä tuntui hänen käytöksensä.
Kauvan emme tarvinneet odottaa selitystä. Pekka astui tyyntyneenä jälleen huoneeseen. Lyhyesti naurahtaen hän istahti entiselle paikalleen ja alkoi puhella vapaasti ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Merkillistä", hän sanoi, "kuinka kummasti minuun vaikuttaa, kun vaan kuulen Haukkavuoren aarteesta puhuttavan. En usko koko aarteen olemassaoloon, mutta toisinansa herää kuitenkin epäilys rinnassani, ja silloin todellakaan en tiedä mitä ajattelisin. Äskenkin johtui mieleeni kuinka nuorena, kahdeksantoista ikäisenä nuorukaisena välistä samoilin Haukkavuoren rinteitä päiväkausia. Hain aarretta niinkuin moni muu oli tehnyt ja on jälkeenpäin tehnyt, mutta luonnollisesti minkäänlaisitta tuloksitta. Olin tosin kerran löytävinäni jonkinlaisia merkkejä, mutta ne pettivät, ja perin uupuneena palasin iltasella kotiini. Yhtä turhia, yhtä uuvuttavia olivat kaikki matkani. Sentähden en saattanut äsken, aarteesta mainittaessa, olla pilkallisesti hymyilemättä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelin, että ehkä sittenkin näkemäni merkit olivat oikeat, vaikka en niitä ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä. Tämä ajatus oli niin voimakas, että se kokonansa sai minut valtoihinsa."
Nyt Pekka, silmänräpäyksen vaiettuansa, siirtyi puheessaan jo muihin asioihin, sanoi toivovansa hyvää elovuotta sillä kesä oli tähän saakka ollut niin lupaava, mutta uteliaisuuteni oli herännyt, joten miltei heti keskeytin hänet ja pyysin hänen kertomaan meille aarteen etsinnästään.
Yhtyipä isäkin pyyntööni.
Silloin Pekka näkyi vaipuvan syviin ajatuksiin. Selvästi saattoi huomata, että ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sydämessään. Kertoisiko hän meille? Odotimme jännityksellä hänen vastaustaan. Vihdoin hänen huulensa vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn, ja hänen silmänsä saivat kirkkaamman loisteen. "Eipä minulla ole mitään vastaan", hän sanoi hiljaisesti hymähtäen, "mutta siirtykäämme ensin tupaan! Siellä on tilavampi."
Siirryimme tupaan ja asetuimme penkille istumaan.
Ennu ja Anna vetääntyivät äidin turviin. Heistä odotettavassa aarrehistoriassa oli jotakin kauhistuttavaa.
Isä oli virittänyt paperossin ja minä istuin hänen vieressänsä.
Emäntä nojasi pöytää vastaan ja odotti hänkin uteliaisuudella. Koskaan ei Pekka edes hänelle ollut aarteen etsintäretkistään puhunut.
Pekka itse käveli vakavana lattialla ja sytytteli lyhyttä nysäpiippuansa.
Liisa sillävälin hommaili vielä huoneessa. Hän korjaili kahvivehkeitä pois, mutta nyt hänkin jo astui tupaan ja istahti uuninpankolle. Kädessänsä hänellä oli sukkakudin, ollaksensa aikaa turhaan kuluttamatta.
Samalla Pekkakin oli saanut piippunsa vireeseen ja puhaltaen vahvan savupilven hän aloitti kertomuksensa.
Kaukaa Kemin puolelta hänen isänsä oli tullut ja asettunut asujaksi torppaan, missä nyt olimme. Muutosta tänne ei Pekka paljonkaan muistanut, sillä hän oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin nelivuotias, mutta sen hän sitävastoin selvästi muisti, että Haukkavuori jo ensi näkemältä oli häntä suuresti viehättänyt. Sen metsäiset, jylhät rinteet olivat, näet, hänestä niin oudon juhlalliset, ja miltei itsetiedottomasti hän toisinansa oli huomaamattansa lähennyt saunan takana olevaa puroa, leikkinyt ensin hetkisen sen partaalla, mutta alkanut sitten hiljakseen, askel askeleelta, kiivetä kallioista rinnettä ylöspäin. Aina oli tällöin äidin ääni kutsunut häntä varoittaen takaisin, ja hitaasti, vastenmielisesti hän oli jälleen laskeutunut alas. Kerran hän kuitenkin eräänä sunnuntaina, oli äitinsä havaitsematta päässyt tuvasta. Äiti nukkui silloin puolipäivä-untansa, ja isäkään ei ollut kotona. Joutuisasti hän juoksi saunan luo, sieltä purolle ja purolta rinnettä ylös. Hän juoksi herkeämättä. Pienet kädet löivät verille kalliota kavutessa ja vaatteet joutuivat epäjärjestykseen, mutta siitä hän ei välittänyt. Ylös, ylös hän tahtoi. Viimein hän kuitenkin oli hengästyneenä pysähtynyt ja katsonut taaksensa. Joka taholla hänen edessänsä oli jylhää, kallioista metsää, mutta yli synkän metsän näkyi korkealta harjanteelta hänen kotinsa. Etäällä se jo oli, kaukana hänen jalkojensa alapuolella. Peloittavan jyrkkänä kohosi puu- ja sammalpeittoinen vuorenrinne hänen yläpuolellansakin. Silloin oli luvaton matka ruvennut arveluttamaan Pekkaa, ja katumuksen kyyneleet silmissä, sydän kiivaasti pamppaillen hän oli alkanut kavuta tulemaansa tietä takaisin. — Alhaalla, saunan tykönä, oli äiti häntä jo vastassa. Hän oli herännyt unestansa ja heti huomannut sanomattomaksi kauhuksensa, että poikaa ei ollut tuvassa. Hän juoksi ulos, mutta pihamaallakaan ei näkynyt ketään. Silloin hän epätoivoissaan riensi saunalle ja sieltä purolle. Ehkä Pekka oli lähtenyt sinne? Siellä lapsi, itkussa silmin, vaatteet rikkiöiminä ja kädet verissä, tulikin kalliota kiiveten. Selitykset eivät olleet pitkät. Pekalla ei ollut mitään puhua puolustukseksensa, ja äiti — sanaakaan sen enempää tuhlaamatta — nosti hänet syliinsä, vei sisälle ja otti koivurieskan ovipielustasta.
Notkealla koivunvitsalla saamansa selkäsauna oli Pekalta joksikin ajaksi poistanut kaiken halun tutkia Haukkavuoren "salaisuuksia", mutta sitten se vähitellen heräsi uudestansa ja vuosien lisääntyessä, nuorukaisijän tullen, kasvoi yhä voimakkaammaksi. Nyt ei kuitenkaan enää Haukkavuoren suuriluontoisuus ollut yksin vaikuttamassa, vaan ihmeellinen, mainitusta vuoresta liikkuva tarina aarrehistorioineen oli houkuttelemassa tuntemattomia kultia etsimään.
Lapsena Pekka ei ollut tarinaa ymmärtänyt, eikä myös ollut pannut siihen minkäänmoista merkitystä. Satuna sitä olikin hänelle kerrottu, joten hän — sen enempää asiaa punnitsematta — oli sitä myös semmoisena pitänyt, mutta nyt — nuorukaiselle — esiintyi tarina kokonansa toisessa valossa. Itsenäinen arvosteluhalu oli jo määräämässä, eikä Pekka enää voinut olla mielessään kuvittelematta, että vuorella todellakin oli salaperäisiä aarteita kätkettynä. Oudot miehet olivat tuoneet ne tänne aikana, jolloin seudut vielä olivat olleet lappalaisten asustamina. Nämät olivat vähitellen tungetut kauvemmaksi pohjoiseen, mutta perinnöksi oli samalla, paitsi rikkaita kalavesiä ja erärunsaita metsämaita, jäänyt sijaan asettuneille suomalaisille myös aarrehistoria, joka polvesta polveen — ehkä vähän muotoaan muuttaen — oli sitten ollut kulkeilla.
Tämä ajatus tarinan synnystä miellytti suuresti Pekkaa, sillä tarkimmallakaan yksityiskohtain punnitsemisella hän ei voinut keksiä toista yhtä perusteltua ja yhtä todenmukaiselta tuntuvaa selitystä. Tämä ei kuitenkaan vielä mitään varmuutta tuonut. Olihan sekin mahdollisuus, että tarina oli vain vilkkaan mielikuvituksen luoma. Silloin selitys oli myös ainoastansa näennäisesti oikea ja semmoisena soveltuva siihen käsitykseen, minkä hän lapsuudessaan oli vanhempiensa kertomuksen johdosta saanut. Tämä käsitys tunkeutui nyt uudestansa hänen mieleensä ja karkoitti sieltä kaikki jo rakkaiksi käyneet haavekuvat tarinan todellisuudesta, mutta ne palasivat vähitellen ja tällä kertaa niin vastustamattomalla voimalla, että hän miltei tahtomattaankin uskoi aarteen olemassaoloon.
Tähän vakaumukseen joutumista edisti etenkin Karjalasta kulkupuheena tullut tieto. Siellä oli maasta löydetty aarre, joka kertomuksien mukaan oli sinne kätketty Isonvihan aikana. Satuina oli näitäkin kertomuksia pidetty, mutta nyt oli sattuma tuonut aarteen ilmoille. Vasta raivattua uutispeltoa kynnettäessä oli, näet, auran terä paljastanut yli vuosisataisen kätkön. Tästä kuullessaan ei Pekka ollut saattanut olla Haukkavuorenkin tarinaa ajattelematta. Ehkä sekin oli yhtä tosiperäinen?
Kauvan Pekka ei epäröinyt, mutta mitäpä hän sitä tulisena kahdeksantoista vuotiaana olisikaan tehnyt? Silloin veri hehkuu kuumana suonissa, ja mieli palaa seikkailuihin. Enempää itseänsä raskailla ja ikävillä miettimisillä vaivaamatta hän heittikin lapion ja kuokan olkapäälleen ja lähti Haukkavuorelle.
Aamusta varhain hän viipyi täällä myöhäiseen iltaan saakka, mutta väsymys oli ainoana palkintona uutterista ponnistuksista.
Se kuitenkaan ei estänyt häntä yhä uusille matkoille taivaltamasta, ja viikot vierivät, mutta työ oli yhtä tuloksetonta, ja siksi mieli alkoi jo käydä lamaan, siksi horjua äsken vielä niin luja vakaumus aarteen olemassaolosta.
Kerran kuitenkin onni oli häntä suosinut, ja suurella jännityksellä hän oli ryhtynyt havaintojen tekoon. Tämä oli tapahtunut Susiluolan rinteellä.