IV.
Susiluolasta ruvetessansa puhumaan Pekka huomattavassa määrässä vilkastui. Piipun polttaminen unohtui ja eteemme, pöydän ääreen seisahtuen hän käsillään toisinaan liikkeitä tehden kertoi tulisen nopeasti. Oli ikäänkuin menneet tapahtumat olisivat uusiintuneet hänelle ilmi-elävinä. Niin muistelmiensa valtamana hän oli.
Susiluola, nimesi Pekka, sijaitsee Haukkavuoren läntisellä rinteellä. Tupamme rappusilta — jos ulos menisimme — saattaisin teille näyttää vuorella olevan rosoisen ja louhikkoisen paikan, jossa kasvullisuus ainoastansa vaivoin versoo. Vain siellä täällä on joku yksinäinen puu, kuusi tahi mänty, ja paljaina, sammaluurteisina kohoavat kallioseinämät. Yksi näistä on muita jylhempi ja muita korkeampi. Kohtisuorana se nousee kohden sinitaivasta, niin äkkijyrkkänä, että on mahdotonta sen sileällä pinnalla missään saada jalansijaa. Seinämä on kierrettävä, jos ylös tahdotaan päästä.
Sen juurella on kolme neljä isoa, jättimäistä kiveä, ei aivan likitysten, vaan pienen välimatkan päässä toisistaan. Vuorenseinämän kanssa ne muodostavat vähäisen, miltei kehänmuotoisen aukeaman, ja kaksi suurta, satavuotista honkaa varjostaa niitä.
Aukeama on pinnaltaan tasaista kalliomaata, mutta kokonansa jäkälien kattamaa. Tarkasti sitä silmäillessä saattaa nähdä, että se tuskin huomattavasti viettää vasemmalle käsin.
Äärimmäisinnä vasemmalla on suurin aukeamaa muodostavista kivistä. Sen ulkomuodossa ei ole mitään, joka herättäisi erikoisempaa huomiota. Tuskinpa edes sen aimoa kokoa tulee kummastuneeksi. Semmoisia "kalliolohkareita" on lukemattomia maassamme, toisinansa muuten ihan tasaisillakin peltomailla.
Jotakin on kuitenkin tässä kivessä, joka on omiansa tekemään sen merkilliseksi. Sen alta, rinteen puolelta, alkaa, näet, kuuluisa Susiluola.
Luolan suu on hyvin matala. Ainoastansa ryömimällä pääsee siitä sisälle, ja on se ulkopuolelta katajien suojaama, niin että outo ei sitä helposti löydä, vaikka hän olisi kuullut luolasta puhuttavankin.
Kun katajat taivuttaa syrjään, silloin vasta näkyy kiven alta kapea, mustapohjainen, noin metrin levyinen railo. Se ei juuri houkuttele sisälle kömpimään, mutta kun tämän on, joskin vastenmielisesti tehnyt, tällöin on myös vaiva monin kerroin palkittuna. Silmien eteen aukenee kallioisen seinän joka taholta ympäröimä luola, jota jatkuu niin pitkälle kuin maanalaisessa hämärässä saattaa eroittaa.
Kukaan ei ole tiettävästi vielä luolan toista päätä nähnyt. Niin syvälle jylhän ja korkean Haukkavuoren sisälle se tilottuu.
Moni reimana poikana pidetty mies on uhmaillen lähtenyt luolaa kulkemaan, mutta kesken on rohkeinkin palannut takaisin. Kaksi tämmöistä tapausta johtuu etenkin mieleeni.
Kerran meitä oli nuoria useampia, sekä poikia että tyttöjä, Haukkavuorella. Olikin Juhannus-aatto ja väkeä oli Kirkonkylästä saakka kokoontunut vuorelle, sen huipulla kokkoa polttaaksensa.
Ajan kuluksi kävimme Susiluolallakin.
Tyttöjoukossa oli mukana köyhän talokkaan tytär Alanevan kylästä.
Tämä oli kaunis tyttö, mutta hänen kauneudessaan oli jotakin erikoista, pitäjän muitten tyttöjen ulkomuodosta poikkeavaa. Olisipa, kun Leenan näki, luullut mustalaistytön olevan edessänsä. Niin tummanruskeat olivat hänen silmänsä, niin pikimusta oli hänen pitkä, vallattomasti kiharoilla oleva tukkansa. Ehkä olikin hänen suonissaan mustalaisverta. Ainakin huhu, jos se totta sitten puhui, tiesi siitä kertoa. Leenan isä, näet, olisi vieraalla paikkakunnalla mennyt naimisiin erään mustalaistytön kanssa, mutta tämä oli täällä, heti lapsen synnytettyänsä, kuollut. Silloin mies otti lapsen — se oli tyttö — ja muutti jälleen kotiseutuvilleen.
Oli huhun kuinka oli, ei estänyt se muita pitäjäläisiä ja näistä etenkin nuorisoa Leenan kanssa seurustelemasta. Tuskinpa aina häntä "mustalaiseksi" edes muistimmekaan. Suurimman osan ikäänsä hän oli elänytkin keskuudessamme. Sentähden olimme häneen tottuneet, ja luulenpa monen pojan tavallista syvempäänkin katsoneen hänen tummiin silmiinsä. Minäkin hiljaisuudessa pidin Leenasta — tässä Pekka vilkaisi vaimoonsa — ja ihailemista hänessä olikin. Hän oli käytökseltään tulinen, liikkeiltään reipas ja — mikä mustalaisessa on harvinaista — luonteeltaan sydämellisen suora ja vilpittömästi rehellinen. Eivätpä tytötkään olleet hänestä pitämättä, ja hyvä toveri Leena olikin. Pieninkin ystävää kohdannut vastoinkäyminen saattoi kyyneleet hänen silmiinsä. Toisinansa hän kuitenkin oli oikullinen. Silloin hänen isot, iloisat silmänsä tuikehtivat veitikkamaisesti ja vallattomana hän sai milloin minkin päähänpiston, kiusasi, näet, tovereitaan tahi — mikä oli tavallisinta — laski pilaa ihailijoistaan, heti jälleen sydämettömyyttään taas katuaksensa.
Vallattomana hän nytkin oli Susiluolalla ja lupasi sille pojista sukkaparin kutoa, joka luolan päässä kävisi.
Meitä oli paljon poikia hänen ympärillään, mutta kukaan meistä ei astunut esille. Vaatimus oli mielestämme liika mahdoton täyttää, mutta kuitenkaan emme saattaneet olla epäröiden katsomatta toisiamme, sillä tytöt virnistelivät selkämme takana, ja se harmitti.
"Eikö kukaan uskalla?" sanoi Leenakin pilkallisesti naurahtaen.
Joukostamme astui silloin päättäväisenä esille synkkäkatseinen Lapuan poika.
Hän oli vasta tullut paikkakunnalle ja useammille meistä outo.
"Tyttö", sanoi lapualainen purevalla äänenpainolla, "en sukkaparia ansaitakseni lähde, vaan jos sydämesi minulle lupaat, niin luolaan menen ja sen päässä käyn."
Leena punastui. Niin pitkälle hän ei ollut leikinlaskussaan tahtonut mennä.
— Lupaa, lupaa! huusivat tytöt — kesken lapualainen takaisin palaa.
— Olkoon sovittu, lausui Leena pilkallisesti.
Lapualainen puri huuliaan, mutta ei sanaakaan puhunut. Uhkamielisenä hän taivutti katajat syrjään ja ryömi aukosta sisään.
Tuossa tuokiossa hän oli kadonnut näkyvistämme, mutta vielä tarkastelimme levottomuudella luolan aukkoa.
Levottomuus kasvoi, kun häntä vielä parinkaan tunnin kuluttua ei takaisin kuulunut.
Aivan kalpeat olivat Leenan kasvot. Hän katui jo ajattelemattomuuttaan. Ihan ventovieraalle hän oli sydämensä luvannut. Mitäpä jos lapualainen oli pilan totena ottanut? Mitä hän tälle silloin sanoisi? Leenan tätä ajatellessa kuuma kyynelkarpalo juoksi pitkin hänen poskipäitään, ja leikinlasku ei enää huvittanut.
Allapäin olivat toisetkin tytöt. Heitä suretti se, että he kehoituksellaan, jota heidän toverinsa oli noudattanut, olivat saattaneet tämän ikävään pulaan.
Emmepä mekään, pitäjän pojat, olleet laisinkaan mielissämme. Ulkoseurakuntalainen oli tullut ja alttiilla rohkeudellaan ehkä alentanut arvoamme tyttöjemme silmissä. Kukapa sitäpaitsi meni takaamaan, ettei hän luolan päässä kävisi ja sitten esiintyisi vaatimuksineen? Tiesi sen Leenankin silloin. Tytöt ovat aina hupakoita. Ottavat vaikka minkä mokoman, joka tielle osuu. Uhmaileva oli monen pojan katse, ja voimattomassa vimmassaan he puristivat nyrkkiään housuntaskussa.
Ummelleen kolme tuntia oli vierähtänyt. Tällöin vasta — auringon ensimäisiä säteitään heittäessä itäiseltä taivaanrannalta — näkyi viimeinkin katajien lomitse käsi ja pian toinenkin. Luolasta tuli esille lapualainen, mutta minkälaisena ulkomuodoltaan?
Hänen vaatteensa olivat likomärjät ja repaleiset, hänen kasvonsa ja kätensä veriset. Lakittamin päin ja vahva, ruskea tukka vedestä takkuisena hän seisoi edessämme. Hänen harmaat silmänsä olivat entistäkin synkkäkatseisemmat, ja parrattomat huulet olivat lujasti yhteenpuserrettuina.
Näin hän seisoi silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän perin uupuneena vaipui maahan.
Lähenimme uteliaina häntä.
Tällöin hänen huulensa avautuivat. "Tuokaa juotavaa!" hän kuiskasi tuskin kuuluvin sanoin.
Eräällä pojista oli pullo viinaa mukana. Hän tarjosi lapualaiselle pullon.
"Ei väkeviä", puhui tämä raskaasti.
Äkkipäätä tehdyllä tuohisella haimme hänelle joutuisasti vettä.
Syvin siemauksin hän joi kaiken veden ja laski sitten tuohisen viereensä.
— En ole yrityksessäni onnistunut, hän mumisi hampaittensa välistä.
— Et ole onnistunut? sanoimme yhteen suuhun ja sydämessämme tunsimme hienoa vahingoniloa.
— En.
Odotimme jännityksellä selitystä.
— En neuvoisi ketään, hän nimesi — yritystäni uudistamaan.
— Todellakin, lausui Leena, joka hänkin oli tyttöjen seurassa likennyt — sen näköinen oletkin.
Leena ei ollut saattanut äskeistä tuskaansa unohtaa ja tahtoi sentähden kostoksi vähäsen pistellä.
Lapuan poika loi moittivasti katseensa häneen.
Leena huomasi sen ja punastuen hän vetäytyi toisten taakse.
Samalla lapualainen nousi vaivaloisesti pystyyn. Hänen lyhyt, jäntevä vartalonsa vapisi vieläkin kokemistaan ponnistuksista, mutta hänen silmänsä leimahtivat nyt tulta ja terästä oli äänessä. "En ole pelkuri", hän lausui, "mutta sittenkään en halua toistamiseen tehdä matkaani. Kaukana kallioitten syvyydessä on vuolas virta, ja kylmä kostea on viima, joka täältä tunkee vastaan. Virran ylitse olen yrittänyt kahlata, mutta vesi tempoi jalkojani. Se oli viedä henkeni, vaatteeni repeytyivät ja lakkini kadotin. Verissä ovat käteni, verissä kasvoni, mutta kohtaloani en valita. Sitä ainoastansa valitan, että naisen narriksi rupesin."
Ylpeästi niska kenossa Lapuan poika lähti astumaan mäkistä rinnettä alas, mutta tyttöjoukkoa sivuuttaessansa hän moittivin silmäyksin etsi Leenaa ja tämän nähdessänsä hänen synkkä katseensa muuttui niin kaihomielisen surulliseksi. Emme silloin mekään saattaneet enää tuntea vahingoniloa ja katkeruudetta, jopa miltei kunnioituksella, ajattelimme poistuvaa vierasta. Eipä joka mies vaan tekisi hänen rohkeata yritystään.
Pian hän oli kadonnut taajan hongikon suojaan.
Tällöin mekin lähdimme luolalta, kukin kotiinsa mennäksensä, mutta seuraavana päivänä, aamun koittaessa, valjastin isäni kolmivuotisen oriin kirkkorattaitten eteen.
Ajoin hevosella Kirkonkylään. Lapualainen oli työssä siellä — niin oli minulle sanottu — ja tahdoin nyt tiedustella häneltä yksityiskohtaisesti hänen seikkailuaan luolassa.
Miestä en enää tavannut.
Jo Juhanuspäivän illalla hän seikkailuaan lähemmin kenellekään kertomatta oli lähtenyt kohden kotipitäjäänsä taivaltamaan.
Kuulin sitten jälestäpäin, että Leena oli sinne kirjoittanut hänelle, mutta mitä kirjeessä oli, sitä en tiedä. Ehkä hän siinä pyysi lapualaisen unohtamaan lausumansa pilkkasanat. Se semmoinen olisi ollut niin Leenan tapaista.