V.
Pekka keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Piippu oli hänen puhuessansa sammunut ja sentähden oli se uudestansa viritettävä.
Pekka käveli takalle, otti hiiloksesta tulta ja sytytti piippunsa.
Sitten hän jälleen astui pöydän luo ja jatkoi kertomustaan.
Toinen yritys — hän sanoi — joka erityisesti johtuu mieleeni, tapahtui noin viikko jälkeen äsken kertomani luolaseikkailun.
Kulovalkean tavoin oli maine Lapuan pojan uhkarohkeasta teosta levinnyt kautta pitäjän.
Jokainen kummeksui sitä, että luolassa saattoi olla voimakas virta.
Mitenkä olisi tämä luonnonilmiö selitettävissä?
Luolaa oli tähän saakka pidetty jotakuinkin vähämerkityksellisenä.
Kaikenlaisia tarinoita sen suuresta pituudesta oli tosin jo ammoisista ajoista liikkunut kansan suussa, mutta tiedettiin, että "pitkiä, maanalaisia käytäviä" oli monessa muussakin pitäjässä, joten Susiluolaankaan ei enempää arvoa pantu.
Nuorison silmissä se kuitenkin aina oli ollut kunniassa. Nuorison piiristä olivat ne miehetkin olleet, jotka toisinaan olivat sen kallioiseen syvyyteen tunkeutuneet.
Juhannusaattona nuoriso tapasi joka vuosi säännöllisesti kokoontua Haukkavuoren ylimmälle harjanteelle kokkoa polttamaan. Tällöin oli myös säännöllisesti käyty Susiluolan luona. Sen ääressä oli istuttu ja tarinoitu, sen ääressä leikkiä lyöty, jopa joskus lymysilläkin juostu. Usein oli silloin luola ollut lymysijana, ja olenpa itsekin kerran, piilosilla ollessa, kulkenut sitä noin puolisen tuntia. Milloinkaan ei ollut kuitenkaan ollut luolan tutkimisesta mitään kysymystä. Ainoastaan Haukkavuoren sadunomaisen aarteen etsijät olivat välistä sen alkuosaa tarkastaneet, mutta kaikki olivat he miltei heti luopuneet tarkastuksestaan. Niin kapea on, näet, luola jo likimiten kymmenen sylen päässä, että mahdottomalta näyttää ihmisenkin siellä edetä, puhumattakaan siitä, että suurta "aarre-arkkua" ei mitenkään voisi saada sisälle.
Olosuhteet olivat nyt monessa suhteessa muuttuneet. Lapualaisen kautta oli Susiluola äkkiä tullut kuuluisaksi. Joskaan ei sieltä aarteita toivottu löydettävän, oli se kuitenkin salaperäisine virtoineen siksi ihmisellistä uteliaisuutta kutkuttava, että mielikuvituksessa — kun varmuudella ei mitään tiedetty — ajateltiin se sisäosaltaan mahtavaksi holviksi, jonka toisesta seinästä, poikki leveän, syvänteisen kivialustan, juoksisi käsittämättömistä lähteistä vahva, pyörteinen, kylmää kosteutta mukanaan tuova vesisuoni. Läpitunkevana viimana "huurumainen" kosteus levisi holvin kaikkiin soppiin ja sieltä pitkin "luolakäytävää."
Eipä mielikuvitus edes tähänkään pysähtynyt. Muutamien ajatuksessa voimakas virta muuttui mahtavaksi koskeksi ja laaja holvi suuren suureksi saliksi, jonka kattoa omituiset, luonnon muodostamat patsaat tukivat, ja jonka seinät olivat monipiirtoisten kourujen uurtamat.
Kun mielikuvituksessa oli näin pitkälle menty, ei ole kummeksumista, jos vähitellen heräsi ajatus luolan lähemmästä tutkimisesta, ja — niinkuin on tavallista tämmöisissä oloissa — seikkailuhaluinen nuoriso oli etenkin valmis ryhtymään tutkimuskokeisiin. Se mies olisi, joka ensimäisenä kävisi "virralla" saakka, ja kauvaa ei nuoriso tarvinnutkaan päätöksen tekoon. Jo noin viikko jälkeen lapualaisen yrityksen oli meitä Susiluolalla toistakymmentä poikaa.
Pidimme tarpeettomana kaikin lähteä luolaan ja heitimme sentähden arpaa. Se, jolle arpa lankeisi, olisi oikeutettu valitsemaan tovereikseen miehen tai pari.
Onnellinen oli Kirkonkylästä, talokkaan poika, ja tovereikseen hän otti erään pojan Alanevan kylästä ja tämän veljen. Lyhdyillä varustettuina ja kivivasara vyötäisillä he katosivat luolaan.
Likimäisin neljä tuntia saimme tällä kertaa odottaa. Silloin vasta miehet tulivat takaisin. Heidän matkansa oli ollut uuvuttava, mutta virran he olivat myös nähneet — joskin etäältä.
Perin varovaisesti he olivat kulkeneet, vain askel askeleelta. Siksi olivat he niin kauvan viipyneet luolassa.
Ainoastansa tämän lähimmän alku-osan, noin kymmenen sylen matkan, he olivat saattaneet käydä pystyasennossa. Mutta sitten olikin luola jo muuttunut kovin kapeaksi ja matalaksi. Paikka paikoin olivatkin he sentähden edenneet puoleksi ryömimällä.
Heidän vähän toista tuntia kuljettuansa oli luola alkanut loivasti aleta ja kaukaa he olivat kuulleet veden pauhua.
Jo aikaisemmin oli veden pauhu käsittämättömänä humuna tunkeutunut heidän korviinsa, mutta nyt he vasta saattoivat selvästi eroittaa sen.
Vielä noin puolisen tuntia he olivat edenneet, mutta silloin oli myös rohkeus heidät pettänyt. Miltei kohtisuorana oli, näet, luola laskeutunut alas, ja lyhdyn avulla he etäällä, tietämättömässä syvyydessä, olivat nähneet mustapohjaisen, kiivaasti vyöryvän veden. Se varmaankin oli lapualaisen mainitsema virta.
Kukaan ei halunnut virtaa likempää tarkastaa. Niin vaaralliselta oli heistä matka sinne tuntunut, ja sanaa sanomatta he — kuin yhteisestä sopimuksesta — olivat kääntyneet takaisin. Jatkuiko luolaa virran toisella puolella, sitä he eivät olleet saattaneet nähdä.
Takaisin palatessansa he — mikäli kiireessään olivat ehtineet — olivat tarkastaneet luolan seinämiä, mutta mitään erikoisempaa he eivät olleet huomanneet. Ainoa mikä oli pistänyt silmiin, oli se, että toisin paikoin oli kalliossa ollut syviä, nähtävästi veden uurtamia kouruja.
* * * * *
Sillä välin kun miehet olivat maanalaisella tutkimusmatkallaan, oli Pekka tovereineen istahtanut katajikon edustalle, joka tiheydellään kattoi Susiluolaan vievän aukon suuta. Alusta, jolle he olivat asettuneet, oli kallioinen ja osaksi sammalpeittoinen. Ajatuksiinsa vaipuneena Pekka nyhti irti sammaleita. Kallio paljastui vähitellen ja äkkiä tuli sammaleitten alta näkyviin omituinen, hevosenkengän muotoinen kuvio. Se oli taitavasti hakattu kallioon ja oli sen yläkannassa kaksi likitysten olevaa nuolenpäätä. Molempien kärjet olivat suunnatut kohti Susiluolan aukkoa.
Kun kuvion huomasin — niin kertoi nyt Pekka meille tekemästään havainnosta — vavahdin jännityksestä ja suurella mielenkiinnolla kumarruin sitä lähemmin silmäilläkseni.
Hevosenkenkä oli täynnä poikittain säännöllisesti vedettyjä viiruja ja kummassakin nuolenpäässä oli pienen pieni nuoli kuvattuna. Molemmat nuolet viittasivat yhdensuuntaisesti, vähän viistoon vasemmalle, alaspäin vuorta.
En voinut pidättää hiljaista ilonhuudahdusta. Kuvio oli varmaan jonkinlainen osviitta, jonka merkkejä tutkien, jos niitä vaan ymmärtäisin, saattaisin aarteen löytää.
Toverini kuulivat huudahdukseni ja loivat kummastuneina katseensa minuun.
Osoitin heille kuviota.
Uteliaina he siirtyivät likemmäksi.
Hevosenkenkä piirroksineen näkyi herättävän heidänkin huomiotaan. Sanaa puhumatta he sitä tarkastelivat.
Miltei jo kaduin, että olin sen heille näyttänyt. Entäs jos hekin rupeaisivat sen johdolla aarretta etsimään?
Pelkoni ei ollut turha.
"Olenpa vakuutettu siitä", lausui, näet, eräs heistä, äkkiä katkaisten äänettömyyden, "että tällä kuviolla on joku yhteys tarinassa mainitun aarteen kanssa."
"Niin minäkin", nimesi eräs toinen joukosta, ja samaa olivat muutkin ajatelleet itseksensä.
"Nuolenpäät, niin arvelen", jatkoi jälleen ensimäinen puhujista, "osoittavat suuntaa, jota meidän on kuljettava, jos tahdomme päästä aarteen omistajiksi. Erehtymättömän selvästi ne viittaavat Susiluolaan, joten siis aarre on sieltä etsittävä."
Kysyvästi — sanoilleen vahvistusta hakien — puhuja katseli tovereihinsa.
Nämät nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä.
Kenellekään heistä ei näyttänyt edes juolahtaneen mieleen, että pienilläkin nuolilla olisi joku merkitys tahi ehkä he eivät olleet niitä huomanneetkaan.
Se ei olisi ollutkaan ihmeteltävää, sillä niin hienot ne olivat ääriviivoiltaan, että syvälle kumartuen olin saattanut ainoastansa vaivoin ne eroittaa. Ihan selväpiirtoinen ei ollut muukaan kuvio.
Pitkät aikajaksot olivat nähtävästi vaikuttaneet siihen kuluttavasti. Näin ajattelin ja mielikuvituksessani siirryin hämärään muinaisuuteen. Kaikki aarretarinassa mainitut tapaukset kangastuivat ilmi-elävinä sieluni peilissä, ja olinpa näkevinäni enemmänkin. Outokieliset miehet hakkasivat kallioon hevosenkengän muotoisen kuvion monine partoineen ja arvoituksellisine nuolenpäineen ja nuolineen, jotta he — toisten haahdella saarelle laskiessansa — voisivat helpommin löytää aarteensa kätkentäsijan. Vuosisatojen kuluessa oli kallion pinta sammaloittunut, ja hevosenkenkä oli kadonnut näkymättömiin. — Sattuma oli nyt minun kauttani loihtinut sen ilmoille.
Kauvan istuin täten mietteissäni. Vasta toisten poikain kova-ääniset huudot havahduttivat minut ajatuksistani. Nämät, näet, riemukkaalla remulla tervehtivät juuri luolasta palaavia tovereitamme. Ylös hypähtäen yhdyin heidän iloonsa.
Jokainen meistä odotti jännityksellä, että he kertomuksellaan vahvistaisivat sen mielikuvan, joka yleisesti oli lapualaisen retken jälkeen luotu Susiluolasta — siitä ilomme johtui — mutta suuresti petyimme. Luola heidän sanojensa mukaan oli kapea ja vaikeakulkuinen, ja missään he siellä eivät olleet huomanneet jälkeäkään mahtavasta holvista.
Kertomus vaikutti lamauttavasti kuin kylmä sade. Kaikki toiveet eivät olleet kuitenkaan vielä menetetyt. Eräs pojista osoitti kallioon hakattua kuviota ja mainitsi aikaisemmin lausutun arvelun, että aarre löytyisi luolasta.
Miehet naurahtivat pilkallisesti.
— Hullu se on, nimesi eräs heistä, joka sieltä aarretta etsii.
— Kuinka niin? kysyin.
— Kuinka niin? toisti tämä purevasti. Kulkemassamme käytävässä sitä varmaan ei missään ole, ja kukapa olisi ollut niin järjetön, että hän sen olisi virtaan upottanut? Sitäpaitsi luuletko, että kukaan olisi ahdasta luolaa myöden, jota paikka paikoin ainoastansa ryömimällä voi edetä, ruvennut perässänsä laahaamaan isoa ja siis myös painavaa "aarrearkkua?" Enpä puolestani usko, että hän semmoista olisi onnistunut edes luolaan saamaan sisälle.
Olin hänen puheeseensa mitään lausumatta. Hän oli mielestäni oikeassa. Vastaan väittämättä olivat toisetkin, ja pian kaikki toverini — hevosenkenkään enää vilkaisemattakaan — lähtivät vuorista rinnettä astumaan alaspäin. Susiluolassa vast'ikään käyneet kulkivat etujoukossa.
En seurannut tovereitani, vaan jäin yksikseni istumaan Susiluolan edustalle. Silmäilin nyt täällä toistamiseen hevosenkengän muotoista kuviota. Aivan tarkoituksettomana en sitä saattanut vieläkään pitää ja sentähden päätin ensi työkseni tutkia huolellisesti vuorta pienten nuolten osoittamassa suunnassa.
Päivän huomisen sarastaessa lähtisin varhain liikkeelle ja ottaisin mahdollisen luolatutkimuksen varalle lyhdynkin mukaan.
Liika myöhäistä olisikin ollut enää ryhtyä toimeen, sillä aurinko oli jo katoamaisillansa läntisen taivaankulman taa, ja koko kesäinen luonto oli vienon hämärän peitossa.
Enempää vitkastelematta nousin ylös — toverini olivat tällöin luultavasti jo aikoja sitten saapuneet vuoren juurelle — ja aloin hitaasti samota kotiani kohden.
Seuraavana päivänä olin iltaan saakka tutkimusmatkallani Haukkavuorella. Ulotin tarkastukseni Susiluolan alkuosaankin, mutta mitään en löytänyt. Perinpohjin olin vain itseni uuvuttanut. Ehkä en kuitenkaan ollut kuviossa olevia merkkejä oikein ymmärtänyt?