VI.
Tässä Pekka lopetti jännittävän ja huvittavan kertomuksensa.
Sen kuluessa hänkin oli istahtanut penkille.
Hänen piippunsa oli jälleen sammunut, mutta hän ei ollut sitä huomannut.
Pitkät ajat hän oli pitänyt sammunutta piippunysää kädessänsä ja ainakin pari kertaa vetänyt siitä olemattomia sauhuja.
Niin ajatuksiinsa syventynyt hän oli ollut.
Anna oli nukahtanut äidin syliin.
Ennu taasen oli suurella tarkkaavaisuudella seurannut kertomusta.
Sen olin minäkin tehnyt.
Hartaita olivat muutkin olleet, isä, äiti ja torpan emäntä. Olipa
Liisakin unohtanut sukankutomisen.
Uuninpankolta nousten hän nyt kiireisesti ryhtyi ruuanlaittoon.
Sukankutimen hän sivumennen asetti ikkunalaudalle.
"Päivällinen lienee tänään kertomuksen kautta vähän viivähtänyt", sanoi emäntä. "Tavallisesti syömme noin kahdentoista aikaan."
Isä otti taskustaan ison, amerikkalaisen hopeakellonsa. Se oli kaksi.
Kiitimme isäntäväkeä ja aloimme tehdä lähtöä, mutta Pekka esteli.
"Ette mitenkään saa mennä", hän nimesi, "ruoka on pian valmis."
Jäimme siis vielä aterioimaan, ja tuossa tuokiossa olikin tuvan pöytä jo päivälliskunnossa. Valkea liinanen oli levitetty sille, ja tälle oli asetettu silakkavati, leipälautanen ja suuri haarikka kaljaa. Pöydällä oli sitäpaitsi aamullisia perunoita, jotka Liisa hopulla oli lämmittänyt, kolme neljä lautasta ja yhteisesti käytettäväksemme pari veistä ja haarukkaa.
Pekka luki ruokarukouksen, ja sitten ryhdyimme puolisille. Äiti syötti sylissään Annaa, Ennu ja minä saimme hoitaa itsemme.
Joutuisasti vähän haukattuamme olimme vihdoinkin valmiit lähtemään
Haukkavuorelle.
Pekka olisi itse mielellänsä tullut oppaaksemme, mutta ei arvellut jaksavansa.
Liisa lupautui tällöin opastajaksemme.
Kiireesti hän sitoi liinaisen huivin päähänsä ja astui seurassamme ulos.
Aika olikin Haukkavuorelle rientää, jos tahdoimme illaksi ehtiä takaisin torppaan, sillä isän kello näytti olevan jo puoli kolme.
Mennessämme äiti haki rattailta vasun istuimen alta, ja Liisa otti kannulla purosta vettä.
* * * * *
Haukkavuorelle lähdimme pitkin pientä polkua saunan taitse. Kiertäen kaartaen se kulki läpi laajan hongikon ja taajan kuusimetsän ylöspäin vuorista rinnettä.
Kovin vaikea oli vaelluksemme, sillä paikka paikoin metsäinen rinne nousi miltei pääsemättömän jyrkkänä. Liisa ja isä sentähden vuoronperään kantoivat Annaa käsivarrellaan. Äiti talutti vasemmalla kädellään Ennua, oikeassa hänellä oli vesikannu. Minulla oli vasu hoteissani.
Tunnin kuluttua olimme vihdoin huipulla. Täällä vuori oli jo paljon louhikkoisempaa, paljaina törröttivät kalliot, ja ainoastansa siellä täällä oli joku yksinäinen puu.
Yli kaiken kohosi suuri, rosoinen kallionlohkare. Haukkavuoren Hatuksi sitä nimitetään, ja kivestä tehdyt rappuset vievät sen pinnaltaan tasaiselle laelle.
Kiipesimme rappusia myöden Hatulle.
Siitä noin kymmenkunta syltä vasemmalle — lännen puolella — oli aukealla paikalla leveä kalliopaasi. Tummasta, palaneesta ulkomuodostaan päättäen se oli nuorison Juhannusaikaan käyttämä kokkokivi.
Jos suuremmoiseksi olinkin näköalaa Haukkavuorelta ajatellut, en mielikuvituksessani ollut laisinkaan pettynyt.
Kertomuksissa mainittuja monia järviä en tosin sieltä nähnyt, enkä myös seitsemää kirkkoa, mutta mahtava oli sittenkin näköala, joka aukeni silmieni eteen.
Minne vaan loin katseeni, oli edessäni viljavia Pohjanmaan vainioita, jokia ja laaksoja, suuria metsiä ja kauniita kyläkuntia.
Etäällä, monien penikulmien päässä, häämöitti lännessä laajaulappainen Pohjanlahti, ja kaukaa sen rantamalta, metsien takaa, näkyi K:n kaupungin juhlallinen kirkko.
Lännessä siinsi Syvässelän pinta loistavan hohteisena, ja noin peninkulma siitä kohosi kotipitäjäni Louhijärven vaatimaton puukirkko.
Huomasinpa Kirkonkylässä kotinikin, mutta mitättömän pieneltä se näytti nyt mielestäni. En ollenkaan saattanut eroittaa sen edustalle istutettuja marjapensaita.
Oikealla Kirkonkylästä, vuolaan Louhijoen eroittamana, oli vähäisellä metsäkummulla Alanevan kylä. Uteliaisuudella katselin tummasilmäisen Leenan syntymäsijaa.
Suoraan allamme oli Pekan torppa, mutta mistä olisi Susiluola haettava?
Liisa oli seisahtunut viereeni. Kysyin häneltä.
Hän aikoi vastata, mutta samalla Anna alkoi itkeä. Koti-ikävä oli vallannut. Lohdutellen Liisa kääntyi häneen.
Suuntasin silloin katseeni toisaalle.
Seudut, jotka nyt näin, olivat minulle aivan ventovieraat, mutta isäni mainitsi niitten nimet.
Kolme kirkkoa eroitin silmänkantaman päässä. Kaikki olivat ne eri pitäjille kuuluvia. Lounaisessa oli Kaunissaaren, idässä Leppäviidan ja koillisessa Keidaskankaan pitäjät.