IV.
Hetkisen levättyämme ja kuivattuamme vaatteitamme auringon paisteessa johtui puhe toimenpiteisiin, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Arvelimme tosin, että Kuoleman Musta Koira oli hukkunut, sillä epäilystäkään ei voinut olla siitä, että leveäpäinen saapas oli hänen. Tahdoimme kuitenkin varmuutta hänen kohtalostaan ja päätimme sentähden lähteä uudestaan luolaa tutkimaan. Pentti menisi ensin hakemaan pari lyhtyä kotoaan, kivivasaran ja nuoraa. Minä sillä välin olisin luolan suulla vartioimassa, ettei sieltä kukaan pääsisi ulos. Pentti toisi tullessaan myös hiukan syötävää, sillä eväämme olivat aivan lopussa, ja nälkä vaivasi.
— Onneksi en pudottanut virtaan revolveriani, sanoi Pentti, — mutta puhdistamista luulen sen tarvitsevan. Muuten kastumisesta aiheutunut kostuminen lyö ruostetta pinnalle.
— Samoin minunkin. Vähältä ettei se olisi kädestä hellinnyt. Kerran sen jo pudotinkin, mutta en veteen, vaan kallioulkoneman reunalle.
— Silloinko, kun veditte minut rantaan?
— Niin, mutta ettekö ottaisi minunkin asettani puhdistaaksenne?
— Se sitä kaivanneekin. Teillä on ruutipanoksellinen pistooli, joten se nykyisessä asussaan tuskin laukeaisi. Minun revolverini pystyy kyllä vielä miehen kaatamaan. Patruuniin ei kosteus pääse niin helpolla. Jätän teille aseeni kunnes palaan takaisin.
— En sitä tarvitse. En luule kenenkään enää meitä uhkaavan.
— No, voinpa viedä molemmat, mutta olkaa kuitenkin varovainen. Ei tiedä mitä saattaa tapahtua.
Pentti lähti ja jälleen olin yksin. Hänen neuvonsa oli hyvä. Paras oli ehkä olla varuillaan. En sentähden hetkeksikään kääntänyt huomiotani luolan suulta, sillä sieltä luultavasti vaara uhkaisi, jos enää vaaraa oli. Näin kului minuutti minuutin perästä, tunti, jopa puolitoista, mutta vähintäkään epäilyttävää en ollut vielä nähnyt.
Jo tuli Penttikin takaisin, mutta mistä syystä hänen silmistään hehkui jälleen kammottava tuli, niin polttava vihan liekki, että sitä nähdessäni kauhistuin. Minäkö olin vihan aiheuttajana? Ei, en voinut olla, mutta minkätähden hän kantoi oikeassa kädessään märkää saapasta? Oliko hän ehkä taasen ollut jossakin virrassa? Katselin hänen vaatteitaan. Ne olivat puhtaat ja ihan kuivat. Mitenkä se oli selitettävissä? Minun olivat vielä hyvänlaisesti märjät. Hän varmaankin oli muuttanut toiset vaatteet ylleen. Aivan oikein, ja mitä näin, hänen kummassakin jalassaan oli saapas, joten kädessään kantamansa ehkä ei ollutkaan hänen.
Lopetin joutuisan tarkastukseni, sillä Pentti oli jo ihan äärelläni. Kiivaasti hän heitti saappaan maahan ja istuutui sitten kanervikolle, käsi poskeen, kyynäspää polveen nojaten.
Otin saappaan maasta, mutta tuskin sain sen käsiini, kun huudahdin hämmästyksestä. Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.
En ollut uskoa silmiäni ja katsahdin Susiluolan suulle. Siellä oli luolasta tuomamme saapas. Menin ja vertailin kumpaakin toisiinsa. En saattanut erehtyä, ne olivat parit, mutta mistä oli Pentti löytänyt toisen saappaista? Käännyin kysyvästi häneen.
Pentti istui kauvan ääneti. Vihdoin hän alkoi kertoa. Kotiinsa tultuansa hän oli mennyt sisälle, puhdistanut ampuma-aseemme, pukenut toiset vaatteet päälleen ja varustautunut eväillä. Lyhdyt laitettuaan kuntoon hän oli lähtenyt ulos, mutta samalla hämmästyksestä seisahtunut. Rappusilla oli saapas, jota hän ei ollut siellä ennemmin nähnyt. Paikalla hän oli huomannut sen tutun muodon, leveän kärjen ja raudoitetun korkon. Pahaa aavistaen hän katseli ympärilleen pihalle. Aitan ovi oli auki. Kiireesti hän riensi sinne. Siellä ei ollut ketään, mutta hänen sunnuntaisaappaansa olivat viedyt. Katkerana Pentti syytti minua. Minkätähden en ollut huolella vartioinut luolan suuta. Kuoleman Koira oli päässyt sieltä pujahtamaan.
— Erehdytte, sanoin hänelle — en ole hetkeksikään poistunut Susiluolaan vievän aukon äärestä, joten kukaan ei ole voinut minun näkemättäni sieltä tulla.
— Oletteko varma siitä?
— Olen.
— Hyvä. Pentti hypähti kuin vieterin ponnahtamana pystyyn — silloin täytyy luolaan viedä toisen aukon, mutta mitenkä Kuoleman Koira on päässyt virran ylitse, se on minusta käsittämätöntä.
— Olette siis vakuutettu siitä, että hän on pelastunut?
— Kenenkä sitten saapas olisi ja kuka sen olisi rappusillemme tuonut?
— Mutta miksi hän on sen tehnyt? Sitenhän hän antaa meille selvän viittauksen toisen luola-aukon olemassaolosta, josta tähän saakka emme ole mitään tietäneet. Voimmehan ruveta etsimään sitä ja löytää sen.
— Ja mitä siitä hyötyisimme?
— Samalla löytäisimme hänen piilopaikkansa.
— Mitä puhutte?
— Mieleeni johtuivat vaan sanat, jotka luin eräästä hänen kirjoittamastaan paperilapusta.
— Asun siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat?
— Aivan niin.
— Ja niitten perustuksella te lausutte arvelunne?
— Sen teen. Tosin meillä ei ole mitään varmuutta asiassa, mutta sittenkään en saata olla ajattelematta luolassa olevaa virtaa. Se sopii kuvaukseen, sillä monikolliseen muotoon, jota hän on lauseessa käyttänyt, ei mielestäni tarvitse ehdottomasti kiinnittää mitään erikoisempaa huomiota. Se voi olla samalla tapaa käytetty kuin puheessa toisinansa kuulee: Olen nähnyt Ilmajoet, Kurikat, Lapuat.
— Luulen ymmärtäväni selityksenne, mutta siten olisi Kuoleman Koira ehdoin tahdoin ilmoittanut piilopaikkansa.
— Ehkä hän on tehnyt sen tarkoituksella tahi myös pitää hän suojapaikkaansa niin turvallisena, että hän mitenkään ei luule meidän sinne löytävän. Luonnollisesti voisimme yrittää virran ylitse, mutta se on siksi hankala ja vaarallinen tie, että tuskin kukaan haluaisi ainakaan toistamiseen semmoiseen uhkarohkeaan tekoon ruveta.
— Joten siis ei olisi jälellä muu kuin etsiä luolaan vievä toinen aukko.
— Mikä hänen luulonsa mukaan on mahdotonta.
Vaivuimme kumpikin ajatuksiimme, ja mieleeni muistuivat kaikki ne kertomukset, jotka lapsuudessani olin Haukkavuoresta ja Susiluolasta kuullut. Olin ilmielävästi näkevinäni lapualaisen rohkean retken luolaan ja hänen epätoivoisen, mutta sittenkin uhmailevan taistelunsa maanalaisen virran rajuja aaltoja vastaan. Hänestä ajatukseni siirtyivät Lyylin iso-äidin kertomukseen ja ikivanhaan, merirosvoista puhuvaan aarretarinaan. Miksi oli Partio-Jaakkokin maininnut aarteen? Jos hän semmoisen oli löytänyt, mahdollisesti se silloin oli sama, minkä merirosvot olivat saarena olleelle Haukkavuorelle tuoneet. Aloin jo miltei totena pitää tarinaa aarteesta. Susiluolassa Jaakko oli tehnyt löytönsä ja aukolle hän oli pannut kiven. Muodostiko aukko Susiluolan toisen suun? Salamana välähti tämä mahdollisuus mieleeni. Silloin hevosenkengillä ja niissä olevilla pienillä nuolenpäillä ehkä lopultakin oli joku merkitys.
Menin paikalle, missä luolansuun edustalla muistin hevosenkengän olevan. Kallio oli siellä nyt ihan kauttaaltaan sammaloitunut. Aloin nyhtiä sammalia irti, mutta en heti osunut oikeaan kohtaan. Nyin sammalia siirtyen paikasta toiseen ja vihdoin huomasin ilokseni kalliopinnassa hakemani hevosenkengän muotoisen kuvion.
Pentti oli oudostellen katsellut puuhaani. Osoitin kuviota ja kerroin hänelle lyhyesti, mitä siitä tiesin. Lausuin hänelle myös arveluni, että pienten nuolenpäitten avulla ehkä löytäisimme toiselle luola-aukolle.
Pentti kumartui silloin uteliaana hevosenkenkää tutkimaan. Tarkkaan hän mittasi sen joka suunnalle ja laski siinä olevat viirut. "Kuusikymmentä", hän sanoi puoleksi itsekseen, "siis kuusikymmentä askelta."
Johtopäätös oli mielestäni oikea. Kumma ettei sitä kukaan ollut ennen tehnyt. Sanoin sen Pentille.
Tämä nousi ylös. "Viirujen säännöllisyys", hän lausui, "saattoi minut tekemään päätelmäni, mutta — olen voinut erehtyä. Pian olemme sen tutkineet. Molemmat pienet nuolenpäät viittaavat alaspäin vuorta, kumpikin yhdensuuntaisesti hiukan viistoon vasemmalle."
Aloimme tasaisin askelin mitata vuorta nuolenpäitten osoittamaan suuntaan. Koetimme kulkea niin suoraan kuin mahdollista, mutta tuon tuosta tuli joku puu tahi kanto eteen, ja silloin ei auttanut muu kuin paraan mukaan arvioida jäämättä otetun askelmitan pituus ja esteen toiselta puolen jälleen jatkaa. Vihdoin olimme kulkeneet kuusikymmentä askelta, ja molemmat luulimme käyneemme ihan suoraa linjaa. Toisen meistä oli kuitenkin täytynyt erehtyä tahi ehkä olimme kumpikin erehtyneet. Viimeinen askeleeni oli vienyt minut suuren, noin metrin korkuisen kiven luo. Pentti oli joutunut pari askelta sivummalle ja samalla hiukan kauvemmaksi. Mikä muu siis neuvona kuin lähteä uudestansa matkaa mittelemään, mutta toisella kertaa molemminpuolinen välimatka oli vieläkin suurempi. Vasta kolmannella kerralla osuimme yhteen. Seisahduimme molemmat saman kiven eteen, jonka luo ensimäiselläkin yrityksellä olin pysähtynyt.
Se saattoi meidät arvelemaan ja päätimme ryhtyä kiveä tutkimaan. Kuka osaa kuvata hämmästystämme ja riemuamme, kun sen pinnalta — poistettuamme hienon sammalpeitteen — huomasimme hevosenkengän muotoisen kuvion. Siinäkin isot nuolenpäät viittasivat Susiluolaa kohden, mutta pienten nuolenpäitten suunta ei ollut enää sama. Ne tosin osoittivat vasemmalle, mutta ylöspäin vuorta ja aikaisemman suuntansa kanssa muodostaen miltei suoran kulman. Viirut olivat kovin kuluneet, mutta vihdoin saimme niistäkin selvän. Niitä oli vain viisikymmentä kolme, ja pian olimme jälleen löytäneet hevosenkengän. Sekin oli isolla kivellä.
Mieleni oli tavattomassa jännityksessä. Hevosenkengällä siis oli merkityksensä? En laisinkaan enää epäillyt, ettemme niitten avulla löytäisi Susiluolan toiselle aukolle. Täällä Partio-Jaakko oli hopeat ja kultansa nähnyt? Jos niin oli, milloinka oli aarre sinne joutunut? En voinut olla ajattelematta vanhaa, merirosvoista olevaa tarinaa ja Pekan arvelua Susiluolan edustalla olevan merkin synnystä. Jos kuviot olivat heidän hakkaamiaan, silloin he olivat myös aikaisemmin — vaikka lappalaistyttö, eikä kukaan muukaan ollut sattunut sitä näkemään — käyneet saarella. Kuvioitten monilukuisuus ja suuri huolellisuus, millä ne olivat laaditut määrättyjen välimatkojen päähän, edellyttivät pitempiaikaista työtä ja tarkkaa saaren tuntemusta. Ehkä he jo pitemmällä ajalla olivat käyttäneet saarta salaisena lepo- ja kätköpaikkanaan? En saanut tätä ajatusta mielestäni, ja yhä kiihkeämmäksi kasvoi haluni tulla aukolle, mistä pääsisimme luolaan ja salaista aarretta etsimään, jos ei — niinkuin oli luultavaa — Kuoleman Musta Koira jo ollut sitä vienyt.
Yhä useammalle hevosenkengälle saavuimme, ja milloin oli askelmittana kuusikymmentä, milloin viisikymmentä tahi hiukan enemmän, jopa kerran vain kolmekymmentäkuusi. Joka askeleella tulimme yhä likemmäksi Hattua, mutta ei suoraan sitä kohden. Suunta näytti vievän hiukan vasemmalle käsin. Vihdoin sivuutimmekin Hatun sen pohjoispuolelta. Tuskin olimme silloin edes kymmenen metrin päässä siitä.
Nyt alkoi kulkumme käydä alaspäin vuorta, ja vaikeuksitta löysimme jälleen uuden hevosenkengän. Siinä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet osoittivat hiukan oikealle.
Otimme viisikymmentäneljä askelta, ja pysähdyimme molemmat sammaleisen mättään kohdalla. Varmuuden vuoksi mittasimme matkan vielä toistamiseen, jopa kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta aina jouduimme samaan paikkaan. Ryhdyimme silloin mätästä kiskomaan maasta. Se oli työtä, hiki juoksi helminä pitkin otsaa, mutta vihdoin saimme mättään irti. Sen alla oli vielä vahvasti multaa, pieniä kiviä ja hienoa soraa. Poistimme käsin kaikki. Lopulta, noin puolentuntisen työn jälkeen, tuli näkyville kova kallionpinta, mutta turhaan etsimme siitä hevosenkengän muotoista kuviota. Paljastimme kalliota kolmen neljän metrin laajuudelta, mutta yhtä huonolla tuloksella.
Olimmeko laskeneet viirut väärin hevosenkengässä? Menimme tarkastelemaan, mutta ei, oikein oli. Piirrot olivat erehtymättömän selvät.
Siis olimme ottaneet askelmitat väärin, tahi emme olleet osanneet pysyä suunnassamme. Lähdimme uudestansa mittelemään askelin vuoren rinnettä ja nyt jouduimmekin hiukan kauvemmaksi ja vähän enemmän oikealle. Täälläkin oli mättäitä ja mättäitten alla multaa ja kivisekaista soraa, mutta vaikka kaivoimme maata toista metriä syvälle, ei kiinteätä kalliota tahi suurempaa kiveä tullut vastaamme. Sora oli vain jonkun verran tiivistyneempää ja muodostukseltaan karkearakeisempaa. Palasimme silloin äskeiseen paikkaan. Siitä oikealla, noin metrin päässä, kohosi maasta suuri lahonnut puunrunko. Kiinnitin nyt huomioni siihen. Puunrunko oli hyvin vahva, noin kolme metristä syltä ympärimitaten, ja näytti satoja vuosia vanhalta. Rungon keskusta oli kokonansa lahoa, mutta pinta oli vielä paikoin kovaa, ja — en voinut pidättää ilonhuudahdustani — erääseen kohtaan oli jollakin terävällä aseella kaiverrettu hevosenkengän muotoinen kuvio.
Iloni oli ennenaikuista. Kuvio oli niin kulunut, että pienten nuolten osoittamaa suuntaa emme saaneet selville ja että viiruista eroitimme vain muutaman.