V.
Seisoimme nyt neuvottomina. Mahdotonta oli enää ajatellakaan eteenpäin kulkua, sillä mistä hakea hevosenkenkiä. Pelkästään arviokaupalla ei niitä voinut ruveta etsimään. Askelluku oli siksi erilainen ja suunta muutteleva, mutta jos koettaisi löytää hevosenkengän, mistä Lyylin isoäiti oli puhunut. Tämä ajatus juolahti salamana mieleeni.
Lähdin kiireisesti astumaan Peltolaa kohden.
— Minne menette? huusi Pentti.
— Tiedän vielä yhden hevosenkengän.
— Missä sitten? Pentti juoksi rinnalleni.
— Peltolasta suoraan mennen Haukkavuoren ylitse Susiluolaa kohden.
— Oletteko käyneet Peltolassakin?
— Olen, samalla matkaa kuin teilläkin. Eksyin vuorella ja jouduin lopuksi Peltolaan.
— Ja eksyksissä harhaillessanne löysitte hevosenkengän?
— En, en ole sitä edes nähnyt. Peltolassa tapasin vanhan mummon.
— Tiedän ketä tarkoitatte.
— Hän kertoi Lyylille, pienelle poikansa tyttärelle ja minulle viime Suomen sodan kauhuista, joita hän itsekin oli saanut kokea, ja kuinka hän vihollisia paetakseen oli kerrankin piiloutunut suuren puunrungon alle. Täällä hän oli nähnyt kalliopinnassa hevosenkengän.
— Ja sitä te nyt aijotte etsiä?
— Niin.
Jatkoimme ääneti matkaa, huomio tarkkaavaisesti kiinnitettynä ympäristöön. En tuntenut paikkoja samoiksi, joita pienenä poikana olin kulkenut. Olin silloin varmaankin kiertänyt vallan toisia teitä.
Vihdoin pilkisti Peltola esiin puitten lomitse, ja pian tulimme pienelle polulle. Se vei alaspäin vuorta ja näytti johtavan Hatulle päin. Astelimme polkua eteenpäin. Alempana se kulki hiukan kaartaen, mutta laskeutui sitten jyrkästi alas. Jo näkyi Peltolan aitakin. Menimme sen luokse saakka ja koetimme sitten suunnata kulkumme suoraan vuoren ylitse Susiluolaa kohden.
Muistin selvästi Lyylin iso-äidin kertomuksen. Tulisimme ensin miehenmitan syvyiseen notkoon. Sitten olisi hetkinen matka louhikkoa, ja tästä — hiukan tasaisemmalla maalla — noin kymmenen askeleen päässä, olisi maahan kaivautunut paasi, ja sen oikealla puolella vanha honka, minkä alta meidän tulisi hevosenkenkää etsiä.
Osuimme todellakin vähäiseen notkoon ja sieltä muutaman metrin levyiseen louhikkoon. Se oli täynnä suuria kiviä, ja monessa kohden oli kalliossa isoja halkeamia. Hyppäsimme kiveltä kivelle louhikon ylitse ja jo näimme suuren, hiukan kumollaan olevan hongan. Juoksimme puun luo. Sen vasemmalla puolen pisti maasta esiin paaden sivu. Olimme siis kulkeneet oikeaan. Puu oli ihan kuivettunut ja osaksi laho. Tutkimme sen alustaa. Siellä oli kalliopinnassa hevosenkenkä ja siinä viiruja kuusikymmentäkaksi. Pienet nuolet osoittivat pitkin vuoren sivustaa suoraan etelään.
Emme lähteneet kuitenkaan enää niitten suuntaa seuraamaan. Tahdoimme ehtiä yöksi Peltolaan ja käännyimme sentähden takaisin. Pian olimmekin jälleen Peltolan aitauksen edustalla. Se oli kivestä niinkuin lapsuuteni aikana, mutta nurmikentän asemasta oli sen sisäpuolella nyt komea, hiekkakäytäväinen puutarha.
Astuimme puutarhaan. Se oli muusta pihasta eroitettu kummallekin puolen taloa kulkevan puisen säleaidan kautta.
Pienestä puistoveräjästä pääsimme talon päätypuolelle. Sieltä upea lehtokuja vei vieläkin puuveräjälle. Entistä lasi-ikkunaista etehistä ei enää ollut, vaan sen sijaan iso, avonainen kuisti.
Rappusilla oli vastamme nuori, ylioppilaslakissa oleva neito. "Joku kesävieras", ajattelin.
Suuri oli hämmästykseni, kun Pentti esitti hänet Lyyliksi. Hän oli siis, niinkuin minäkin, lukenut ylioppilaaksi, mutta kylläpä hän oli muuttunut. Pellavainen tukka oli käynyt ihan pikimustaksi. Silmät olivat vielä yhtä sinisen kirkkaat kuin ennenkin, mutta syvällisemmät ja toisinansa hänen puhuessansa ne saivat miltei tumman kiillon. Silloin katse oli niin sielukkaan voimakas, että näytti siltä kuin koko hänen olemuksensa harrastuksineen ja aatteineen olisi kuvastunut siinä.
Hän muisti vielä aivan selvästi käyntini Peltolassa, mutta olin minäkin hänen mielestänsä suuresti muuttunut. En ollut enää vartaloltani heikon näköinen, vaan pitkä, solakka ja voimakas.
Tuvassa hetkisen aikaa oltuamme siirryimme vieraspuolelle. Siellä oli komea, herrasmaisesti sisustettu sali ja pari huonetta. Jäimme saliin.
Sinne Lyylin isäkin tuli. Hän oli kasvattanut itselleen upean, rinnalle saakka ulottuvan täysiparran ja oli hiukan, mutta tuskin huomattavasti vanhentunut.
Lyylin iso-äiti ei enää ollut elävien joukossa. Hän oli kuollut jo seitsemättä vuotta sitten.
Pian tuotiin meille teetä. Lyyli itse oli tarjoilijana. Hän oli käynyt Vaasan suomalaisen tyttökoulun ja sitten yksityisoppilaana lukenut ylioppilaaksi. Viime keväänä hän oli valmistunut, mutta ei enää aikonut jatkaa. Korkeintaan hän tulisi vain syksyksi Helsinkiin jonnekin talous- ja keittokouluun. Taloustoimet häntä erityisesti miellyttivätkin. Aina hän aamuin pistäytyi navettaan lehmiä katsomaan ja pitkin kesää hän oli ollut isänsä työväkeä niityllä auttamassa.
Rattoisasti puhellessa aika kului joutuisasti, ja ystävällinen isäntäväkemme sanoi hyvää yötä. Minulle oli laitettu vuode toiseen vierashuoneista, Pentille toiseen.
Sovin hänen kanssaan siitä, että aamulla lähtisimme jälleen yhdessä
Haukkavuorelle.
En moneen yöhön ollut nukkunut sängyssä. Sentähden uni maistui erinomaisesti, ja kun heräsin, oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Nousin kiireesti ylös ja menin tervehtimään talonväkeä. Tuossa tuokiossa tuotiin kahvia, ja hetken kuluttua tuli nuori palvelustyttö kutsumaan meitä tupaan aamiaiselle. Aijoin mennä Penttiä huoneesta hakemaan, mutta isäntä kertoi hänen jo varhain aamulla lähteneen kotiinsa. Iltapuolipäiväksi hän oli kuitenkin luvannut saapua takaisin ja oli pyytänyt minua odottamaan siksi.
Penttiä ei kuulunut vielä illallakaan. Sen sijaan tuli häneltä sana erään pienen pojan mukana. Hänen isänsä oli sairastunut, joten hän luultavasti ainakaan muutamaan päivään ei voisi lähteä kotoaan. Hän näin ollen kehoitti minun toistaiseksi jäämään Peltolaan. Isänsä parannuttua hänkin tulisi heti sinne. Silloin saattaisimme uudelleen lähteä aloittamallemme "matkalle".
Muu ei siis minulla ollut neuvona kuin jäädä Peltolaan, ja hyväntahtoisesti luovutettiin minulle vieläkin jo käyttämäni huone. Odotin sitten Penttiä toimettomana pari päivää, mutta aika alkoi tuntua pitkältä. Kaikki talonväki oli tavallisissa askareissaan, joten Lyyliäkin näin vain perin harvoin. Sitäpaitsi hän oli käynyt kotipitäjänsä Kirkonkylässä. Raittiusseura siellä aikoi seuraavaksi sunnuntaiksi hommata huviretkeä Haukkavuorelle. Lyyli oli seuran puheenjohtaja ja kuului sitäpaitsi retkeä valmistavaan huvitoimikuntaan, joten hänellä sen johdosta oli paljon puuhaa. Tarjosin hänelle apuani, ja hän otti sen kiitollisuudella vastaan. Saipa hän minun lupaamaan pienen esitelmänkin.
Paljon kuljimme nyt yhdessä. Jopa kävimme kerran Hatullakin. Matkallamme silloin ei ollut mitään varsinaista päämäärää. Kävelimme huviksemme ja keskustelimme maantieteestä. Hän oli hyvin huvitettu aineesta, ja kerroin hänelle sentähden tekemistäni monista maantieteellisistä retkistä. Olin ollut Ruotsissakin ja Norjan Lapissa ja matkustanut läpi miltei koko Suomen Lapin. Lukemattomia koskia olin silloin laskenut.
Miellytti minua Haukkavuorikin. Sillä oli aivan erikoisluontonsa. Ympäristö oli tasaista Pohjanmaan alankoa. Vuori itse oli luultavasti harjun katkelma tahi korkeimpana kohottumana jostakin harjusta.
"Siinä olette oikeassa", sanoi Lyyli, "se on osana Pohjankankaasta, mutta kangas sen kummallakin puolella on niin matalaa, että sitä Hatulta outo tuskin huomaa. Vasta parin kolmen peninkulman päässä alkaa se pohjoisessa nousta hiukan jyrkempänä, etelässä vähän lähempänä. Kerrotaan, että Haukkavuori noin pari vuotta sitten olisi mitattu, ja että sen korkeus olisi noin no m. merenpinnasta lukien."
— Kuka on korkeusmittauksen tehnyt?
— Sanotaan hänen olleen erään maisterin Vaasasta.
— Onko hän myös tutkinut luolaa?
— Ei, mutta miksi sitä kysytte?
— Olisin huvitettu tietämään mikä mielipide hänellä on luolan synnystä.
— Mitä te itse siitä arvelette?
— Pidän luolaa varmasti veden muodostamana. Sitä todistaa kallion syvyydessä vieläkin juokseva virta. Kuinka korkealla vesi on Suomea peittäneen "jäämeren" aikoina ollut näillä seuduin, en tiedä, sillä toistaiseksi en ole ehtinyt sitä tutkimaan. Luulen kuitenkin sen ulottuneen paljon yläpuolelle Haukkavuoren. Vähällä Lauhalla, joka myös on Pohjankankaalla, on entinen merenraja yli 200 m. nykyisestä merenpinnasta. Pitkät, harjanteen sivustaa kulkevat kivi jadat ovat siellä merkkeinä vanhasta vedenrajasta.
— Ettekö semmoisia ole täällä huomanneet?
— En samallaisia, mutta kyllä muita, yhtä erehtymättömiä todistuksia. Niinpä Pentin kanssa kulkeissamme tulimme eräälle louhikolle. Sen lähin ympäristö on tavallisen kerrossoran peittämä, joten sekään ei aina ole nähtävästi ollut paljaana. Meri on nähtävästi huuhdellut soran pois, mutta jättänyt kerrostumat paikoilleen samalla korkeudella sekä louhikon vasemmalla että oikealla puolella, missä alustana oleva pinta on luultavasti tasaisempaa. Sen sijaan on sora siellä aaltomaisesti kohottunut, ja jos meri olisi vielä jonkun aikaa saanut jatkaa toimintaansa, olisi kivikko tahi kallio täälläkin tullut näkyviin.
— Puhuitte äsken maanalaisesta virrastakin?
— Sen tein.
— En muista siitä ennen kuulleeni. Onko virta Susiluolassa?
— On. Aivan hiljakkoin olen siellä itse käynyt.
— Tekö, kertokaapa minulle.
Kerroin hänelle, mutta en maininnut syytä, miksi elimme luolaa niin pitkälle edenneet.
— Mistä luulette virran tulevan?
— Sen lähdettä on vaikea tarkastamatta tietää, ja pimeässä emme voineet mitään eroittaa.
— Aijotteko lähteä sitä uudestaan tutkimaan?
— Aijomme, mutta silloin toista tietä.
Lyyli hämmästyi. "Mitä, viekö Susiluolaan toinenkin aukko?"
Olin juuri kertomaisillani hänelle kaikki, kun samalla olin kuulevinani hiipiviä askeleita. Mistä ne tulivat? Jo oli kaikki hiljaista, mutta en ollut saattanut erehtyä. Syöksähdin salaman nopeudella kivirappusia alas Hatulta. Silloin näin miehen, joka kiireisesti pakeni, mutta hän oli jo niin kaukana, ettei ollut ajatteleminenkaan häntä seurata.
Kuka oli mies? Varmaankin Kuoleman Koira? Kukaan muu ei olisi niin hiipien lähestynyt, kukaan muu ei niin joutuisasti paennut.
Oliko hän ehkä kuunnellut keskusteluamme?
Se oli hyvinkin suuri mahdollisuus.
Onni etten hevosenkengistä ollut ehtinyt mitään puhua.
Nousin jälleen Hatulle. Siellä Lyyli odotti levottomana minua. Hän ei käsittänyt miksi niin äkkiä olin rientänyt alas, jopa kolme neljä rappusta joka askeleella.
— Ette siis ketään huomanneet? kysyin häneltä.
— En. Oliko alhaalla joku?
— Oli, mies, joka hiipi kuuntelemaan keskusteluamme.
— Huu, mikä se semmoinen mies on?
— En tiedä hänen oikeasta nimestänsä, mutta luulen osuvani oikeaan, jos sanon hänen olevan saman, joka teillekin yritti eräänä yönä murtautua.
— Siis rosvo, mutta mistä hänet tunnette?
— En tunne häntä lähemmin, mutta siitä huolimatta on minulla omat syyni lausumaani otaksumaan.
— Mitkä sitten?
— Tiedän erään epäiltävän henkilön, joka on enonnekin talon ulkopuolella kierrellyt, piileskelevän jossakin täällä. En ole tosin nähnyt häntä, kerran vain haamun pimeässä luolassa, mutta Pentin kanssa olemme seuranneet hänen jälkiänsä ja ajaneet häntä takaa.
— Senkötähden Susiluolaakin kuljitte virralle saakka?
— Sentähden, mutta paras on meidän lähteä täältä, milloin tahansa hän voi palata takaisin.
— Olisiko hän niin rohkea?
En ehtinyt vastaamaan. Taitavalla kädellä heitetty kivi vieri jalkoihini. Kumarruin sitä katsomaan, mutta siinä ei ollut mitään. Samalla kajahti metsästä kolkko nauru ja uhmaileva ääni huusi: "Virta on syvä ja pääsy sieltä on vaikea. Toistako tietä etsit? Turhaa on työsi."
"Turhaa", huusin vastaukseksi raivostuneena. "On ennenkin kettuja ajettu luolista."
Nauru muuttui purevan pilkalliseksi, eteni hiukan ja lakkasi vähitellen.
Lyyli oli vapisten tarttunut käsivarteeni. "Hänkö siellä on?"
— Hän.
— Miksi hän niin kammottavasti nauraa? Minua peloittaa. Lähdetään pois!
— Olkaa huoleti, ei hän teille pahaa tee. Suojelen teitä.
Astuimme alas Hatulta ja aloimme kulkea alaspäin vuorta. Lyyli käveli koko ajan rinnallani. Hän näytti pelkäävän. Tarjosin hänelle käsivarteni. Punastuen hän kiitti, mutta ei tarttunut siihen.