VI.
Kun Lyyli ja minä saavuimme takaisin Peltolaan, oli Pentti täällä. Hänen isänsä oli jo parantunut, ja silloin hän heti oli lähtenyt vuoren ylitse minua tapaamaan. Hän oli sivuuttanut Hatun hyvin kaukaa, joten oli selitettävissä se, ettei hän ollut meitä huomannut. Kerroin hänelle aavistamattomasta seikkailustamme.
Kun Pentti kuuli kertomukseni, tahtoi hän, että paikalla olisimme lähteneet Haukkavuorelle. Minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan, mutta Lyyli ei laskenut meitä menemään ennenkuin olimme syöneet päivällisen. Jälkeenpuoliskahvia emme kuitenkaan Lyylin pyynnöistä huolimatta enää jääneet odottamaan, vaan kiirehdimme Haukkavuorelle.
Matkamme lähimpänä päämääränä oli honka, jonka alta olimme viimeisen hevosenkengän löytäneet.
Pian olimme hongalla ja jälleen aloimme vaivaloisen etsintämme. Onni näytti tälläkin kertaa meitä suosivan. Tuskin oli tuntiakaan kulunut, kun olimme löytäneet taas pari uutta hevosenkenkää.
Näistä viimeisessä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet osoittivat hetken matkan päässä näkyvää louhikkoa kohden.
Vielä tulimme kolmannelle hevosenkengälle. Siinä oli ainoastaan kaksikymmentäkolme viirua ja pienten nuolenpäitten suunta sama kuin edellisessä kuviossa.
Olimme silloin miltei ihan louhikon äärellä. Se oli hiukan ylempänä kuin kivikko, mille olimme tulleet Peltolasta lähtiessämme, mutta kallio oli täällä paljon rosoisempaa ja kivilohkareet monta vertaa suuremmat. Siellä täällä oli myös syviä, jopa melkein pohjattomilta näyttäviä railoja.
Seisoimme silmänräpäyksen ajan neuvottomina. Perin vaikeata olisi semmoisessa paikassa osua oikeaan askelmitan otossa. Lähdimme kuitenkin yrittämään.
Ensimäisenä sivuutimme louhikossa ison kalliolohkareen. Se jäi vasemmalle, mutta edemmäksi emme näyttäneet pääsevämmekään. Suoraan edessämme oli jyrkkä, yli miehenkorkuinen kalliokohottuma. Siitäkö meidän tulisi kiivetä? Monien ponnistusten jälkeen olimme vihdoin ylhäällä, mutta tuloksetonta oli työmme ollut. Jo parin kolmen askeleen päästä tulimme syvän, noin kuusi metriä leveän railon partaalle. Sen ylitse ei ollut yrittäminenkään. Palasimme silloin takaisin ja laskeuduimme nousemaltamme kalliolta alas.
Mitä nyt olisi tehtävä? Nuolten osoittamaa suuntaa oli mahdoton suoraan edetä. Tarkastimme ympäristöä. Kivien lomitse kulki kierrellen pieni ojanteen tapainen syvänne. Se alkoi kivilohkareen kohdalta, minne ensiksi olimme tulleet, ja näytti siltä kuin sitä olisi käytetty polkuna. Sitäkö meidän oli mentävä? Ainakaan ei muita kulkuteitä ollut. Kaikkialla oli ympärillämme korkeita kiviä ja suuria kalliolohkareita, joten pääsyä eteenpäin etsiessämme täytyi väkistenkin joutua ojanteelle, jonka nyt olimme huomanneet.
Lähdimme sitä kulkemaan. Kalliolohkareelle oli ollut viisi askelta. Vielä kahdeksantoista askelta otettuamme loppui tie. Oliko sillä merkityksensä? Olimme tulleet pienen, kumollansa olevan paaden luo. Se oli jyrkkänä, monen metrin korkuisena kohoavan kallion sisäänpäin kääntyvässä polvekkeessa. Sen yläsyrjä kosketti kallion kumpaakin sivustaa, sen reunoista muu osa oli kivikkoisella alustalla. Ainoastansa yhdessä kohden oli pieni rako kallion oikeanpuolisen seinämän kohdalla. Siitä ehkä käsi mahtuisi saamaan paaden sivusta kiinni, mutta tarkemmin katseltuamme huomasimme vihdoin ihan raon vieressä pienen, mutta jotensakin selväpiirteisen kuvion. Sielläkin oli hevosenkengän muoto, mutta kannassa ei ollut viiruja, eikä nuolenpäitä, joita tähän saakka olimme tottuneet näkemään.
Jännityksemme kasvoi. Olisimmeko siis lopultakin tulleet Susiluolan toiselle aukolle?
Koetin, pistämällä oikean käteni rakoon, nostaa paatta. Se nousikin paikoiltaan odottamattoman helposti, ja eteemme aukeni kapea luolan suu.
Olin puhjeta äänekkääseen riemuhuudahdukseen, mutta Pentti tarttui varoittaen käsivarteeni. "Olkaa hiljempaa", hän sanoi, "Kuoleman Musta Koira voi olla siellä".
Tukahdutin jo puoleksi huuliltani päässeen huudahduksen ja laskeuduin jalat edellä aukosta sisään. Pentti teki samoin. Sitten hän nosti paaden jälleen aukolle, jotta kukaan ei ulkoapäin huomaisi luolaa.
Peltolasta olimme ottaneet mukaamme vähäisen lyhdyn. Pentti aikoi nyt sytyttää sen, mutta hämmästykseksemme — vaikka olimme luulomme mukaan tukkineet ainoan valoreijän — ei luolassa ollut niin pimeä, että olisimme valkeata tarvinneet. Annoimme siis lyhdyn olla virittämättä. Pentti sen sijaan kiinnitti sen uudelleen selkäänsä. Vielä saattoi se matkallamme olla hyödyksi. Valoa, joskin hämärästi näkyi nyt tulevan jostakin edempää.
Ryhdyimme luolaa tarkastamaan. Olimme pitkässä ja kapeassa käytävässä. Leveys oli noin pari metriä, paikoin ei sitäkään, korkeus oli enemmän vaihteleva, metristä pariin, jopa puoleenkolmatta saakka. Seinämät olivat samanlaiset kuin Susiluolassa näkemäni.
Etenimme käytävää, mutta hyvin hitaasti, sillä tahdoimme kaikkien mahdollisuuksien varalle tehdä tutkimuksemme tarkkaan.
Kuta pitemmälle ehdimme käytävässä, sitä valoisammaksi muuttui. Käsittämättömältä tuntui, mistä valo saattoi tulla. Veisikö käytävä ehkä jälleen ulko-ilmaan? Se oli kyllä mahdollisuus. Sen pinta yleni loivasti, joskin tuskin huomattavasti.
Oudon tunteen herätti rinnassamme pauhu, jonka kuulimme etäältä. Emme voineet erehtyä, se oli veden kohinaa. Olimmeko siis tulossa jollekin virralle?
Olimme kulkeneet arviolta noin kolmekymmentä metriä, kun käytävä äkkiä kapeni noin metrin levyiseksi, ja korkeus oli enää tuskin sitäkään. Nelinkontin ryömien etenimme vielä noin neljä viisi metriä. Tällöin käytävä loppui, mutta sen sijaan aukeni eteemme suuri, miltei holvimainen luolasali. Siellä ei näkynyt ketään. Konttasimme silloin sinne ja hypähdimme pystyyn. Suloiselta tuntui ojennella jäseniään.
Luolasali oli noin kymmenen kaksitoista metriä pitkä ja noin seitsemän kahdeksan metriä leveä. Sen katto oli keskeltä hiukan kaareutuva, eikä sanottavasti korkea, ehkä kolme tahi neljä metriä. Kummallekin sivulle se aleni, etenkin oikeanpuoliselle. Täällä korkeus oli kaksi metriä tahi vähäisen yli.
Nyt huomasimme mistä valo tuli. Oikealla puolella, miltei seinän kohdalla, oli katossa leveä, noin viidenkymmenen senttimetrin korkuinen aukko. Siitä näkyi kirkkaan sinistä taivasta, ja tunki luolaan vahva valojuomu. Se miltei häikäisi silmiä, sillä olimme niin kauvan saaneet kulkea puolipimeässä käytävässä.
Kiipesin Pentin avulla aukolle ja katsahdin ulos. Ihan halkeaman tasalla vuori ulkoni hiukan, mutta laskeutui sitten äkkijyrkkänä monen sylen syvyyteen. Yhtä kohtisuorasti ja monen metrin korkeuteen se kohosi aukon yläpuolella, joten mahdotonta — niin luulin — oli sitä ulkoapäin nähdä. Ilmoitin havaintoni Pentille.
— Eikö ulkoilemaa myöden, hän kysyi — voi päästä luolalle tahi luolalta pois?
— Ei, vastasin hänelle — se on hyvin kapea ja ulottuu tuskin aukkoa kauvemmaksi. Vuorenseinämää sitävastoin jatkuu pitkälle molemmin puolin.
— Eikö vastapäätä ole mitään korkeampaa kalliota?
— Ei. Metsikköä vain.
— Honkia?
— Niin, mutta niitten latvat eivät ulotu aivan tasallemme.
— Ne ovat siis puolikasvuisia?
— Eivät ole. Metsä on hyvin suurta.
— Kylläpä olemme silloin nousseet.
— Niin olemme.
Laskeuduin Pentin olkavarassa alas, ja nyt aloimme jälleen tutkia salia sen sisältä. Jo käytävästä ryömiessämme oli huomiomme kiintynyt vastaiseen seinään. Siinä näytti lattian tasalla olevan matala aukko, joten luola luultavasti sieltä jatkui. Menimme lähemmäksi. Samalla Pentti kumartui joutuisasti eteenpäin ja kohottaen vasenta kättään kehoitti hiljaisuuteen. Hän oli lattialta, likeltä aukon suuta, löytänyt pienen männynhaon. Hako oli vielä aivan tuore, joten se oli hiljan katkaistu. Oliko siis joku sittenkin luolassa, mutta hiukan edempänä?
Koetimme varovaisesti silmäillä aukosta sisään. Se oli kapean käytävän suuna, mutta kuinka pitkän, sitä emme saattaneet eroittaa. Mitään epäiltävää emme myös huomanneet. Nelinkontin silloin Pentti katosi aukosta ja minä seurasin perässä.
Käytävä, johon nyt olimme tulleet, tuntui loivasti ylenevän ja oli se äskeistä hiukan kapeampi ja ehkä myös vähäisen matalampi, mutta puolivaloista oli täälläkin, joten hyvin näimme edetä.
Jännityksemme oli vielä entisestään lisääntynyt. Varmaan luulimme pian saavamme luolan salaisuudet selville. Täälläkö Partio-Jaakko oli tehnyt löytönsä? Missä silloin oli luuranko, jonka hän oli nähnyt, missä olivat aarteet? Ehkä emme olleet oikeaan paikkaan osuneet? Tämä mahdollisuus oli lannistaa mieltäni, mutta ajatellessani ulkoaukolla ollutta kiveä ja etäältä kuuluvaa kohinaa, joka askel askeleelta tunkeutui yhä voimakkaampana korviimme, en voinut olla ilosta huudahtamatta.
— Mitä nyt, sanoi Pentti, — olkaa hiljaa.
Olin hetkiseksi unohtanut Kuoleman Koiran. Se oli totta, hänkin oli ehkä luolassa? Kukapa muu olisi tuonut luolaan haon, mutta silloin hän — niinkuin jo kerran aikaisemmin olin peljännyt — kenties myös oli löytänyt kullat ja hopeat, joista Partio-Jaakko oli puhunut. Olkoon niin, ainakin saisimme varmuuden ja vanha tarina selviytyisi. En enää epäillytkään sitä, että olimme tulossa Susiluolassa olevalle virralle. Veden pauhu kuuluikin jo siksi läheltä, ja ilma käytävässä alkoi myös yhä enemmän ja enemmän käydä kosteaksi.
Enää ei ollut ympärillämme valoista. Puolihämärä oli vähitellen muuttunut miltei läpinäkymättömäksi pimeydeksi, ja kolkolta tuntui edetä, mutta takaisinkaan emme tahtoneet kääntyä. Miksi olisimme sen tehneetkään? Pitkän ajan ja paljon vaivaa olimme uhranneet luola-aukon löytämiseen. Nytkö olisimme siis jättäneet työmme kesken? Ei, eteenpäin oli meidän kuljettava, eteenpäin niin pitkälle kuin suinkin vaan pääsisimme, ja tuli virta vastaan, tarkkaan oli se uudelleen tutkittava.