VII.
Käytävä oli kovin pitkä. Vähintäinkin tunnin ajan olimme sitä jo kulkeneet ja tiesi kuinka kauan saisimme vielä pimeässä hapuilla eteenpäin. Olisimme edes voineet sytyttää lyhdyn, mutta silloin Kuoleman Koira, jos hän luolassa oli, olisi helposti saattanut huomata meidät. Se oli siis ainakin toistaiseksi jätettävä tekemättä.
Äkkiä Pentti pysähtyi. "Odottakaa hiukan", hän sanoi.
— Miksi niin?
— Olen jälleen löytänyt haon. Tarkastan olisiko niitä enemmän.
— Käytävässäkö se oli?
— Niin.
— Onko sekin tuore?
— En voi sitä nähdä, mutta siltä tuntuu. Neulaset ovat pehmeitä ja taipuvaisia.
— Silloin se on hiljan tuotu tänne, ehkä hetkinen sitten?
— Niin on. Meidän täytyy sentähden entistä varovaisemmin edetä. Muuten voimme äkkiarvaamatta tulla yllätetyiksi.
— Onko hakoja useampia?
— Ei.
Jatkoimme jälleen matkaamme, eikä olomme enää tuntunut niin tuskastuttavalta. Tiesimme nyt varmasti jonkun toisenkin aivan äskettäin kulkeneen samaa käytävää. Jos se oli Kuoleman Koira, ehkä silloin saisimme ketun hänen omasta loukustaan kiinni.
Ihmeeksemme huomasimme äkkiä veden jyminää kuuluvan sekä oikealta puoleltamme, ikäänkuin seinän takaa, että edestäpäin. Samalla käytävän pohja alkoi nousta hiukan jyrkempänä, ja muutaman askeleen vielä edettyämme pauhu sivulta lakkasi, mutta sen sijaan tunkeutui nyt korviimme kohinaa jalkojemme alta. Kulkiko siis käytävä virran ylitse?
Miltei heti saimme siitä selvän. Jo noin viiden kuuden metrin päässä käytävä päättyi virtaan, joka synkkänä ja aallot korkeina vyöryi sen alle. Vesi oli uurtanut kallioon holvimaisen aukon. Ojentaen kätemme alaspäin ulotuimme holvin keskikatokseen. Siitä oli veden pintaan tuskin kokonaista metriäkään.
Käytävä oli loppuosassaan levenemistään levennyt, joten holvin kohdalla oli seinästä seinään ainakin pari syltä. Vasemmalla käytävän pohja, aleten loivasti veteen saakka, ulkoni kielekkeen tavoin pitkin kallion sivustaa. Laskeuduin sitä ihan virran partaalle asti.
Edemmäksi emme voineet päästä. Vesi oli esteenä. Kuoleman Koirakaan ei siis luolassa olisi, joten huoleti saattaisimme sytyttää lyhdyn. Lausuin sen mielipiteenäni Pentille. Hän sanaakaan virkkamatta vastaukseksi otti lyhdyn seljästään ja pisti siihen tulta. Se valaisi himmeästi, mutta sittenkin voimme nyt jotensakin selvästi nähdä ympärillemme. Luultavasti oli vesi joskus virrannut käytävästä, missä nyt olimme, mutta sitten se oli raivannut itselleen uuden tien ja entinen kulkuväylä oli silloin jäänyt kuiville. Syynä oli ollut kalliopohjan erilainen kestävyys. Voimakkaasta virrastaan päättäen vesi tuli korkealta. Ehkä jossakin vuoren syvyydessä oli koskikin. Tämmöisessä paikassa oli vesi vähitellen syventänyt reittiänsä. Sen johdosta se oli edempänä ollut pakoitettu tekemään samoin, mutta jos kallion vastustusvoima oli ollut suuri, silloin sen oli täytynyt uurtaa itselleen uusi ura. Näin selitin kaksinkertaisen holvin synnyn ja tukea mielipiteelleni sain siitä, että alempi holvi näytti olevan pienempi. Ulommaista holvia jatkui niin pitkälle kuin saatoimme eroittaa, ja virta vyöryi sen pohjaa myöden.
Käytävän seinissä emme nähneet minkäänlaista aukkoa, emmepä edes vähäisintäkään railoa, pieniä kouruja vain. Olisiko siis meidän ulotettava virtaan tutkimuksemme? Silloin olisi jälleen astuttava veteen, sillä muuten emme voisi saada sen syvyyttä selville, mutta varovaisesti se olisi tehtävä. Syvässä vedessä olisi vaikea pysyä pystyssä, joten virta helposti veisi mukanaan. Ehkä emme sitäpaitsi pohjaisikaan tahi vettä olisi yli rinnan. Uhkarohkeata olisi silloin antautua vaaraan. Sen tiesimme kokemuksesta ja toistamiseen emme halunneet taistella maanalaisen virran aaltoja vastaan. Tällä kertaa se kenties ei yhtä onnellisesti päättyisikään.
Riisuin kengät ja sukat jaloistani ja käärin housut ylös. Pentti teki samoin. Pistin sitten jalkani kalliokielekkeeltä veteen, mutta se ulottui polviin saakka, ja vieläkään en tavannut pohjaa. Koetin uudestansa. Nyt pohja tuntui jalkojeni alla, mutta vesi nousikin jo yli polvien ja housuni olivat kastuneet. Kuljin nyt pitkin kallion sivustaa eteenpäin ja Pentti seurasi esimerkkiäni. Ensin syveni hiukan, mutta sitten jälleen mataloitui. Vettä ei ollut edes polviin. Ulompana oli syvempi.
Olimme kulkeneet virrassa arviolta alun toistakymmentä metriä, kun vesi äkkiä syveni lantioihin saakka. Emme kuitenkaan enää kääntyneet takaisin, vaan pyrimme yhä eteenpäin.
Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi laajeni suuresti. Etenkin oikealla virta teki ison mutkan. Vasemmalla sitävastoin sen suunta vain hiukan kaarehti. Katsoimme suoraan eteemme. Siellä oli kallioseinässä leveä aukko, josta virta kohisten tuli. Hiukan edempänä oli varmaankin koski. Kovaa pauhua kuului vuoresta.
Pysytellen kallion vasemmalla seinällä etenimme kolme neljä metriä.
Täällä oli kalliossa kapea, miltei virran partaalla oleva ulkonema.
Nousimme sille.
Tuskin olimme kävelleet ulkonemaa pari syltä, kun Pentti pysähtyi, tutki kallioseinää ja sitten naurahti. "Tiedättekö", hän sanoi, "missä nyt olemme?"
— Missä? toistin hämmästyneenä. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?
— Olemme olleet täällä ennenkin ja tässä on seinä, jota olemme kiivenneet. Silloin tosin oli pimeä, mutta tunnen sen sittenkin. Juuri tähän kohtaan asetin jalkani ja tänne, hiukan ylemmäksi, tartuin kädelläni. Siinä on syvä kouru. Muistan selvästi kuinka siihen sovitin sormeni.
Tarkastin kourua. Minäkin olin siitä kiivennyt. En saattanut erehtyä.
"Naurahdin äsken sille", lausui Pentti, että viime kerralla yritimme pyrkiä virran ylitse. Olisimme sen sijaan voineet kulkea sen sivua vähän pitemmälle.
— Luulin käytävän jatkuvan virran toisella puolella.
— Samoin minä, ja mikään muu mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään.
Semmoista se on pilkkopimeässä mennä ajometsästykselle.
— Niin on, mutta emmekö kapua ylös?
— Turhaa se olisi. Ihmettelen, ettemme jo kapeasta kalliorannasta tunteneet paikkaa?
Olimme siis tulleet Susiluolassa olevalle virralle, joten löytämämme aukko oli vienyt oikeaan. Onni oli todellakin meitä suosinut pimeässä kiivetessämme vuorta. Niin jyrkältä ja perin vaikeakulkuiselta se näytti, joskaan ei viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuiselta, miksi olimme sen palavien muistikirjalehtieni valossa arvioineet. Lyhdyn valo oli tasaisempaa, joten korkeussuhteet saatoimme suunnilleen määrätä tarkemmin. Kallio-ulkonemasta jyrkänteen reunalle näytti olevan noin kymmenen tai kaksitoista metriä, ja luolan katto oli ehkä sylen verran ylempänä.
Koetimme jälleen kulkea eteenpäin, mutta jo muutaman askeleen perästä rantakaistale loppui. Veteen oli siis astuttava uudelleen. Pentti riisui silloin kaikki vaatteet päältään ja laskeutui alastomana virtaan. Vesi ulottui hänelle vyötäreisiin saakka ja edempänä oli vielä syvempää. Siitä huolimatta ei Pentti vielä luopunut yrityksestään. Varoitin häntä ja kehoitin hänen kääntymään takaisin, mutta hän ei totellut minua. Oliko hän unohtanut aikaisemman päätöksemme, vai eikö hän nyt siitä välittänyt? Kuoleman Koiraa hän varmaankin etsi ja sentähden niin itsepintaisesti tahtoi päästä eteenpäin.
Jo oli Pentti rintaan saakka vedessä. Silloin näin hänen äkkiä horjahtavan. Silmänräpäyksen hän vielä oli pystyssä, mutta sitten virta tempasi hänet nurin, ja hetkiseksi hän katosi vedenpinnan alle. Jo näkyy kuitenkin käsi, jo pää, ja uiden myötävirtaan hän pyrkii rantaan. Ojennan käteni ja jo luulen saavani hänestä kiinni, kun pyörteinen vesi vie hänet ulommaksi ja nyt hurjaa vauhtia kuljettaa häntä alempana olevaa holviaukkoa kohden. Turhaan hän ponnistelee rantaan. Voimakkaat aallot raastavat hänet väkisin mukanaan, ja hän solahtaa aukosta holviin, jota olimme kahlaten tulleet, enkä enää häntä paikaltani näe. Onnistuisiko hän pelastumaan? Holvissa oli vähemmän vettä, joten vielä voi sitä toivoa, mutta ehkä hän ei pääsisikään matalalle — sekin oli mahdollista — vaan virta veisi hänet toisesta aukosta alas.
Kiirehdin tulemaamme tietä takaisin, mutta en ehtinyt vielä pitkälle kahlata holvia, kun Pentti ilmestyi pimeässä vastaani. Hän oli viime hetkessä onnistunut uimaan matalammalle vedelle ja virran häntä tempoessa saanut kalliokielekkeestä kiinni.
Pentti meni nyt hakemaan vaatteitansa ja minä annoin hänelle jälleen lyhdyn. Olin hänen riisuessaan ottanut sen haltuuni.
Odotin Penttiä virrassa ja pian hän olikin takaisin, kantaen vaatteitaan vasemmalla olkapäällään.
Jatkoimme nyt matkaamme ja muutaman minuutin kuluttua olimme kalliokielekkeen kohdalla, mikä Pentin oli pelastanut. Nousimme sille ja siitä holvin katolle, millä ennenkin olimme olleet. Jälleen olimme siis kuivalla maalla. Käytävään olimme jättäneet sukkamme ja jalkineemme. Puimme nyt kaikki vaatteet päällemme. Koko sen ajan kestäessä kumpanenkaan meistä ei sanallakaan puhunut keskeytyneestä retkestämme. Emme sitä enää ajatelleetkaan. Halusimme päivänvaloon.
Kun olimme edenneet käytävää noin puolen tunnin ajan, niin sammutimme lyhdyn. Luolasali alkoi lähetä ja silloin oli varovaisinta olla valkealla herättämättä huomiota. Se voisi käytävästä näkyä kauvas. Henkilö, joka oli tuonut haot luolaan, oli saattanut palata takaisin ja silloin hän helposti havaitsisi meidät. Siitä olimme nyt varmat, että hän ei ollut virralla, joskaan emme osanneet selittää syytä, miksi toinen löytämistämme haoista oli kuljetettu käytävään. Itsestään se ei ollut voinut sinne joutua. Olisiko se ehkä luolan salaperäisen asujamen vaatteissa laahautunut niin pitkälle, ja hän itse oli mennyt Susiluolan toiselle suulle, tahi oli korkealta, liki katonrajaa olevasta aukosta vakoillut toimiamme virralla. Emme pitäneet sitä luultavana.
Luolasaliin tullessamme emme siellä nähneet ketään, mutta eräässä nurkassa oli tuoreita lehtiä makuusijaksi ja ruoka-aineita sisältävä laukku. Laukun vieressä oli seinänojassa pitkä, hyvältä näyttävä luodikko. Olisiko hän ehkä vielä käytävässä? Kuljimme sitä varovaisesti eteenpäin, mutta ketään emme huomanneet. Tiesimme kuitenkin nyt vihollisemme olinsijan. Ulos ehdittyämme asetimme huolellisesti paaden paikoilleen ja lähdimme sitten Peltolaa kohden.